Koti Blogi Sivu 2254

Inthraced – The Rising Chaos (2014) EP

Tekijä
Juha Karvonen
-

[three_fourth]Heti alkuun täytyy todeta, että Inthraced on yksi maamme lupaavimpia yhtyeitä. Toinen EP julkaistiin toukokuussa ja harvoin törmää näinkin valmiiseen pakettiin. Joensuusta lähtöisin oleva bändi ei turhia kumartele ja pistää The Rising Chaoksella semmoisen myrskyn päälle, joka leviää kulovalkean tavoin ympäri maatamme ja ravistelee myös raja-aitoja.

Yhtyeen musiikkityyli on yhtyeen mukaan melodinen extreme metal, ja varmasti varsin osuva kuvaus. Ne ketkä eivät yhtyettä tunne niin vertaiskuvia voi hakea mm. seuraavista yhtyeistä kuten Wintersun, alkupään Dimmu Borgir sekä Ensiferum. Inthraced ei kumminkaan ole lähtenyt kopioimaan esikuviansa vaan luottaavat omaan tyyliinsä ja painaakin EP:n ajan kaasu pohjassa. Itse tykkään yhtyeen tyylistä ja etenkin black metal vaikutteista, jotka kuin kummittelevat taustalla sopivassa mittakaavassa melodisen ja nopean metallin ollessa pääosissa.

EP käynnistyy ”Beyond The Veil Of Time” kappaleella joka lähtee hienosti syntikoiden säestämä käyntiin. Kosketinsovitukset istuvat täysin biisin kimurantteihin nuotteihin. Laulaja Tommi Takkusen äänenkäyttö on yllättäväkin valmiin kuuloista ja on balanssissa pyörremyrskyn tavoin liikkuvan musiikin kanssa. Jos ensimmäinen kappale laittoi jo tähdet taivaalla uuteen järjestykseen, niin samaa menoa jatkuu myös kappaleissa ”A New Aeon`s Birth” sekä nimikappaleessa ”The Rising Chaos”, jotka jatkavat vähintään yhtä vakuuttavasti musikaalisia elämyksiä. Biisien melodiankulut yhdistettynä nopeaan tekniseen mättöön saavat oikeasti kokeneemmallekin hevikarjulle hymyn suupieliin ja silmiin polttavan katseen.

Inthracedin musiikista kuulee pohjois-karjalan jylhien maisemien vaikutteet ja tietty pohjoismaalainen tunnelma on läsnä. Vaikka kolmen kappaleen EP on vakuuttava ilmestys, niin täysin valmis se ei vielä ole horjuttamaan maamme ykköskentän yhtyeitä. 16 minuutin EP:llä on vaaransa uppoutua suureen massaan ja pienillä yksityiskohtien korostamisella saataisiin tarttumapintaa ja erottuvuutta. Se on kumminkin varmaa, että yhtyeen soittotaitojen puutteeseen yhtyeen menestys ei tule kaatumaan.

4 / 5

Juha Karvonen
[/three_fourth]

[one_fourth_last]

inth

01. Beyond The Veil Of Time
02. A New Aeon’s Birth
03. The Rising Chaos[/one_fourth_last]

Strange Vision – Sign Of Time (2014)

Tekijä
Ville Krannila
-

[three_fourth]Pohjois-Suomesta ponnistava Strange Vision edustaa melodisen metallin tyylisuuntaa tällä kansitaidetta myöten itse valmistelemallaan elokuussa julkaistulla albumilla. Levyn on masteroinut tanskalainen Jacob Hansen, jonka kädenjälkeä ovat mm. sellaisten merkittävien yhtyeiden kuten Volbeat, Destruction ja Pretty Maids useat julkaisut. Levy on kuitenkin varsinaisesti tuotettu koti-Suomessa. Soundillisesti vikaa on vaikea löytää ja homma kuulostaa tyylinsä mukaisesti selkeältä ja volyymiakin riittää.

Levyn käynnistää aseiden pauke ja tunnelmallinen kitaranäppäily, jonka jälkeen 11 varsinaisen kappaleen verran saamme nauttia Strange Visionin varmaotteisesta melodisesta hevistä. Erityisesti esille on nostettava avausbiisi ”Last Man Fall” joka on todella tarttuva ja hienosti sovitettu kappale. Jatkossakaan bändi ei tyydy perusratkaisuihin vaan sovituksissa on kekseliäisyyttä kautta linjan.

Vaikuttajamielessä legendaarinen Royal Hunt tulee mieleen useammassakin kohtaa, joskin ote on aavistuksen suoraviivaisempi ja melodisempi. Musiikissa on myös samaa ulottuvuutta kuin amerikkalaisella progressiivisen power metallin johtotähdellä Symphony X:llä. Basisti Jukka Kiutun laulukuviot tuovat sen sijaan enemmän mieleen Frehley’s Cometissakin joskus äänijänteitään revitelleen Tod Howarthin. Kontrasti on ainakin mielenkiintoinen, vaikkei se kaikkein odotetuin tässä musiikinlajissa.

Koskettimet täydentävät soundimaailmaa täyteläisesti ja kuuntelun jälkeen lopputulokseen voi olla enemmän kuin tyytyväinen. Ehkä se viimeinen niitti vielä jää tulevilla levyillä todennettavaksi, mutta tässä hevin tyylilajissa Strange Vision on harvinaisen lupaava yhtye.

8+ /10

Ville Krannila

[/three_fourth] [one_fourth_last]

strangevision

1.My First Battle
2.Last Man Fall
3.Nowhere To Run
4.Lost Behind 2 Worlds
5.Judgement Day
6.Sign Of Time
7.I Won’t Let You Go
8.Who Laughs Last
9.You’re Wasting My Time
10.Twisted Emotion
11.Walker
12.Crushin’ Our Dreams[/one_fourth_last]

Immortal – All Shall Fall (2009)

Tekijä
Juha Karvonen
-

[three_fourth]90-luvun alussa ensimmäisen levyn julkaissut Immortal on ehdottomasti yksi suurista black metal – yhtyeistä. Sons of Northern Darkness (2002) albumin jälkeen yhtye heitti pillit pussiin ja keulahahmo Abbath perusti yhtyeen I, joka musiikillisesti erosi Immortalista aavistuksen kevyemmällä ja rock-vaikutteisemmalla otteellaan. Vuonna 2007 comeback oli tosiasia ja Immortal heitti mm. Tuskassa todella hyvän keikan. Abbath oli maininnut jo aikaisemmin, että uudet biisit ovat valmiina ja uusi levykin tulee ajallaan. Lopulta pitkän odotuksen jälkeen vuonna 2009 julkaisi albumin nimeltä All Shall Fall.

Levyn kansi itsessään ei juuri puhuttele, mutta kannen avattuaan aukeaa tyylikäs tummanpuhuva vuorimaisema. Voisi sanoa, että Immortal kuulostaa levyllä hyvin omalta itseltään. Kitarat repivät ja jääviimakin tunkeutuu musiikin kautta kasvoillesi. Abbath korisee vähän kevyemmin kuin uransa alkuaikoina ja Horgh kannuttaa takuuvarmasti omantakaisella otteellaan. Albumi jyrisee paikoin ihan kivasti, mutta jotenkin sävellykset ovat hyvin samantyylisiä ja tunnelma on kuin marssisi paksussa lumihangessa päästen vaivoin eteenpäin.

Levyllä on 7 kappaletta ja mittaa painostavat 40 minuuttia. Biisit ovat hyvin tasaisia ja mitään suuria hittejä ei levyltä löydy. Levyn päättävä ”Unearthly Kingdom” on kappale, jos joku pitää nostaa esille. Erityisesti biisin lopussa kuultavat riffittelyt ovat takuuvarmaa Immortalia. ”Hordes Of War” tekee myös pientä pesäeroa thrash-tyylisellä otteellaan. Levyllä kuullaan myös tunnelmia nostattavia kohtia, mutta mihinkään At The Heart Of Winterin kaltaisiin jäätihkusateisiin ei päästä. ”All Shall Fall” oli levyn ensimmäinen single ihan kelpo avaus levylle. Kappaleesta kuvattu video on tuttua Immortal-tyyliä. Vuorten seassa kuvattu video saa hymyn huulille. Yhtyeen vanha sirkkelikäsi Demonaz vilahtaa myös videolla.

Itse olen pitänyt Immortalin alkupään tuotannosta sekä myös fanikuntaa jakavasta Sons Of Northern Darknesista, mutta All Shall Fall oli pettymys. Edes hyvä tuotanto ei pelasta levyä hautautumasta ikuisen lumipeitteen alle. Valitettavasti levystä jää sellainen mielikuva, että kappaleet on tehty puoliväkisin ja se todellinen palo omaa musiikkiaan kohtaan on kadonnut. Toivon todellakin, että Immortal tekee paluun eikä lopeta maineikasta uraansa tähän teokseen. Jos jostain syystä Immortal ei ole tuttu yhtye, niin tämä ei ole se levy mistä kannattaa tutustuminen aloittaa.

7- / 10

Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]

immortal
All Shall Fall – 5.58
The Rise of Darkness – 5.47
Hordes of War – 4.32
Norden on Fire – 6.15
Arctic Swarm – 4.01
Mount North – 5.07
Unearthly Kingdom – 8.30[/one_fourth_last]

Nightwish – Imaginaerum (2011)

Tekijä
Juha Karvonen
-

[three_fourth]Nightwishin Imageneriumin ilmestyessä pohdin pitkään, että lähdenkö enään Nightwishin matkaan. Elokuvamusiiikkivaikutteiden ja otteiden kevyentyessä tätä mietti varmasti moni muukin. Levyn kannessa näkyvät kiskot ja sinun tehtävänäsi on vain tehdä päätös lähdetkö kyytin vai et? Tämän albumin musiikillinen seikkailu kestää 75 minuuttia, joka on levylle kuin levylle pitkä aika.

Levyn alussa lumiset ja kauniit maisemat koristavat mielikuviasi ja “komea” parrakas mies laulaa hennolla äänellä kuin kehtolaulua. “Taikatalven” laulaa tietenkin Marco Hietala, yksi suomen parhaista hevilaulajista. Juuri kun olet vaipumassa uneen niin “Storytime” kiskaisee sinut ylös ja huomaat olevasi sirkuksessa, jota johtaa kaunis ja heleä-ääninen sirkustirehtööri Anette Olzon. “Storytime” on hittivetoisuudesta huolimatta taattua Nightwishiä ja loistava kertosäe siivittää biisin levyn parhaimmistoon. Seuraavaksi matkustetaan 80-luvun Van Halen-tyylisten melodioiden johdattelemana tasaiselle ajelulle, kunnes portit aukeavat ja vaunu sujahtaa kummituslinnaan. Hietalan laulu tuo kontrastia Olzonin ääneen ja biisi ravistelee matkustajia pitämään entistä enemmän penkeistään kiinni. Hiukan irrallinen Emppu Vuorisen runttausriffi tuo vielä enemmän epätasapainoa kappaleeseen, mutta toimivalla tavalla. Lapsikuorosta täytyy kyllä antaa kiitosta. “Slow, Love, Slow” johdattelee kuulijat twinpeaksmaiseen hämärään jazz-ravintolaan, jossa paksut samettiverhot viiltävät lattianreunoja. Erittäin hieno ja tunnelmallinen biisi ja täytyy sanoa, että Nightwish osaa näinkin monen vuonen jälkeen yllättää.

Jotenkin levyn alkupuolen erilaisuus jaksaa pitää mielenkiinnon yllä ja yksi levyn parhaimmista kappaleista “I Want My Tears Back” irkku- ja kansantanssisovituksineen kuulostaa todella toimivalta. Perinteisempää Nightwishiä tarjoilee “Scaretale” sekä “Rest Calm”, jotka molemmat sopivat levyn vuoristoratamaiseen tunnelmaan. Hietala panos ei jää tälläkään kertaa huomaamatta ja hänen vahva äänensä tuo kappaleisiin tarvittavaa voimaa. Mitä pidemmälle matka jatkuu sitä tylsemmäksi tai sanotaanko varmemmaksi musiikki menee. Vaikka kuullaan western-tyylistä tunnelmointia ja hienoja yksityiskohtia, niin levyn loppupuoli menee puolinukuksissa. “Last Ride of the Day” kuorosovituksineen on juuri sitä mitä oikeastaan osasi odottaa. Tarttuvasta kertosäkeestä huolimatta biisi ei tule jäämään Nightwishin klassikoihin. Matka päättyy nimibiisi “Imaginaerumiin”, jossa kuin varmuuden vuoksi käydään kappaleiden teemat lävitse.

Imaginaerum on pitkä levy ja todella hankala tapaus, etenkin vanhemmille Nightwish-faneille. Jos levyä tarkastelee puolueettomasti, niin ei tätä missään nimessä voi huonona pitää. Pienempinä annoksina levy toimii mainiosti ja laajasta kappalemateriaalista löytyy erilaisiin tunneskaaloihin sopivat täytteet. Nightwish on megaluokan bändi ja niin on myös albumin tuotanto. Tähän on käytetty aikaa ja rahaa, mikä ei varmasti menestystä mitatessa ole mennyt hukkaan. Tuomas Holopainen todistaa kuitenkin jälleen olevansa iskussa. Nightwish tulee jatkamaan uuden laulajan myötä menestystään, mielenkiinnolla jään odottamaan miten korkealle se voi vielä yltää.

8+ / 10

Juha Karvonen

[/three_fourth]
[one_fourth_last]
night
Taikatalvi
Storytime
Ghost River
Slow, Love, Slow
I Want My Tears Back
Scaretale
Arabesque
Turn Loose The Mermaids
Rest Calm
The Crow, The Owl And The Dove
Last Ride Of The Day
Song Of Myself
Imaginaerum[/one_fourth_last]

Hellspirit – Dawn Under Curse (2014)

Tekijä
Juha Karvonen
-

[three_fourth]Kuopiosta lähtöisin oleva Hellspirit on perustettu liki kymmen vuotta sitten ja muutaman demojulkaisun jälkeen viime keväänä päivänvalon näki ensimmäinen täyspitkä nimeltään Dawn Under Curse, joka julkaistiin Saturnal Recordsin toimesta. Levyn ulossaamisen suhteen tuntui, että bändin päälle oli langetettu kirous, koska lukuisat epäonniset tapahtumat pitkittivät levyn julkaisua mm. levy-yhtiön vaihdokset, nauhoitussessioissa äänitettyjen kitararaitojen katoaminen.

Tänä päivänä underground-liike ei levitä paholaisen sanomaa samalla tavalla kuin 90-luvun vaihteessa, mutta Hellspirit luottaa siihen, että noin 10 vuoden aikana kasatusta materiaalista koottu debyyttilevy tavoittaa langenneet enkelit musiikkinsa avulla. Kovin väärässä yhtye ei ole, koska levyn ensipuraisu on erittäin positiivinen. Bändin muodostavat pääsäveltäjä, laulaja / kitaristi Baron Dethrone, basisti Heinrich Von Heretik, rumpali Eld sekä kitaristi MSA.

Levy lähtee käyntiin ”Call To Arms” nimisellä instrumentaalilla, joka nimensä mukaisesti kehottaa tarttumaan aseisiin. Jos ei tietäisi, että kysymys on black metallista, niin lähin saatavilla oleva miekka olisi kädessäsi. Onneksi mielikuvat muuttuvat kun ensimmäinen virallinen biisi lähtee käyntiin. Miekat ja muut romppeet voidaan heittää mielikuvista pois ja siirtyä primitiivisen black metallin viitoittamalle tielle. ”Weak Flesh – Filthy Blood” tarjoilee melodista ja keskitempoista synkähköä tunnelmointia. Vokalisti Baron Dethronen kähinä on aika perinteisen kuuloista ja sulautuu yhtyeen musiikkiin täydellisesti. Tremolotyylillä soitetut kitaramelodiat ovat kerrassaan loistavia tuoden biisiin synkän ja aavistuksen surumielisen tunnelman. Tunnelmissa voi hyvin liikkua pohjoismaalaisissa jylhissä maisemissa ja yhtymäkohtia voi hakea Dissectionin melodiankulkuihin. Kappale todistaa sen, että soitellen ei ole sotaan lähdetty, koska sovitukset ja biisirakenne ovat loppuun asti mietittyjä. Eeppisiinkin mittoihin ylettyvä taidonnäyte pysähtyy vasta 7 minuutin kohdalla.

Hellspiritin soundissa on paljon asioita, mitä arvostan. ”Total Holocaustin” hypnoottisen alkukantainen riffittely ja melodiat eivät ole pelkästään pääosissa, vaan tilaa annetaan loistaville bassokuvioille ja yleisesti basson kuuluvuudelle, joka ovat pinnassa koko levyn ajan. Rumpujen osalta löytyy myös ilmavuutta ja Eldin kannutus on tasaisen varmaa. Tuotannollisesti soittimet ovat hyvin balanssissa keskenään, vaikka jäin kaipaamaan yleissoundiin vähän lisää dynamiikkaa.

Hellspiritin musiikissa on viitteitä myös thrashin suuntaan. Biisissä ”Unholy Redemption” liikutaankin vähän nopeammissa tunnelmissa ja voi aistia Venomin tai Bathoryn kaltaisten legendojen vaikutuksen. Levyn kohokohdaksi lopulta muodostuu kappale ”Eternal Night”, jonka aikana eeppiset mittasuhteet kasvavat norjan vuorien korkeuksiin. Jälleen kerran Hellspirit todistaa, että 11 minuutin kappale ei heidän käsittelyssään kaadu sovitukselliseen ratkaisuihin kuin mielikuvituksen puutteeseenkaan. Levyn päättävä ”Blood and Metal” on hienoinen pettymys ja selvästi irrallinen kappale. Laukkakomppi ja 80-luvulle kallistuva rosoisuus ei sinänsä ole huono yhdistelmä, mutta levyn yleisestä teemasta selvästi poikkeava. Jos ei muuta niin biisi kyllä herättelee kuulijan alle neljä minuuttisella pyrähdyksellään.

Dawn Under Curse on vahva kokonaisuus, joka tuo tunnelmallisella ja raa`alla black metallilla kaivattua säpinää suomen mustan metallin rajapintaan. Musiikillisesti liikutaan perusasioiden äärellä, mutta erittäin harkituilla ja tunnelmaa nostattavilla ratkaisuilla. Levyllä on mittaa 38 minuuttia ja biisejä vain kuusi, joten aivan helpoimmasta päästä hiilihangolla levyyn kopsuttelu ei tapahdu. Hellspirit todistaa miten suomen kylmät ja pimeät ajanjaksot vaikuttavat sävellyksiin, jotka voi aistia levyn yleisestä tunnelmasta. Arvostelua kirjoittaessa käteni tuntuvat kylmiltä ja paksumpi paita kuin hakeutuu päälleni. Mieleni kaipaa rauhaa ja kuulen kuinka synkkä, mutta kaunis luonto kutsuu kuiskaten minua luokseen.

8+ / 10

Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]
hells
01. Call to Arms
02. Weak Flesh – Filthy Blood
03. Unholy Redemption
04. Eternal Night (Millennia of Might)
05. Total Holocaust
06. Blood & Metal[/one_fourth_last]

Behind Dead Eyes – Dead End EP (2014)

Tekijä
Ville Krannila
-

[three_fourth]Kaksi vuotta sitten perustettu Äänekoskelainen Behind Dead Eyes panostaa ensimmäisellä julkaisullaan hyvin teräväpiirteiseen ja paikoitellen melodiseen thrash metalliin. Kitarat ulvovat ja jauhavat tehokasta rytmiä, joka aluksi tuo mieleen edesmenneen Panteran. Ote muuttuu kuitenkin musiikin edetessä selkeästi perinteikkäämmäksi ja Joni Hakulisen örähtely tuo mukaan raskaampia fiiliksiä. Ajatukset viedään jopa uudemman Sepulturan groovaavan thrashin maisemiin.

Pian mielleyhtymiä melodisten osuuksien myötä saamme Swallow The Sunin sekä Suicide Silencen suuntaan. Kappaleissa kuullaan puhdastakin laulua kitaristi Tuomo Laulaisen toimesta, mikä tuo hommaan mukavaa kontrastia. Ylipäätänsä musiikissa saadaan mukavasti tempon vaihteluita, raskaat ja kevyemmät tunnelmointikohdat seuraavat toistaan ja ote on mielenkiintoinen. Esiin voidaan nostaa ”The Call” sisältää erinomaisia melodioita, ja näyttää kyllä yhtyeellä olevan potentiaalia vaikka mihin. Ehkä vielä tulevaisuudessa se oma juuri oikea raide tulee löytymään ja musiikki tästä vielä hieman fokusoituu.

Tuotannollisesti EP on parhaassa kolmanneksessa ja sovituksille täytyy nostaa hattua erityisesti huomioiden sen, että nyt ollaan alkuvaiheessa. Bonuspisteet on vielä pakko antaa tyylikkäälle kansikuvalle. Bändillä on paketti erittäin hyvin kasassa joten jatkoa jäämme innolla odottelemaan.

4- / 5
Ville Krannila

[/three_fourth] [one_fourth_last]

10153052_634901396630563_4722413823626213153_n

1.Cold & Lifeless
2.The Call
3.Catharsis
4.Dead End[/one_fourth_last]

Gamma Ray – Land Of The Free (1995)

Tekijä
Ville Krannila
-

Helloweenista 1980-luvun lopulla poistunut Kai Hansen pisti nopeasti kasaan oman yhtyeensä, joka oli nyt käsittelyssä olevaan vuoden 1995 levyyn mennessä julkaissut jo kolme studioalbumia. Yhtyeen neljännellä levyllä edessä oli muutos. Vokalisti Ralf Scheepers oli poistunut takavasemmalle ja Hansen otti itse täysipäiväisen laulajan tehtävät ensimmäistä kertaa sitten Helloweenin ”Walls Of Jerichon” 10 vuotta aikaisemmin. Hansenin ääni ei ollut yhtä kirkas ja ikkunoita hajottava kuin edeltäjänsä, mutta jollain kumman tavalla se sopi yhtyeen power metallin ja perinteisen hevin keitokseen täydellisesti.

Vapauden maahan meidän johdattaa ehkä se Gamma Rayn tunnetuin ja mahdollisesti kaikkien aikojen kovin kappale ”Rebellion In Dreamland,” joka julistaa sanomaansa ylväästi liki 9-minuutin kestonsa ajan. Läpi laaksojen ja kukkuloiden mennään ja yksi heavy metallin peruskivistä on valmis. Seuraavaksi kajahtava ”Man On A Mission” on yksinkertaisesti klassista power metallia. Tämä levy ilmestyi 20 vuotta sitten, jolloin tällaista musiikkia ei kovin moni kehdannut myöntää kuuntelevansa. Keskivaiheilta on nostettava vielä esiin nimibiisi, joka on loistava esimerkki siitä miten voimametallia tehdään murskaavalla tehokkuudella niin, että homma todella tuntuu rintalastassa melodiasta sanoituksiin saakka. Blind Guardianin Hansi Kursch täydentää hommaa laulullaan parissakin kappaleessa, ja tuo tehokkaan lisäyksen kuoroihin, jotka on toteutettu tyylillä.

Mukana on toinenkin nimivieras. Tuolloin Hansenin tapaan Helloweenin jättänyt Michael Kiske laulaa biisin ”Time To Break Free”, joka on yksi lempi GR-vedoistani muistuttaen ehkä odotetusti jonkin verran Helloweenin ”Keeper Of The Seven Keys”-aikakautta. Lopuksi ”Afterlife” on tunteellinen tribuutti itsemurhan tehneelle alkuperäiselle Helloween-rumpali Ingo Schwichtenbergille.

Erityisesti 2000-luvun vaihteessa uusia power metal yhtyeitä alkoi ilmestyä kuin sieniä sateella ja taso vaihteli hyvästä ja tarttuvasta musiikista täysin tyhjänpäiväiseen. Italialaisen Rhapsodyn vanavedessä paisuttelu ylsi jopa naurettaviin mittasuhteisiin. Genressä on muutakin kuin orkestereiden pauhu korkeiden kuorolaulujen saattelemana. Silloinkin kun tusinatavaraa tuli markkinoille enemmän, Gamma Ray näytti miten homma kuuluu hoitaa. ”Land Of The Freen” biiseissä on vaihtelevuutta, rankkuutta, tunteiden skaalaa ja särmää vaikka muille jakaa.

Levyä on pidetty teemalevynä, periaatteessa kappaleet sitoo yhteen vain kapina tyranniaa vastaan ja murtautuminen vapauteen, mikä teemana on toistunut Kai Hansenin kappaleissa läpi koko miehen uran. Vapauden maa edusti Hansenin itsensä mukaan musiikkia ja sen tarjoamaa pakoa kylmästä todellisuudesta.

”Land Of The Free” on yleisesti menestynein Gamma Ray-albumi, vaikka ei välttämättä aivan se kaikkein paras. Se aloitti todella kovan suoran GR-levyjä, joka huipentui vuoden 2001 ”No World Order”- mestariteokseen. ”Land Of The Freen” jälkeen Dirk Schlächter vaihtoi takaisin alkuperäiseen soittimeensa bassoon. Kehiin astuivat myös kitaristi Henjo Richter ja rumpuihin Dan Zimmermann muodostaen ehkä sen kovimman ja tunnetuimman Gamma Ray-kokoonpanon. Useita loistavia kappaleita bändiltä on sen jälkeen kuultukin, mutta joskus on hyvä palata ajassa taaksepäin perusasioiden äärelle. ”have no fear, rebellion is here!”

9+ /10

Ville Krannila

 

 

1.Rebellion In Dreamland
2.Man On A Mission
3.Fairytale
4.All Of The Damned
5.Rising Of The Damned
6.Gods Of Deliverance
7.Farewell
8.Salvation’s Calling
9.Land Of The Free
10.The Saviour
11.Abyss Of The Void
12.Time To Break Free
13.Afterlife

Watain – Lawless Darkness (2010)

Tekijä
Juha Karvonen
-

Black metallin yksi suurimmista ja vihatummista orkestereista on ehdottomasti Watain. Musiikillisesti yhä enemmän perinteisemmän heavy metallin suuntaan kulkeutuneen Watainin neljäs levy Lawless Darkness ilmestyi vuonna 2010. Bändin ulkomusiikilliset toimet promokuvineen ja rock-kukkoilunineen närkästytti monia ”true” black metal faneja. Kaikesta hämmennyksestä huolimatta Lawless Darkness on albumi, joka on jättänyt pahamaisen merkkinsä metallimaailmaan.

Levyn yleistunnelma on kylmä, vaikka musiikillisesti on ajauduttu yhä kauemmaksi yhden kaikkien aikojen parhaimman black metal albumin Casus Luciferin (2003) tunnelmoinnista. Levyä voisi kuvata luonnolliseksi jatkotyöksi edelliselle Sworn to the Dark (2007) albumille. Nyt mukaan oli otettu entistä rohkeammin perinteiset heavy metallin biisirakenteet, melodiat ja sovitukset. Vaikka black metallin vihaa ja raivoakin löytyy, niin tietynasteinen valtavirtaan uiskentelu on kuultavissa. Biisit ”Malfeitor” sekä ”Reaping Death” edustaa parhaiten tätä black metallin ja heavy metallin risteävää musiikillista taidetta. Levyn alkuun istutetuissa kappaleissa loistavat riffit, kitaraharmoniat, blast beatit, hitaammat fiilistelyt melodioineen esittelevät Watainin monipuolisuuden. Laulaja Erik Danielsson on todennutkin, että Watainin juuret ovat syvällä perinteisessä heavy metallissa.

watain

Levyltä löytyy kyllä nopeutta ja myös raakuutta, vaikka perinteiset black metal kappaleet loistavat poissaolollaan. Aggressiivisen veto on punk-henkinen ”Total Funeral”, joka tuokin alkukantaista raivoa melodiamyrskyjen sijaan. Levyn kappaleet ovat kaikki yli 5 minuuttia pitkiä ja pitkät biisirakenteet tuovat levylle myös vaikeuksia. ”Hymn to Qayin” on lähes kuusiminuuttinen kappale, joka ei käynnisty hyvästä yrityksestään huolimatta. Hyvä riffi siellä täällä ei kappaletta pelasta, jos biisin ydin on hukassa. Toinen levyn heikompi kappale on lähes kahdeksan minuuttinen järkäle ”Kiss Of Death”, joka pääsee kertosäkeeseen vasta kahden ja puolen minuutin harhailujen jälkeen. Vaikka biisissä hienoja sooloja kuullaankin, niin jotenkin kappale tuntuu väkinäiseltä. Tämä olisi voitu paketoida alle neljään minuuttiin ja silloinkin jääden levyn heikoimpiin sävellyksiin.

Levyn päättävä ”Waters Of Ain” on Watainin kunnianhimoisin sävellys, josta voi aistia Iron Maidenilta vaikutteita saaneita melodiankulkuja. Jos levyn muutamissa kappaleissa biisirakenteet kaatuvat liian suuriin ratkaisuihin niin ”Waters Of Ainissa” ne osuvat kohdalleen ja lähes 15 minuutin pituudestaan huolimatta biisi huokuu paholaisen elämänvirtaa ja tuo heavy metallin perusajatuksia esille erittäin taidokkaalla tavalla. Loppuosan melodiaosiot ja soolot eivät häpeä esikuvien parhaimmillekaan esityksille.

Kaikesta hienoudestaan huolimatta Lawless Darkness on vaikea levy lähestyä. Levyn aukeaminen vaatii paljon kuuntelukertoja ja avautuessaankin se kaivertaa musiikillisia elämyksiä ristiriitaisesti. Levyn parhaimpien kappaleiden kohdalla Watain kuulostaa suorastaan loistavalta, kun taas pahimmillaan yhtyeeltä joka harhailee pimeydessä tietämättä mihin suuntaan edetä.

Levyllä on mittaa 80 minuuttia. Death SS:n coveri ”Chains Of Death” on ainoa bonuskappale ja mielestäni täysin turha, joka ei raskasta kuuntelusessiota mitenkään täydennä. Tuotannollisesti levy on timanttinen ja soundimaailma erittäin selkeä. Voisi sanoa, että levy on Watainille liiankin viimeistelty ja parin biisin tiputtaminen levyltä ei olisi ollut kokonaisuutta ajatellen huono ratkaisu. Vaikka levyllä säröjä löytyykin, niin vaakakupissa painaa enemmän ne loistavat sävellykset, jonka palaset ovat loksahtaneet kohdalleen ilman pienintäkään kitkaa. ”Malfeitor”, ”Reaping Death” sekä ”Waters Of Ain” nostavat levyn yksittäisten kappaleiden rajat niin korkealle, että myös hyvät kappaleet kuten ”Wolfes Curse”, ”Total Funeral” sekä ”Four Thrones” tuntuvat valitettavan keskinkertaisilta. Lawless Darkness on albumi, joka palaa soittimeen tasaisin väliajoin ja tuntuu, että joka kerralla levyyn suhtautuu eri tavalla. Joskus se potkii kuin raivoava demoni, kun taas toisinaan kauniit kitaramelodiat johdattaa sinut rauhalliseen unenomaiseen tilaan.

8+ / 10

Juha Karvonen

1. Death’s Cold Dark
2. Malfeitor
3. Reaping Death
4. Four Thrones
5. Wolves Curse
6. Lawless Darkness
7. Total Funeral
8. Hymn to Qayin
9. Kiss of Death
10. Waters of Ain

Cannibal Corpse – A Skeletal Domain (2014)

Tekijä
Juha Karvonen
-

[three_fourth]
cannibalcorpse48463135
Tuntuu uskomattomalta ajatella, että siitä on jo 24 vuotta kun Cannibal Corpsen raaka debyyttilevy ilmestyi. Levyn kannessa kävelevä ruumis syö itseään. Vielä enemmän sekaannusta aiheutti seuraavat levyn kannet, joista Tomb Of The Mutilatedin kansi oli paheksuttavin. Omat vanhempani varmasti miettivät , että onko teini-ikäisellä pojalla kaikki kunnossa, kun kuuntelee musiikkia missä öristään ja levynkannet ovat suorastaan kuvottavia. Minun mielestä kannet olivat tietenkin hienoja ja niille lähinnä naurettiin. Ei niitä kukaan “tosihevari” tosissaan ottanut. Näistä ajoista lähti käyntiin verinen hyökyaalto, joka ei ole vieläkään pysähtynyt. Nyt julkaistu A Skeletal Domain on yhtyeen kolmastoista studioalbumi. Bändi ei ole menettänyt otettaan vaan brutaali death metal porskuttaa eteenpään vahvempana kuin vuosiin.

Uudelle levylle muutoksia oli tehty sen verran, että tuottaja Eric Rutain sai väistyä Mark Lewisin tieltä. Tässä haettiin enemmänkin uusia näkökulmia ja modernisuutta musiikkiin, kuin että yhtye olisi ollut tyytymätön Eric Rutainin työhön. Ratkaisu oli varmasti oikea, koska soundillisesti ja tuotannollisesti levy on erittäin vahva kokonaisuus.

Levyn avaava ”High Velocity Impact Spatter” pistää vasarat ja lekat heilumaan ja murjoo sen verran vakuuttavasti, että ihme jos biisi ei saa kunniaa toimia tulevan kiertueen settilistan avaajana. Kappaleessa on jotain alkuaikojen raivoa, joka täydentyy erittäin teknisellä riffiosastolla. Bändi tuntuu elinvoimaiselta, eikä mitään keski-iän väsymystä ole havaittavissa. Levyn alku onkin takuuvarmaa Cannibal Corpsea. Biisit etenevät myrskyn lailla eteenpäin ja bassotaituri Alex Websterin kädenjälki kuuluu voimariffien seassa. “Corpsegrinderin” äänessä on voimaa ja mahtipontisuutta, joka kuljettaa biisit maalin vaikka sävellyksistä viimeinen viilto puuttuisikin. Cannibal Corpsen ongelma on monella levyllä ollut kappalemateriaalin samankaltaisuus ja tälläkin kertaa siihen ollaan vaipumassa kunnes ”The Murderer’s Pact” heittää veret naamalle ja iskee riffeillään kuulijan hereille. Biisin monipuolisempi rakenne sahausriffeineen ja sooloineen nostaa kappaleen levyn parhaimmistoon. Reilu viisi minuuttinen biisi esittelee yhtyeen edelleen kunnianhimoisena ja raivokkaana kuolemankoneena.

Levyn loppupuolelta on turha yllätyksiä odottaa. Yhtyeelle ominaiset laahustavat, hitaamman puoleiset runttaukset saavat myös levyllä osansa. Parhaiten ne tulevat esille brutaaleissa kappaleissa ”Icepick Lobotomy” sekä ”Vector Of Cruelty”. Biisit eivät sorru kumminkaan ylitsepääsemättömään fiilistelyyn, vaan veren vuodatus saa jatkua kun veitsikäsi on saanut hetken levätä.

Cannibal Corpse näyttää edelleen pitävän brutaalin death metallin mestarin viittaa harteillaan. 44 minuuttinen albumi pitää sisällään 13 kappaletta. Levyn kansitaide ei ole alkuaikojen veroinen, mutta kansivihkossa olevat Dexter-tyyliset valokuvat ovat tyylikkäitä. Biisikatraan parit heikommat sävellykset eivät vaikuta juurikaan levyn kokonaisuuteen kun vastapainoksi löytyy ”High Velocity Impact Spatterin” tai ”A Murderer’s Pactin” kaltaisia taideteoksia. Mielestäni on harmillista, että Cannibal Corpsen taitavat muusikot eivät saa ansaitsemaansa tunnustusta. Alex Webster on varmasti yksi metallimaailman parhaimpia basisteja eikä kitaristikaksikko O’Brienin ja Barretin taitojakaan voida väheksyä. A Skeletal Domain on hyvä albumi, josta riittää pureskeltavaa pitkäksi aikaa. Nosturissa todistetaan sitten uusien biisien toimivuus ja yhtyeen livekunto.

8 ½ / 10

Juha Karvonen

[/three_fourth]
[one_fourth_last]
cannibal skeleton
01. High Velocity Impact Spatter
02. Sadistic Embodiment
03. Kill Or Become
04. A Skeletal Domain
05. Headlong Into Carnage
06. The Murderer’s Pact
07. Funeral Cremation
08. Icepick Lobotomy
09. Vector Of Cruelty
10. Bloodstained Cement
11. Asphyxiate To Resuscitate
12. Hollowed Bodies[/one_fourth_last]

Dead Samaritan – The Devil Tunes (2014)

Tekijä
Juha Karvonen
-

[three_fourth]Yhtyeen debyyttilevy The Only Good Samaritan (2012) oli toimiva paketti old school thrashia death metallilla maustettuna. Albumi sai hyvän vastaanoton ja nyt uutukaiselta odotukset ovat entistä korkeammalla. Yleensä pitäisi välttää vertauksia, mutta kun kyseessä on suurelle yleisölle vielä tuntemattomampi yhtye, niin on varmasti hyvä hakea yhtymäkohtia. Musiikillisia viitteitä voi hakea hollantilaisesta Legion Of The Damnedista sekä thrash yhtyeiltä Kreatorista Destructioniin. Mistään suoranaisesta kopioinnista tai jäljitelmästä ei ole kysymys, vaan Dead Samaritan liikkuu kuin ohjus kohti omaa päämääränsä. Bändin voimavara on yhtyeen naispuolinen laulaja Valendis Suomalainen, jonka laulutyyli on demonisen matalaa kähinää, aivan kuin manaaja-elokuvan riivattu tyttö olisi mikin varressa.

Heti levyn avausbiisissä ”In For The Kill” otetaan luulot pois ja isketään melodista kuolemanriffiä Carcassin hengessä. Kappaleen melodiankulku ja tarvittavat koukut osoittavat, että yhtyeen hehkutus ei ole tuulesta temmattua. Bändin soundimaailma on rosoisen raskas, mutta tavallaan taas pirteä joka korostuu etenkin kitaraliideissä ja sooloissa. Pirteä meno jatkuu kappaleissa ”Out With Your Feet First” sekä ”Raise A Riot”, jotka vyöryvät eteenpäin kuin ylienerginen zombie tuhoten kaikki tielle osuvat. Vaikka kappaleet ovat pääosin suoraviivaisia rutistuksia, niin sopivissa hetkissä isketään groovaavia riffejä death metallin hengessä tuomaan kappaleisiin tarttumapintaa ja keskitempoista jytinää.

Valendis Suomalaisen ääni pääsee parhaiten oikeuksiinsa levyn parhaimmistoon nousevalla ”In The Wake Of Burning Churches” – kappaleen aikana, jonka tarina kietoutuu pienen lapsen ja papin kohtaamisen ympärille. Valendiksen eläytyminen lapsen ja papin rooleihin on mielenkiintoinen, joita aika harvoin tällä tavalla hyväksi käytetään. Biisin tarina kulminoituu synkempään riffittelyyn kuin myös valoa tuoviin melodioihin. Perinteisempää osastoa tarjoillaan loistavassa nimibiisissä ”The Devil`s Tunessa” jossa lekalla lyödään turhat palaset pois ja annetaan täyslaidallinen thrashin likaisuutta ja death metallin purevuutta. Riffit porautuvat kuuntelijan pääkoppaan ja tempon vaihtelut pistävät livetilanteessa varmasti yleisöön liikettä.

Raskaampaa osastoa tarjoilee ”The Fire Of Contempt”, jonka tunnelmallisia melodioita olisi voinut kuunnella pidempäänkin. Basisti Eero Virtasen säveltämä ”Apex Beast” tarjoilee kimuranttia riffiä ja raskasta sahausta tuoden levylle vähän erilaista näkökulmaa. Vaikka levy ensikuulteluilla kuulostaakin suhteellisen yksitoikkoiselta murjomiselta, niin levyltä löytyy kyllä tarvittavaa monipuolisuutta. Albumi saa ansionmukaisen päätöksensä eeppisessä kappaleessa ”Last Man Wears the Crown”, joka tekee pesäeroa muihin kappaleisiin, eikä pelkästään 6 minuutin mitallaan.

Albumille on päätynyt 11 kappaletta ja mittaa sopivat 37 minuuttia. Levy on paketoitu tyylikkäästi tummanpuhuviin kansiin jota itse pääpiru koristaa. Sanoituksiin on panostettu ja joidenkin biisien tarinat ovat varsin kiehtovia. Purevia riffejä täydentää rumpali Janne Honkasen voimakas soittaminen. Basso seurailee aika tarkasti kitaroiden rytmikulkua ja välillä olisi kaivannut kunnon ruoskan iskuja riffien sekaan. Biisit pysyvät pääosin hyvin siellä kolmen minuutin nurkilla, eikä niitä ole kokeiltu pidentää turhilla sovituksilla tai väliosilla. Levyltä puuttuu kuitenkin se todellinen hittibiisi ja paikoin levy vajoaa tasaisuuteen. Pienistä kauneusvirheistä huolimatta The Devil Tunes on hyvä albumi, joka tulee kuin tilauksesta täyttämään tyhjiöitä suomen thrash / death genressä. Uskon, että albumi tulee ravistelemaan myös suurempaa kohdeyleisöä rajojemme ulkopuolelta. Farkkuliivit niskaan ja lähimpään asianmukaiseen levykauppaan mars!

8 / 10

Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]
deads
1. In for the Kill 03:30
2. Out with Your Feet First 02:40
3. Raise a Riot 02:57
4. In the Wake of Burning Churches 02:45
5. The Madman’s Portrait 04:11
6. The Devil’s Tune 02:05
7. Darkness Brings the Beast 03:08
8. The Fire of Contempt 03:27
9. Apex Beast 02:53
10. Shoot ‘em in the Head 03:21
11. Last Man Wears the Crown 05:45[/one_fourth_last]

1...2 2532 2542 255...2 259Sivu 2 254 / 2 259

Mainos:

Mainos

Viimeisimmät:

Swallow The Sun julkaisi Dark Deluxe -version Shining -albumistaan

Metalliluolan toimitus ja Pete Alander -
Tiedote 11.4.2025 Emma Gaalassa 2025 Vuoden Metalli -palkinnon pokannut Swallow The Sun julkaisi 11. huhtikuuta Dark Deluxe -version Shining -albumistaan. Albumi sisältää extroina taltiointeja Hellsinki...

Lupaus julkaisi musiikkivideon uudelle singlelleen ”Ainut paikka joka tuntui kodilta olit...

Sata kaskelottia tarjoaa singlellisen raskasta Alkumyrskyä

HÄ/DA:n uusi ep tarjoilee rautaisannoksen AC/DC-henkistä hard rockia

Zero Nine – White Lines (1985)

Seuraa

21,666FanitTykkää
2,794SeuraajatSeuraa
177SeuraajatSeuraa
0TilaajatTilaa
Metalliluola.fi
Facebook Instagram Linkedin Spotify Twitter Youtube
© Metalliluola.fi