Sitten 1990-luvun alkupuoliskon huippuvuosien Megadeth on julkaissut erinäisen määrän eritasoisia levyjä vaihtelevilla kokoonpanoilla. Dave Mustainen luotsaaman aluksen suunta sekä vire on ollut hakusessa klassisen kokoonpanon hajottua ja vähintään se viimeinen niitti on jäänyt myöhemmillä julkaisuilla puuttumaan. “United Abominations” ja “Endgame” osoittivat, ettei Mustainen ura ollut taputeltu vuosituhannen vaihteen mahalaskujen jälkeen, vaan vanhan porkkanapään kynästä löytyi edelleen mustetta laadukkaisiin julkaisuihin. Näiden albumien aikaansaama noste latistui kahden näitä seuranneiden lattean levyn myötä, jotka eivät säväyttäneet, vaan ovat jääneet keräämään pölyä hyllyyn.
Odotusarvot bändin 15. studioalbumin “Dystopian” suhteen eivät olleet huipussaan, sillä pitkästä aikaa mielenkiintoisin kokoonpano hajosi Chris Broderickin ja Shawn Droverin poistuttua riveistä juuri, kun Megadeth alkoi pitkästä aikaa tuntua oikealta bändiltä. Kokoonpanon hajoaminen kirvoitti ilmoille jälleen kerran kuolleen hevosen piiskaamiseen verrattavissa olevat puheet klassisen Mustaine/Ellefson/Friedman/Menza-kokoonpanon paluusta.
Yhtä varmasti kuin “Dystopia” ei tulisi olemaan joidenkin fanien jääräpäisesti haikailema uusi “Rust In Peace“, ei klassisen kokoonpanon paluu lopulta ollut Mustainen mielestä oikea, saati toimiva ratkaisu. Menneisyyden uudelleenlämmittelyn sijaan Mustaine kiinnitti “Dystopialle” rumpali Chris Adlerin (Lamb Of God) sekä kitaristi Kiko Loureiron (Angra).
Edeltäneistä levyistä poiketen “Dystopia” rankaisee laadukkaasti alusta alkaen. Albumin aloitusnelikko “The Threat Is Real”, “Dystopia”, “Fatal Illusion” sekä “Death From Within” ovat välittömästi Megadethiksi tunnistettavaa takuuvarmaa teknisiin riffeihin ja melodioihin nojaavaa raskasta tykitystä, josta löytyy vahvoja viitteitä bändin huippuaikoihin. Erityisesti levyn alkupuoliskolla saa helposti vahvoja deja-vu fiiliksiä.
Selkeitä viitteitä voi löytää klassikkobiiseistä kuten “Hangar 18”, “Devil’s Island”, “Good Mourning/Black Friday” sekä “Architecture Of Aggression”. Lyyrisesti ja kertosäkeistön puolesta “Bullet To The Brain” voisi istua jopa “Cryptic Writingsille”. Tehokeinona ja mielenkiinnon herättäjänä vanhan lainaaminen toimii ja onneksi siitä ei ole tehty levyn pääpointtia, vaan “Dystopia” seisoo lopulta omilla jaloillaan.
Todella vakuuttavan alun jälkeen ei albumin loppuosa yllä enää samalle energia- ja aggressiotasolle, vaan jää kevyemmäksi. Tämä tarkoittaa osin tason laskua, osin tyylin muutosta. “Post American World” ei jaksa herättää toimittajapoloisessa suurempia intohimoja ja jäänee muutaman kuuntelukerran jälkeen skipattavien biisien listalle melankolisen ja hidastempoisen “Poisonous Shadown” tuntuessa liian pitkäveteiseltä päätyäkseen mielenkiintoisempien biisien joukkoon.
Levyn jälkimmäisen puoliskon kunnia jää lopulta instrumentaali “Conquer Or Dien” jälkeisen “Lying In Staten” hartioiden kannateltavaksi ja sen seuraksi olisi kaivannut loppuun kunnon moukaria tekemään hyvää kokonaisuudelle. Sellainen jää valitettavasti puuttumaan julkaisun karvalakkiversiossa. Murskaavan moukarin sijaan loppuun tarjotaan rokahtavampaa materiaalia “The Emperorin” ja Fear cover-biisi “Foreign Policyn” merkeissä.
Lyriikoiden puolesta “Dystopia” on sitä, mitä Mustainelta voi nykypäivänä odottaa. Kärjistetty yhteiskuntakriittisyys, apokalyptisyys sekä poliittiset kannanotot ovat hallitsevia elementtejä. Albumia on arvosteltu liiasta poliittisuudesta ja muukalaisvihasta. Ihmisillä on paha tapa ottaa asioita liian vakavasti ja lukea rivien välistä asioita, joita siellä ei ole. Turvallisinta olisi varmasti tehdä biisejä keskiviikkoillan kauppareissusta, jottei kukaan pahoittaisi nykypäivän länsimaisessa pumpuliyhteiskunnassa mieltänsä.
Klassisen kokoonpanon paluun toteutumatta jäämistä ei tarvitse surra, vaikka samanlaista kemiaa ei voi vaihtuvista kokoonpanoista ja vierailevista muusikoista koskaan löytyä. Mustaine löysi “Dystopialle” rinnalleen Kiko Loureirossa tulivoimaisen parin. Kaksikon yhteistyö toimii mukavasti ja tuo kieltämättä mieleen vanhat hyvät ajat, kun Mustaine/Friedman -kaksikko tulitti riffejä ja vuorosooloja kuin Katyusha-raketinheitin. Mustainen ääni on myös saanut vanhemmiten lisää särmää ja miehisyyttä, mikä varmasti ilahduttaa niitä, jotka eivät Daven nasaalista ”kitinästä” aiemmin juuri perustaneet ja ovat sen vuoksi Megadethia vierastaneet.
Lopulta päällimmäiseksi mielikuvaksi jää se, että “Dystopia” on eräänlainen Megadethin ruotuun palaaminen parin albumin vajaateholla ajelun jälkeen. Levy on tästä huolimatta liian keulapainoinen yltääkseen klassikkostatukseen ja kestosuosikiksi levyhyllyyn. Kuuntelukertojen lisääntyessä jotkut biisit avautuvat paremmin, mutta samalla esiin tulevat myös levyn heikkoudet, jotka peittyivät ensikuunteluilla alkuinnostuksen alle. Vanha porkkanapäinen nariseva sarana sai 10 vuotta sitten pitkästä aikaa oivallista kamaa aikaiseksi.
8+/10
Tomi Väänänen
1. The Threat Is Real
2. Dystopia
3. Fatal Illusion
4. Death From Within
5. Bullet To The Brain
6. Post American World
7. Poisonous Shadows
8. Conquer or Die!
9. Lying In State
10. The Emperor
11. Foreign Policy
