Megadethin ”So Far, So Good… So What!” ilmestyi tammikuussa 1988. Thrash metal oli tuolloin suosionsa huipulla.
Kyseessä oli Dave Mustainen johtaman yhtyeen kolmas studiolevy ja seurasi vuoden 1986 ”Peace Sells…But Who’s Buying?” -klassikkoa. Levy on bändin historian ainoa, jolla esiintyvät tuolloin uudet jäsenet, kitaristi Jeff Young sekä rumpali Chuck Behler. Molemmat saivat kenkää yhtyeestä heti levyn kiertueen päätyttyä. Young oli kokoonpanossa aiemmin hetken vaikuttaneen Jay Reynoldsin opettaja ja teknisesti omassa luokassaan, Mustaine kertoi myöhemmin elämänkerrassaan joutuneensa muokkaamaan enemmän kitaristin pukeutumista kuin soittotaitoja. Loppujen lopuksi miehistön kemiat eivät kohdanneet, mikä selvisi nopeasti kiertueen edetessä.
”So Far So Good… So What!” vei Megadethin teknistä, vihaista ja nopeaa thrashia edelleen uusiin suuntiin. Levyn haaste on paljolti sen jääminen kahden mestariteoksen väliin. Vuoden 1990 ”Rust In Peacea” pidetään usein Megadethin parhaansa saavutuksena ja edellisellä ”Peace Sells…But Who’s Buying?” –albumilla rima oli niin ikään asetettu todella korkealle.
Levyn tuottajaksi saapui Paul Lani. Mustainen mukaan kyseessä oli omalaatuinen hahmo, jonka kanssa yhteistyö ei koskaan lähtenyt lentoon. Dave näki eräänä aamuna studion ikkunasta Lanin alusvaatteisillaan metsässä syöttävän omenaa peuralle, jonka jälkeen tuottaja sai kenkää nopeasti. Michael Wagener miksasi levyn nopeassa aikataulussa, lopputulos oli siedettävä, mutta ei pärjännyt ”Peace Sells” -levyn raskaammalle äänimaailmalle. Remiksaus pari vuosikymmentä myöhemmin auttoi asiaa jonkin verran ja nykystereoista levy soi yllättävän vahvasti.
Mustainen teemat levyllä liikkuivat Davelle 1980-luvulla ominaisten ydinsodan, kapinoinnin ja yksilön sananvapauden välillä. ”Set The World Afire” oli Daven ensimmäinen kappale Metallicasta saamiensa potkujen jälkeen. Sen alkuperäinen nimi oli ”Megadeth”. ”In My Darkest Hour” sai puolestaan inspiraationsa Mustainen entisen bändikaveri Cliff Burtonin traagisesta kuolemasta syksyllä 1986. Levy oli ensimmäinen, jolla basisti David ”Junior” Ellefsson sai myös oman panoksensa krediitteihin ja osallistui useamman kappaleen sävellystyöhön. ”Mary Jane” toi sanoituksiin jopa Deep Purplen ”Burn” –henkistä noitamytologiaa.
”So Far, So Good…So What!” on aavistuksen epätasainen kokonaisuus alkaen ”Into The Lungs Of Hell” -instrumentaalin edellisestä levystä selvästi poikkeavasta intensiteetistä ja laahaava ”502” ei pärjää yhtyeen parhaille 1980-luvun kappaleille. Kontrasti melodisempien ja uudempaa suuntaa edustaneiden ”Mary Janen” ja ”In The Darkest Hourin” sekä hienoja riffejä sisältäneen vihaisemman entiselle kitaristi Chris Polandille suunnatun ”Liarin” välillä saattoi vieraannuttaa joitain faneja, jotka odottivat edellisen levyjen suoraviivaisempaa thrash-kuritusta.
Lisäksi yhtyeeltä saatiin outo ratkaisu coveroida Sex Pistolsin kulunut punk-klassikko ”Anarchy In The U.K.” Kappaleessa vierailee alkuperäisesittäjä kitaristi Steve Jones, mutta hän ei onnistu puhaltamaan sovitukseen alkuperäisen version vimmaa. Kaiken lisäksi biisi julkaistiin singlenä levy-yhtiön toiveesta. Mustaine olisi halunnut levylle ”Problems” –kappaleen, mutta ”Anarchy In The U.K.” epäiltiin olevan tunnetumpi valinta.
Mustaine muistelee levyä ja Sex Pistols -coveria kirjassaan seuraavasti:
Although eventually it would reach platinum status, critical response to the album was mixed. I took some hits for screwing up the lyric to “Anarchy In The UK”, and in general the music press wasn’t quite as complimentary as it had been following the release of our first two records. I decided relatively early in the writing and recording process that I wanted to include a Sex Pistols-cover. I was a punk fan from way back and loved the Pistols. The coolest thing was getting Steve Jones to play guitar on the track. I was totally enamored.
LP sai kritiikkiä arvioissa, mutta faneilta pääasiassa positiivisen vastaanoton. Myös myyntiluvut vakuuttivat albumin murtautuessa Billboardin listoilla top-30 joukkoon ja myyden myöhemmin platinaa. Seurannut kiertue nähtiin myös Suomessa toukokuussa 1988 ja kulminoitui esiintymiseen Doningtonin Monsters Of Rock -festivaaleilla elokuussa. Rundin jälkeen Behler ja Young saivat välittömästi lähtöpassit. Behlerin ongelmat olivat yhtyeen tässä uran vaiheessa olennaisessa roolissa olleiden huumeiden aiheuttamia.
Mustainen mukaan Youngin ja yhtyeen välirikon aiheutti mm. Jeffin kiukuttelu sekä ihastus Mustainelle rakkauskirjeen lähettäneeseen Doro Peschiin. Young väittää lopettaneensa bändissä laulajan huumeiden käytön aiheuttamien harhojen takia. Kitaristi on tästä huolimatta kertonut olevansa valmis nousemaan jälleen lavalle vanhan yhtyeensä kanssa ”So Far, So Good… So What!”-levyn kunniaksi, mikäli tilaisuus tähän aukeaisi.
Albumi julkaistiin muiden vanhojen Megadeth-klassikoiden tapaan remasteroituna ja uudelleen miksattuna versiona vuonna 2004. 30 vuotta on tehnyt hyvää levylle, joka kuulostaa nyt paremmalta kuin vuosiin. Sen lievän epätasaisuuden suhteuteuttuna 1980-luvun loppupuolen lukuisiin thrash-klassikoihin antaa ymmärtää miksi levystä ei ole muodostunut heavy kansalle samanlaista mestariteosta kuin Slayerin ”South Of Heaven”, Testamentin ”The New Order” tai edes Metallican ”…And Justice For All”. Vuoden 1988 mittapuulla Anthraxin ”State Of Euphoria” sentään selätetään melko helposti.
Teksti: Ville Krannila
Katso alta musiikkivideo ”In My Darkest Hour” –kappaleesta, livemateriaalia vuodelta 1988 ja kokonainen konsertti Essenistä 20.5.1988:
Hevimaailmassa vaellettu jo 1980-luvulta. Monipuolisen metallimusiikkiin syventymisen, perheen sekä työn ohella ajan vievät kolme koota; kirjoittaminen, koulutus ja kuntoilu.
![Pinterest](https://pinterest.com/pin/create/button/?url=https://metalliluola.fi/valokeilassa-megadethin-so-far-so-good-so-what/&media=https://metalliluola.fi/wp-content/uploads/2018/01/megadeth_so_far_so_good-_so_what.jpg&description=Megadethin kolmas studioalbumi "So Far, So Good...So What!" julkaistiin tammikuussa 1988.){kind=link}