Re-Armed – Rottendam (2014)

Tekijä

-

1.10.2014

[three_fourth]Keravalaisen Re-Armedin toinen täyspitkä julkaistiin jo tammikuussa, mutta vasta nyt syksyn aikana sain tämän kohtalaista menestystä tahkonneen albumin käsiini. Bändihän on perustettu jo vuonna 2001, mutta debyyttialbumi Worldwide Hypnotize saatiin ulos vasta 2012. Rottendamin kansi on niittänyt kyseenalaista mainetta ja kunniaa jopa palkintojenkin muodossa. Kansi on omiaan luomaan mielikuvia ja ainakin itsellä tuli heti mieleen veribileet ja 90-luvun death metal. Re-Armed liikkuukin taitavasti eri metalligenrejen seassa ja musiikista voi löytää kytköksiä aina thrashista metalcoreen pääpainon ollessa kuitenkin modernissa death metallissa.

Levyllä ei ole kestoa kuin 30 minuuttia ja se onkin täyttä murhaa. Jos introa ja outroa ei oteta huomioon, niin energiakentät hehkuvat punaisella koko levyn ajan. Riffit jyräävät kaiken allensa ja rumpali takoo henkensä edestä. Välillä survotaan breakdowneja tulituksen ympärille ja sitten taas mennään. Heti ensimmäinen huomio kiinnittyy rumpali Mart Mardisalun suoraviivaiseen soittoon, jonka ympärillä baletti pyörii. Kitaroiden erittäin sähköiset ja raskaat soundit tukevoittavat laulaja Jouni Matilainen äänenkäyttöä, josta löytyy rekisteriä hyvin matalasta ärjynnästä ”korkeampiin” huudahduksiin. Koko bändi vetää niin tiukasti yhteen, että ei ole epäilystäkään miksi Re-Armed on niin suosittu livebändi Euroopassa. Kiertueet mm. Chimairan tai Suffocationin kanssa kertovat yhtyeen tasosta.

Vaikka levy onkin tasaista pieksemistä, niin erottuvuuttakin löytyy lukuisten kuuntelukertojen jälkeen. Mielestäni levyn paras kappale on ehdottomasti ”Freakshow”, josta on myös tehty video. Biisin tiukat riffit ja rytminvaihdokset sekä vierailevan tähden Inka Halmeen laulu tuo sen verran erottuvuutta, jota olisin kaivannut levyltä lisää. ”Hedonist” sekä ”Putos Muertos” ovat myös kovia vetoja ja saavat huonompaankin päivään virtaa. Biiseissä on sopivasti myös melodiaa ja teknisyyttä, joten välillä lihamylly saa kaverikseen myös pienemmät instrumentit. Sanoitukset ovat mielikuvista poiketen yllättävänkin perusasioissa liikkuvia kantaaottavia julistuksia.

Puolen tunnin halonhakkuureissu Keravan metsissä päättyy positiivisiin mielikuviin. Vaikka kädet ovatkin verillä ja olo kuin yliajettu, niin Rottendam-kiekko laitetaan kädet täristen soittimeen yhä uudestaan. Soundillisesti levystä en löydä mitään moitittavaa ja on ilo huomata, että suomesta löytyy tuotannollista osaamista enemmän kuin suuri yleisö tietääkään. Musiikillinen tie on löytynyt ja pienellä jalostuksella tästä bändistä saadaan vielä enemmän irti.

8- / 10

Juha Karvonen
[/three_fourth]

[one_fourth_last]

1. Dead Light District (intro) 00:52
2. Rottendam 05:02
3. Wracked 03:49
4. Hedonist 03:02
5. SuperAnimal 04:14
6. Putos Muertos 03:31
7. Apocalypse Postponed 03:18
8. Freakshow 03:52
9. Exiled (outro) 01:39[/one_fourth_last]

1349 – Massive Cauldron Of Chaos (2014)

Tekijä

Juha Karvonen

-

30.9.2014

[three_fourth]1349 on jäänyt monille vähän pimentoon, vaikka on musiikillisesti tehnyt kohtuullista tuhoa jo vuodesta 2003, jolloin yhtyeen debyyttilevy julkaistiin. Nyt arvostelussa oleva Massive Cauldron Of Chaos on yhtyeen kuudes täyspitkä. Moni varmasti miettii, että mikä bändi tämä on ja miksi nimi 1349? Nimi perustuu vuoteen jolloin musta rutto levisi Norjaan ja surmasi noin puolet maan väestöstä. Yhtye on saanut paljon mainetta rumpalinsa Frostin (Satyricon) ansiosta, mutta jostain syystä bändi yhdistetään norjan kakkos- tai kolmoskenttään, eikä ole noussut suurimpien nimien joukkoon. Edellinen albumi Demonoir vuodelta 2010 oli keskinkertainen julkaisu ja nyt olisi aika tartuttaa faneja kuin musta surma aikoinaan.

1349:n musiikki on tiukkaa paahtoa ja kaasu pohjassa painetaan lähes koko ajan. Hidasteluita ja tunnelmallisia kohtiakin tarjoillaan, mutta pääpaino on nopeassa ja brutaalissa pieksennässä. Ehkä musiikillisesti voisi vertauskuvia hakea vanhempaan Marduk:iin.

Ensikosketuksella voi huomata Frostin olevan voimissaan rumpusetin takana. Blast beatit jauhavat sen verran voimakkaasti, että uskon Frostin olevan mukana koko sydämellään ja purkamassa vähän Satyriconin hempeilystä saatuja paineta. Albumi edustaakin nopeaa black metallia parhaimmillaan, äärimmäisen brutaaleja ja kaaosmaisia riffejä, sopivasti melodiaa sekä laulaja Ravnin demonisen raskasta kuiskailevaa kähinää. Bassoraidat seuraavat tiukasti kitaroiden rytmiä eikä siellä päässä olisikaan tilaa sooloilulle. Ensi kuuntelulla albumi jyrähtää nopeasti ohi ja tarjoilee yllättävänkin hengittävää black metallia.

Levyn käynnistävä ”Cauldron” laittaakin heti niskat koetukselle. Biisi jyrähtää käyntiin lyhyen intron säestämä ja sen jälkeenkin poljetaan 4 minuuttia täysillä. Vaikka meno onkin nopeaa, niin riffeissä on sopivasti raskaampia osiota, jotka pitävät kappaleen mielenkiintoisena. Musiikki on nopeudestaan huolimatta tasapainoista ja harmonista, eikä kuuntelukokemus ole raskas kuin joidenkin vastaavanlaisten yhtyeiden kohdalla. Levyltä julkistettu single ”Slaves” sisältää hienoja temponvaihteluita sekä myös erottuvan kertosäkeen. Ravn rääkyminen on mielestäni ehdottomasti parasta mihin on urallaan pystynyt ja tuo sopivasti mystisyyden ja pahan läsnäolon levyn ilmapiiriin.

Levyn alku tarjoileekin todella menevää ja hyvää black metallia. Järkevästi rakennettu biisijärjestys takaa sen että puutumista ei tapahdu. Levyn viides kappale ”Mengele`s” on oma suosikkini, jonka hitaampi temporakenne ja painostava tunnelma sisältävät äärimmäisen taidokkaasti rakennetun kappaleen. Biisissä kuullaan erittäin hieno kitarasoolo, joka on nostettu hyvin pinnalle. ”Golem” sitten palauttaakin levyn yleisteeman kohdalleen nopealla thrash-pyrähdyksellä. Levyn päättää kuusi minuuttinen ”Godslayer”, jossa on nopeuden lisäksi hitaampia tunnelmaa nostattavia puheosuuksia. Kappaleen riffit ja kaaosmaisuus muistuttaa Satyriconin Rebel Extravaganzan aikaista tulitusta.

Täytyy sanoa, että 1349 on tehnyt hyvän levyn ja nostanut tasoaan huomattavasti parista edellisestä. Jos vertaa esimerkiksi Mayhemin uutukaiseen, niin tämä levy piekseen sen maanrakoon. Levyn tunnelma on kylmä ja aavistuksen futuristinen. Massive Cauldron of Chaos on ehdottomasti yksi vuoden parhaita black metal albumeita.

8 ½ / 10
Juha Karvonen

[/three_fourth]

[one_fourth_last]

1. Cauldron
2. Slaves
3. Exorcism
4. Postmortem
5. Mengele’s
6. Golem
7. Chained
8. Godslayer[/one_fourth_last]

Inthraced – The Rising Chaos (2014) EP

Tekijä

Juha Karvonen

-

29.9.2014

[three_fourth]Heti alkuun täytyy todeta, että Inthraced on yksi maamme lupaavimpia yhtyeitä. Toinen EP julkaistiin toukokuussa ja harvoin törmää näinkin valmiiseen pakettiin. Joensuusta lähtöisin oleva bändi ei turhia kumartele ja pistää The Rising Chaoksella semmoisen myrskyn päälle, joka leviää kulovalkean tavoin ympäri maatamme ja ravistelee myös raja-aitoja.

Yhtyeen musiikkityyli on yhtyeen mukaan melodinen extreme metal, ja varmasti varsin osuva kuvaus. Ne ketkä eivät yhtyettä tunne niin vertaiskuvia voi hakea mm. seuraavista yhtyeistä kuten Wintersun, alkupään Dimmu Borgir sekä Ensiferum. Inthraced ei kumminkaan ole lähtenyt kopioimaan esikuviansa vaan luottaavat omaan tyyliinsä ja painaakin EP:n ajan kaasu pohjassa. Itse tykkään yhtyeen tyylistä ja etenkin black metal vaikutteista, jotka kuin kummittelevat taustalla sopivassa mittakaavassa melodisen ja nopean metallin ollessa pääosissa.

EP käynnistyy ”Beyond The Veil Of Time” kappaleella joka lähtee hienosti syntikoiden säestämä käyntiin. Kosketinsovitukset istuvat täysin biisin kimurantteihin nuotteihin. Laulaja Tommi Takkusen äänenkäyttö on yllättäväkin valmiin kuuloista ja on balanssissa pyörremyrskyn tavoin liikkuvan musiikin kanssa. Jos ensimmäinen kappale laittoi jo tähdet taivaalla uuteen järjestykseen, niin samaa menoa jatkuu myös kappaleissa ”A New Aeon`s Birth” sekä nimikappaleessa ”The Rising Chaos”, jotka jatkavat vähintään yhtä vakuuttavasti musikaalisia elämyksiä. Biisien melodiankulut yhdistettynä nopeaan tekniseen mättöön saavat oikeasti kokeneemmallekin hevikarjulle hymyn suupieliin ja silmiin polttavan katseen.

Inthracedin musiikista kuulee pohjois-karjalan jylhien maisemien vaikutteet ja tietty pohjoismaalainen tunnelma on läsnä. Vaikka kolmen kappaleen EP on vakuuttava ilmestys, niin täysin valmis se ei vielä ole horjuttamaan maamme ykköskentän yhtyeitä. 16 minuutin EP:llä on vaaransa uppoutua suureen massaan ja pienillä yksityiskohtien korostamisella saataisiin tarttumapintaa ja erottuvuutta. Se on kumminkin varmaa, että yhtyeen soittotaitojen puutteeseen yhtyeen menestys ei tule kaatumaan.

4 / 5

Juha Karvonen
[/three_fourth]

[one_fourth_last]

01. Beyond The Veil Of Time
02. A New Aeon’s Birth
03. The Rising Chaos[/one_fourth_last]

Strange Vision – Sign Of Time (2014)

Tekijä

Ville Krannila

-

29.9.2014

[three_fourth]Pohjois-Suomesta ponnistava Strange Vision edustaa melodisen metallin tyylisuuntaa tällä kansitaidetta myöten itse valmistelemallaan elokuussa julkaistulla albumilla. Levyn on masteroinut tanskalainen Jacob Hansen, jonka kädenjälkeä ovat mm. sellaisten merkittävien yhtyeiden kuten Volbeat, Destruction ja Pretty Maids useat julkaisut. Levy on kuitenkin varsinaisesti tuotettu koti-Suomessa. Soundillisesti vikaa on vaikea löytää ja homma kuulostaa tyylinsä mukaisesti selkeältä ja volyymiakin riittää.

Levyn käynnistää aseiden pauke ja tunnelmallinen kitaranäppäily, jonka jälkeen 11 varsinaisen kappaleen verran saamme nauttia Strange Visionin varmaotteisesta melodisesta hevistä. Erityisesti esille on nostettava avausbiisi ”Last Man Fall” joka on todella tarttuva ja hienosti sovitettu kappale. Jatkossakaan bändi ei tyydy perusratkaisuihin vaan sovituksissa on kekseliäisyyttä kautta linjan.

Vaikuttajamielessä legendaarinen Royal Hunt tulee mieleen useammassakin kohtaa, joskin ote on aavistuksen suoraviivaisempi ja melodisempi. Musiikissa on myös samaa ulottuvuutta kuin amerikkalaisella progressiivisen power metallin johtotähdellä Symphony X:llä. Basisti Jukka Kiutun laulukuviot tuovat sen sijaan enemmän mieleen Frehley’s Cometissakin joskus äänijänteitään revitelleen Tod Howarthin. Kontrasti on ainakin mielenkiintoinen, vaikkei se kaikkein odotetuin tässä musiikinlajissa.

Koskettimet täydentävät soundimaailmaa täyteläisesti ja kuuntelun jälkeen lopputulokseen voi olla enemmän kuin tyytyväinen. Ehkä se viimeinen niitti vielä jää tulevilla levyillä todennettavaksi, mutta tässä hevin tyylilajissa Strange Vision on harvinaisen lupaava yhtye.

8+ /10

Ville Krannila

[/three_fourth] [one_fourth_last]

1.My First Battle
2.Last Man Fall
3.Nowhere To Run
4.Lost Behind 2 Worlds
5.Judgement Day
6.Sign Of Time
7.I Won’t Let You Go
8.Who Laughs Last
9.You’re Wasting My Time
10.Twisted Emotion
11.Walker
12.Crushin’ Our Dreams[/one_fourth_last]

Immortal – All Shall Fall (2009)

Tekijä

Juha Karvonen

-

28.9.2014

[three_fourth]90-luvun alussa ensimmäisen levyn julkaissut Immortal on ehdottomasti yksi suurista black metal – yhtyeistä. Sons of Northern Darkness (2002) albumin jälkeen yhtye heitti pillit pussiin ja keulahahmo Abbath perusti yhtyeen I, joka musiikillisesti erosi Immortalista aavistuksen kevyemmällä ja rock-vaikutteisemmalla otteellaan. Vuonna 2007 comeback oli tosiasia ja Immortal heitti mm. Tuskassa todella hyvän keikan. Abbath oli maininnut jo aikaisemmin, että uudet biisit ovat valmiina ja uusi levykin tulee ajallaan. Lopulta pitkän odotuksen jälkeen vuonna 2009 julkaisi albumin nimeltä All Shall Fall.

Levyn kansi itsessään ei juuri puhuttele, mutta kannen avattuaan aukeaa tyylikäs tummanpuhuva vuorimaisema. Voisi sanoa, että Immortal kuulostaa levyllä hyvin omalta itseltään. Kitarat repivät ja jääviimakin tunkeutuu musiikin kautta kasvoillesi. Abbath korisee vähän kevyemmin kuin uransa alkuaikoina ja Horgh kannuttaa takuuvarmasti omantakaisella otteellaan. Albumi jyrisee paikoin ihan kivasti, mutta jotenkin sävellykset ovat hyvin samantyylisiä ja tunnelma on kuin marssisi paksussa lumihangessa päästen vaivoin eteenpäin.

Levyllä on 7 kappaletta ja mittaa painostavat 40 minuuttia. Biisit ovat hyvin tasaisia ja mitään suuria hittejä ei levyltä löydy. Levyn päättävä ”Unearthly Kingdom” on kappale, jos joku pitää nostaa esille. Erityisesti biisin lopussa kuultavat riffittelyt ovat takuuvarmaa Immortalia. ”Hordes Of War” tekee myös pientä pesäeroa thrash-tyylisellä otteellaan. Levyllä kuullaan myös tunnelmia nostattavia kohtia, mutta mihinkään At The Heart Of Winterin kaltaisiin jäätihkusateisiin ei päästä. ”All Shall Fall” oli levyn ensimmäinen single ihan kelpo avaus levylle. Kappaleesta kuvattu video on tuttua Immortal-tyyliä. Vuorten seassa kuvattu video saa hymyn huulille. Yhtyeen vanha sirkkelikäsi Demonaz vilahtaa myös videolla.

Itse olen pitänyt Immortalin alkupään tuotannosta sekä myös fanikuntaa jakavasta Sons Of Northern Darknesista, mutta All Shall Fall oli pettymys. Edes hyvä tuotanto ei pelasta levyä hautautumasta ikuisen lumipeitteen alle. Valitettavasti levystä jää sellainen mielikuva, että kappaleet on tehty puoliväkisin ja se todellinen palo omaa musiikkiaan kohtaan on kadonnut. Toivon todellakin, että Immortal tekee paluun eikä lopeta maineikasta uraansa tähän teokseen. Jos jostain syystä Immortal ei ole tuttu yhtye, niin tämä ei ole se levy mistä kannattaa tutustuminen aloittaa.

7- / 10

Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]

All Shall Fall – 5.58
The Rise of Darkness – 5.47
Hordes of War – 4.32
Norden on Fire – 6.15
Arctic Swarm – 4.01
Mount North – 5.07
Unearthly Kingdom – 8.30[/one_fourth_last]

Nightwish – Imaginaerum (2011)

Tekijä

Juha Karvonen

-

23.9.2014

[three_fourth]Nightwishin Imageneriumin ilmestyessä pohdin pitkään, että lähdenkö enään Nightwishin matkaan. Elokuvamusiiikkivaikutteiden ja otteiden kevyentyessä tätä mietti varmasti moni muukin. Levyn kannessa näkyvät kiskot ja sinun tehtävänäsi on vain tehdä päätös lähdetkö kyytin vai et? Tämän albumin musiikillinen seikkailu kestää 75 minuuttia, joka on levylle kuin levylle pitkä aika.

Levyn alussa lumiset ja kauniit maisemat koristavat mielikuviasi ja “komea” parrakas mies laulaa hennolla äänellä kuin kehtolaulua. “Taikatalven” laulaa tietenkin Marco Hietala, yksi suomen parhaista hevilaulajista. Juuri kun olet vaipumassa uneen niin “Storytime” kiskaisee sinut ylös ja huomaat olevasi sirkuksessa, jota johtaa kaunis ja heleä-ääninen sirkustirehtööri Anette Olzon. “Storytime” on hittivetoisuudesta huolimatta taattua Nightwishiä ja loistava kertosäe siivittää biisin levyn parhaimmistoon. Seuraavaksi matkustetaan 80-luvun Van Halen-tyylisten melodioiden johdattelemana tasaiselle ajelulle, kunnes portit aukeavat ja vaunu sujahtaa kummituslinnaan. Hietalan laulu tuo kontrastia Olzonin ääneen ja biisi ravistelee matkustajia pitämään entistä enemmän penkeistään kiinni. Hiukan irrallinen Emppu Vuorisen runttausriffi tuo vielä enemmän epätasapainoa kappaleeseen, mutta toimivalla tavalla. Lapsikuorosta täytyy kyllä antaa kiitosta. “Slow, Love, Slow” johdattelee kuulijat twinpeaksmaiseen hämärään jazz-ravintolaan, jossa paksut samettiverhot viiltävät lattianreunoja. Erittäin hieno ja tunnelmallinen biisi ja täytyy sanoa, että Nightwish osaa näinkin monen vuonen jälkeen yllättää.

Jotenkin levyn alkupuolen erilaisuus jaksaa pitää mielenkiinnon yllä ja yksi levyn parhaimmista kappaleista “I Want My Tears Back” irkku- ja kansantanssisovituksineen kuulostaa todella toimivalta. Perinteisempää Nightwishiä tarjoilee “Scaretale” sekä “Rest Calm”, jotka molemmat sopivat levyn vuoristoratamaiseen tunnelmaan. Hietala panos ei jää tälläkään kertaa huomaamatta ja hänen vahva äänensä tuo kappaleisiin tarvittavaa voimaa. Mitä pidemmälle matka jatkuu sitä tylsemmäksi tai sanotaanko varmemmaksi musiikki menee. Vaikka kuullaan western-tyylistä tunnelmointia ja hienoja yksityiskohtia, niin levyn loppupuoli menee puolinukuksissa. “Last Ride of the Day” kuorosovituksineen on juuri sitä mitä oikeastaan osasi odottaa. Tarttuvasta kertosäkeestä huolimatta biisi ei tule jäämään Nightwishin klassikoihin. Matka päättyy nimibiisi “Imaginaerumiin”, jossa kuin varmuuden vuoksi käydään kappaleiden teemat lävitse.

Imaginaerum on pitkä levy ja todella hankala tapaus, etenkin vanhemmille Nightwish-faneille. Jos levyä tarkastelee puolueettomasti, niin ei tätä missään nimessä voi huonona pitää. Pienempinä annoksina levy toimii mainiosti ja laajasta kappalemateriaalista löytyy erilaisiin tunneskaaloihin sopivat täytteet. Nightwish on megaluokan bändi ja niin on myös albumin tuotanto. Tähän on käytetty aikaa ja rahaa, mikä ei varmasti menestystä mitatessa ole mennyt hukkaan. Tuomas Holopainen todistaa kuitenkin jälleen olevansa iskussa. Nightwish tulee jatkamaan uuden laulajan myötä menestystään, mielenkiinnolla jään odottamaan miten korkealle se voi vielä yltää.

8+ / 10

Juha Karvonen

[/three_fourth]
[one_fourth_last]

Taikatalvi
Storytime
Ghost River
Slow, Love, Slow
I Want My Tears Back
Scaretale
Arabesque
Turn Loose The Mermaids
Rest Calm
The Crow, The Owl And The Dove
Last Ride Of The Day
Song Of Myself
Imaginaerum[/one_fourth_last]

Hellspirit – Dawn Under Curse (2014)

Tekijä

Juha Karvonen

-

22.9.2014

[three_fourth]Kuopiosta lähtöisin oleva Hellspirit on perustettu liki kymmen vuotta sitten ja muutaman demojulkaisun jälkeen viime keväänä päivänvalon näki ensimmäinen täyspitkä nimeltään Dawn Under Curse, joka julkaistiin Saturnal Recordsin toimesta. Levyn ulossaamisen suhteen tuntui, että bändin päälle oli langetettu kirous, koska lukuisat epäonniset tapahtumat pitkittivät levyn julkaisua mm. levy-yhtiön vaihdokset, nauhoitussessioissa äänitettyjen kitararaitojen katoaminen.

Tänä päivänä underground-liike ei levitä paholaisen sanomaa samalla tavalla kuin 90-luvun vaihteessa, mutta Hellspirit luottaa siihen, että noin 10 vuoden aikana kasatusta materiaalista koottu debyyttilevy tavoittaa langenneet enkelit musiikkinsa avulla. Kovin väärässä yhtye ei ole, koska levyn ensipuraisu on erittäin positiivinen. Bändin muodostavat pääsäveltäjä, laulaja / kitaristi Baron Dethrone, basisti Heinrich Von Heretik, rumpali Eld sekä kitaristi MSA.

Levy lähtee käyntiin ”Call To Arms” nimisellä instrumentaalilla, joka nimensä mukaisesti kehottaa tarttumaan aseisiin. Jos ei tietäisi, että kysymys on black metallista, niin lähin saatavilla oleva miekka olisi kädessäsi. Onneksi mielikuvat muuttuvat kun ensimmäinen virallinen biisi lähtee käyntiin. Miekat ja muut romppeet voidaan heittää mielikuvista pois ja siirtyä primitiivisen black metallin viitoittamalle tielle. ”Weak Flesh – Filthy Blood” tarjoilee melodista ja keskitempoista synkähköä tunnelmointia. Vokalisti Baron Dethronen kähinä on aika perinteisen kuuloista ja sulautuu yhtyeen musiikkiin täydellisesti. Tremolotyylillä soitetut kitaramelodiat ovat kerrassaan loistavia tuoden biisiin synkän ja aavistuksen surumielisen tunnelman. Tunnelmissa voi hyvin liikkua pohjoismaalaisissa jylhissä maisemissa ja yhtymäkohtia voi hakea Dissectionin melodiankulkuihin. Kappale todistaa sen, että soitellen ei ole sotaan lähdetty, koska sovitukset ja biisirakenne ovat loppuun asti mietittyjä. Eeppisiinkin mittoihin ylettyvä taidonnäyte pysähtyy vasta 7 minuutin kohdalla.

Hellspiritin soundissa on paljon asioita, mitä arvostan. ”Total Holocaustin” hypnoottisen alkukantainen riffittely ja melodiat eivät ole pelkästään pääosissa, vaan tilaa annetaan loistaville bassokuvioille ja yleisesti basson kuuluvuudelle, joka ovat pinnassa koko levyn ajan. Rumpujen osalta löytyy myös ilmavuutta ja Eldin kannutus on tasaisen varmaa. Tuotannollisesti soittimet ovat hyvin balanssissa keskenään, vaikka jäin kaipaamaan yleissoundiin vähän lisää dynamiikkaa.

Hellspiritin musiikissa on viitteitä myös thrashin suuntaan. Biisissä ”Unholy Redemption” liikutaankin vähän nopeammissa tunnelmissa ja voi aistia Venomin tai Bathoryn kaltaisten legendojen vaikutuksen. Levyn kohokohdaksi lopulta muodostuu kappale ”Eternal Night”, jonka aikana eeppiset mittasuhteet kasvavat norjan vuorien korkeuksiin. Jälleen kerran Hellspirit todistaa, että 11 minuutin kappale ei heidän käsittelyssään kaadu sovitukselliseen ratkaisuihin kuin mielikuvituksen puutteeseenkaan. Levyn päättävä ”Blood and Metal” on hienoinen pettymys ja selvästi irrallinen kappale. Laukkakomppi ja 80-luvulle kallistuva rosoisuus ei sinänsä ole huono yhdistelmä, mutta levyn yleisestä teemasta selvästi poikkeava. Jos ei muuta niin biisi kyllä herättelee kuulijan alle neljä minuuttisella pyrähdyksellään.

Dawn Under Curse on vahva kokonaisuus, joka tuo tunnelmallisella ja raa`alla black metallilla kaivattua säpinää suomen mustan metallin rajapintaan. Musiikillisesti liikutaan perusasioiden äärellä, mutta erittäin harkituilla ja tunnelmaa nostattavilla ratkaisuilla. Levyllä on mittaa 38 minuuttia ja biisejä vain kuusi, joten aivan helpoimmasta päästä hiilihangolla levyyn kopsuttelu ei tapahdu. Hellspirit todistaa miten suomen kylmät ja pimeät ajanjaksot vaikuttavat sävellyksiin, jotka voi aistia levyn yleisestä tunnelmasta. Arvostelua kirjoittaessa käteni tuntuvat kylmiltä ja paksumpi paita kuin hakeutuu päälleni. Mieleni kaipaa rauhaa ja kuulen kuinka synkkä, mutta kaunis luonto kutsuu kuiskaten minua luokseen.

8+ / 10

Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]

01. Call to Arms
02. Weak Flesh – Filthy Blood
03. Unholy Redemption
04. Eternal Night (Millennia of Might)
05. Total Holocaust
06. Blood & Metal[/one_fourth_last]

Behind Dead Eyes – Dead End EP (2014)

Tekijä

Ville Krannila

-

22.9.2014

[three_fourth]Kaksi vuotta sitten perustettu Äänekoskelainen Behind Dead Eyes panostaa ensimmäisellä julkaisullaan hyvin teräväpiirteiseen ja paikoitellen melodiseen thrash metalliin. Kitarat ulvovat ja jauhavat tehokasta rytmiä, joka aluksi tuo mieleen edesmenneen Panteran. Ote muuttuu kuitenkin musiikin edetessä selkeästi perinteikkäämmäksi ja Joni Hakulisen örähtely tuo mukaan raskaampia fiiliksiä. Ajatukset viedään jopa uudemman Sepulturan groovaavan thrashin maisemiin.

Pian mielleyhtymiä melodisten osuuksien myötä saamme Swallow The Sunin sekä Suicide Silencen suuntaan. Kappaleissa kuullaan puhdastakin laulua kitaristi Tuomo Laulaisen toimesta, mikä tuo hommaan mukavaa kontrastia. Ylipäätänsä musiikissa saadaan mukavasti tempon vaihteluita, raskaat ja kevyemmät tunnelmointikohdat seuraavat toistaan ja ote on mielenkiintoinen. Esiin voidaan nostaa ”The Call” sisältää erinomaisia melodioita, ja näyttää kyllä yhtyeellä olevan potentiaalia vaikka mihin. Ehkä vielä tulevaisuudessa se oma juuri oikea raide tulee löytymään ja musiikki tästä vielä hieman fokusoituu.

Tuotannollisesti EP on parhaassa kolmanneksessa ja sovituksille täytyy nostaa hattua erityisesti huomioiden sen, että nyt ollaan alkuvaiheessa. Bonuspisteet on vielä pakko antaa tyylikkäälle kansikuvalle. Bändillä on paketti erittäin hyvin kasassa joten jatkoa jäämme innolla odottelemaan.

4- / 5
Ville Krannila

[/three_fourth] [one_fourth_last]

1.Cold & Lifeless
2.The Call
3.Catharsis
4.Dead End[/one_fourth_last]

Watain – Lawless Darkness (2010)

Tekijä

Juha Karvonen

-

18.9.2014

Black metallin yksi suurimmista ja vihatummista orkestereista on ehdottomasti Watain. Musiikillisesti yhä enemmän perinteisemmän heavy metallin suuntaan kulkeutuneen Watainin neljäs levy Lawless Darkness ilmestyi vuonna 2010. Bändin ulkomusiikilliset toimet promokuvineen ja rock-kukkoilunineen närkästytti monia ”true” black metal faneja. Kaikesta hämmennyksestä huolimatta Lawless Darkness on albumi, joka on jättänyt pahamaisen merkkinsä metallimaailmaan.

Levyn yleistunnelma on kylmä, vaikka musiikillisesti on ajauduttu yhä kauemmaksi yhden kaikkien aikojen parhaimman black metal albumin Casus Luciferin (2003) tunnelmoinnista. Levyä voisi kuvata luonnolliseksi jatkotyöksi edelliselle Sworn to the Dark (2007) albumille. Nyt mukaan oli otettu entistä rohkeammin perinteiset heavy metallin biisirakenteet, melodiat ja sovitukset. Vaikka black metallin vihaa ja raivoakin löytyy, niin tietynasteinen valtavirtaan uiskentelu on kuultavissa. Biisit ”Malfeitor” sekä ”Reaping Death” edustaa parhaiten tätä black metallin ja heavy metallin risteävää musiikillista taidetta. Levyn alkuun istutetuissa kappaleissa loistavat riffit, kitaraharmoniat, blast beatit, hitaammat fiilistelyt melodioineen esittelevät Watainin monipuolisuuden. Laulaja Erik Danielsson on todennutkin, että Watainin juuret ovat syvällä perinteisessä heavy metallissa.

Levyltä löytyy kyllä nopeutta ja myös raakuutta, vaikka perinteiset black metal kappaleet loistavat poissaolollaan. Aggressiivisen veto on punk-henkinen ”Total Funeral”, joka tuokin alkukantaista raivoa melodiamyrskyjen sijaan. Levyn kappaleet ovat kaikki yli 5 minuuttia pitkiä ja pitkät biisirakenteet tuovat levylle myös vaikeuksia. ”Hymn to Qayin” on lähes kuusiminuuttinen kappale, joka ei käynnisty hyvästä yrityksestään huolimatta. Hyvä riffi siellä täällä ei kappaletta pelasta, jos biisin ydin on hukassa. Toinen levyn heikompi kappale on lähes kahdeksan minuuttinen järkäle ”Kiss Of Death”, joka pääsee kertosäkeeseen vasta kahden ja puolen minuutin harhailujen jälkeen. Vaikka biisissä hienoja sooloja kuullaankin, niin jotenkin kappale tuntuu väkinäiseltä. Tämä olisi voitu paketoida alle neljään minuuttiin ja silloinkin jääden levyn heikoimpiin sävellyksiin.

Levyn päättävä ”Waters Of Ain” on Watainin kunnianhimoisin sävellys, josta voi aistia Iron Maidenilta vaikutteita saaneita melodiankulkuja. Jos levyn muutamissa kappaleissa biisirakenteet kaatuvat liian suuriin ratkaisuihin niin ”Waters Of Ainissa” ne osuvat kohdalleen ja lähes 15 minuutin pituudestaan huolimatta biisi huokuu paholaisen elämänvirtaa ja tuo heavy metallin perusajatuksia esille erittäin taidokkaalla tavalla. Loppuosan melodiaosiot ja soolot eivät häpeä esikuvien parhaimmillekaan esityksille.

Kaikesta hienoudestaan huolimatta Lawless Darkness on vaikea levy lähestyä. Levyn aukeaminen vaatii paljon kuuntelukertoja ja avautuessaankin se kaivertaa musiikillisia elämyksiä ristiriitaisesti. Levyn parhaimpien kappaleiden kohdalla Watain kuulostaa suorastaan loistavalta, kun taas pahimmillaan yhtyeeltä joka harhailee pimeydessä tietämättä mihin suuntaan edetä.

Levyllä on mittaa 80 minuuttia. Death SS:n coveri ”Chains Of Death” on ainoa bonuskappale ja mielestäni täysin turha, joka ei raskasta kuuntelusessiota mitenkään täydennä. Tuotannollisesti levy on timanttinen ja soundimaailma erittäin selkeä. Voisi sanoa, että levy on Watainille liiankin viimeistelty ja parin biisin tiputtaminen levyltä ei olisi ollut kokonaisuutta ajatellen huono ratkaisu. Vaikka levyllä säröjä löytyykin, niin vaakakupissa painaa enemmän ne loistavat sävellykset, jonka palaset ovat loksahtaneet kohdalleen ilman pienintäkään kitkaa. ”Malfeitor”, ”Reaping Death” sekä ”Waters Of Ain” nostavat levyn yksittäisten kappaleiden rajat niin korkealle, että myös hyvät kappaleet kuten ”Wolfes Curse”, ”Total Funeral” sekä ”Four Thrones” tuntuvat valitettavan keskinkertaisilta. Lawless Darkness on albumi, joka palaa soittimeen tasaisin väliajoin ja tuntuu, että joka kerralla levyyn suhtautuu eri tavalla. Joskus se potkii kuin raivoava demoni, kun taas toisinaan kauniit kitaramelodiat johdattaa sinut rauhalliseen unenomaiseen tilaan.

8+ / 10

Juha Karvonen

1. Death’s Cold Dark
2. Malfeitor
3. Reaping Death
4. Four Thrones
5. Wolves Curse
6. Lawless Darkness
7. Total Funeral
8. Hymn to Qayin
9. Kiss of Death
10. Waters of Ain

Cannibal Corpse – A Skeletal Domain (2014)

Tekijä

Juha Karvonen

-

13.9.2014

[three_fourth]

Tuntuu uskomattomalta ajatella, että siitä on jo 24 vuotta kun Cannibal Corpsen raaka debyyttilevy ilmestyi. Levyn kannessa kävelevä ruumis syö itseään. Vielä enemmän sekaannusta aiheutti seuraavat levyn kannet, joista Tomb Of The Mutilatedin kansi oli paheksuttavin. Omat vanhempani varmasti miettivät , että onko teini-ikäisellä pojalla kaikki kunnossa, kun kuuntelee musiikkia missä öristään ja levynkannet ovat suorastaan kuvottavia. Minun mielestä kannet olivat tietenkin hienoja ja niille lähinnä naurettiin. Ei niitä kukaan “tosihevari” tosissaan ottanut. Näistä ajoista lähti käyntiin verinen hyökyaalto, joka ei ole vieläkään pysähtynyt. Nyt julkaistu A Skeletal Domain on yhtyeen kolmastoista studioalbumi. Bändi ei ole menettänyt otettaan vaan brutaali death metal porskuttaa eteenpään vahvempana kuin vuosiin.

Uudelle levylle muutoksia oli tehty sen verran, että tuottaja Eric Rutain sai väistyä Mark Lewisin tieltä. Tässä haettiin enemmänkin uusia näkökulmia ja modernisuutta musiikkiin, kuin että yhtye olisi ollut tyytymätön Eric Rutainin työhön. Ratkaisu oli varmasti oikea, koska soundillisesti ja tuotannollisesti levy on erittäin vahva kokonaisuus.

Levyn avaava ”High Velocity Impact Spatter” pistää vasarat ja lekat heilumaan ja murjoo sen verran vakuuttavasti, että ihme jos biisi ei saa kunniaa toimia tulevan kiertueen settilistan avaajana. Kappaleessa on jotain alkuaikojen raivoa, joka täydentyy erittäin teknisellä riffiosastolla. Bändi tuntuu elinvoimaiselta, eikä mitään keski-iän väsymystä ole havaittavissa. Levyn alku onkin takuuvarmaa Cannibal Corpsea. Biisit etenevät myrskyn lailla eteenpäin ja bassotaituri Alex Websterin kädenjälki kuuluu voimariffien seassa. “Corpsegrinderin” äänessä on voimaa ja mahtipontisuutta, joka kuljettaa biisit maalin vaikka sävellyksistä viimeinen viilto puuttuisikin. Cannibal Corpsen ongelma on monella levyllä ollut kappalemateriaalin samankaltaisuus ja tälläkin kertaa siihen ollaan vaipumassa kunnes ”The Murderer’s Pact” heittää veret naamalle ja iskee riffeillään kuulijan hereille. Biisin monipuolisempi rakenne sahausriffeineen ja sooloineen nostaa kappaleen levyn parhaimmistoon. Reilu viisi minuuttinen biisi esittelee yhtyeen edelleen kunnianhimoisena ja raivokkaana kuolemankoneena.

Levyn loppupuolelta on turha yllätyksiä odottaa. Yhtyeelle ominaiset laahustavat, hitaamman puoleiset runttaukset saavat myös levyllä osansa. Parhaiten ne tulevat esille brutaaleissa kappaleissa ”Icepick Lobotomy” sekä ”Vector Of Cruelty”. Biisit eivät sorru kumminkaan ylitsepääsemättömään fiilistelyyn, vaan veren vuodatus saa jatkua kun veitsikäsi on saanut hetken levätä.

Cannibal Corpse näyttää edelleen pitävän brutaalin death metallin mestarin viittaa harteillaan. 44 minuuttinen albumi pitää sisällään 13 kappaletta. Levyn kansitaide ei ole alkuaikojen veroinen, mutta kansivihkossa olevat Dexter-tyyliset valokuvat ovat tyylikkäitä. Biisikatraan parit heikommat sävellykset eivät vaikuta juurikaan levyn kokonaisuuteen kun vastapainoksi löytyy ”High Velocity Impact Spatterin” tai ”A Murderer’s Pactin” kaltaisia taideteoksia. Mielestäni on harmillista, että Cannibal Corpsen taitavat muusikot eivät saa ansaitsemaansa tunnustusta. Alex Webster on varmasti yksi metallimaailman parhaimpia basisteja eikä kitaristikaksikko O’Brienin ja Barretin taitojakaan voida väheksyä. A Skeletal Domain on hyvä albumi, josta riittää pureskeltavaa pitkäksi aikaa. Nosturissa todistetaan sitten uusien biisien toimivuus ja yhtyeen livekunto.

8 ½ / 10

Juha Karvonen

[/three_fourth]
[one_fourth_last]

01. High Velocity Impact Spatter
02. Sadistic Embodiment
03. Kill Or Become
04. A Skeletal Domain
05. Headlong Into Carnage
06. The Murderer’s Pact
07. Funeral Cremation
08. Icepick Lobotomy
09. Vector Of Cruelty
10. Bloodstained Cement
11. Asphyxiate To Resuscitate
12. Hollowed Bodies[/one_fourth_last]

Metalliluola

Re-Armed – Rottendam (2014)

1349 – Massive Cauldron Of Chaos (2014)

Inthraced – The Rising Chaos (2014) EP

Strange Vision – Sign Of Time (2014)

Immortal – All Shall Fall (2009)

Nightwish – Imaginaerum (2011)

Hellspirit – Dawn Under Curse (2014)

Behind Dead Eyes – Dead End EP (2014)

Watain – Lawless Darkness (2010)

Cannibal Corpse – A Skeletal Domain (2014)

Mainos:

Viimeisimmät:

Enragement julkaisi neljännen albuminsa

Krashkarma saapuu kiertueelle Suomeen

Suomenkielistä goottimetallia soittava Sudenkehto julkaisi uuden singlensä ”Katse”

Michael Majalahden luotsaama Stoner Kings kiertueelle uutuusalbumin merkeissä

Tuska 2026 julkaisi lisää artisteja: Megadeth, Trivium, P.O.D., Stam1na ja monta...