Saksalainen kitaristivelho Axel Rudi Pell ei ole koskaan esiintynyt Suomessa, joten kun yhtyeen uusin “Knights Call” -kiertue ylsi peräti kolmen klubikeikan ajaksi länsinaapuriin, ei lähtöä Tukholmaan tarvinnut kahdesti harkita.

Pellin levyt eivät enää vuoden 2002 ”Shadow Zonen” jälkeen ole kokonaisuutena säväyttäneet, melodiakulkujen alettua kiertää loputonta kehää toistaen itseään. Uusin albumi ”Knights Call” antoi kuitenkin aavistuksen parempana jälleen toivoa paremmasta tulevaisuudesta ja vanhat klassikot soivat komeasti lavalla edelleen. Lisäksi luvassa oli perinteisestä 10-12 kappaleen festarivedosta poiketen kunnollinen kahden tunnin show.

Nyt Malmössa, Göteborgissa ja Tukholmassa toteutuneet kolme konserttia olivat myös ensimmäiset sisällä toteutuneet pääesiintyjäkeikat Pellin kohdalla Ruotsissa (joitakin vuosia sitten bändi nähtiin Sweden Rock –festareilla), joten harvinaisesta herkusta oli kiistatta kyse.

Tukholman Fryshuset erityisesti areenansa voimin on toiminut useiden keskisuurten metallibändien pyhättönä. Paikalliset osasivat kertoa, että klubin puolella on nähty lähinnä pienien punk-yhtyeiden keikkoja. Punk-tunnelma alkoikin olla käsinkosketeltava lämpötilan nousetessa saunaa lähenteleviin lukemiin. Väkimäärä tuntui paloturvallisuus-näkökulmastakin pelottavan suurelta, varsinkin kun itse saliin pääsi vain yhdestä suhteellisen kapeasta oviaukosta. Paikalla selvisi, että viimeisetkin aamulla tarjolla olleet yksittäiset liput olivat menneet kaupaksi, joten saksalais-ruotsalainen kombinaatio olisi varmasti täyttänyt suuremmankin paikan.

Illan jo valmiiksi kuumat lauteet lämmitti ruotsalainen metalli/hard rock -veteraani 220 Volt. Jo 40 vuotta sitten perustetussa kokoonpanossa vaikuttavat edelleen alkuperäiset kitaristit, vokalisti Anders Engberg on ollut mukana vuodesta 2013. Bändi oli tuttu jo Sweden Rockista parin vuoden takaa, jossa he tarjosivat hyvän setin auringonpaisteessa. Nyt valitettavasti tuntui, ettei bändi saanut oikein missään vaiheessa koneita käyntiin.

Riffit alkoivat lupaavasti tavoitellen metallista majesteettisuutta, mutta soundit olivat turhan ohkaiset ja kappaleista tuntui karkaavan ote niiden edetessä taantuen varsin geneerisen hard rockin osastolle. Aivan kuin 220 Volt olisi ollut pitkään pois lavoilta ja astellut kukin omilta tahoiltaan täysin kylmänä esiintymään. Näihän ei ollut, mutta erityisesti Engbergin heiluminen vaikutti välillä kuin paikallisessa karaokessa sinänsä hyvällä meiningillä esiintyvältä tulevaisuuden tähdeltä. Eturivi vaikutti arvostavan tätä Ruotsin lisäksi Japanissa 1980-luvulla kovaa suosiota kerännyttä yhtyettä, ja kitaristien hymyjen perusteella lavallakin tunnelma oli paitsi ulkoisesti, myös sisäisesti lämpenemässä.

Pellin yhtye on vakiintunut tällä vuosituhannella muotoonsa ja kemiat lavalla näyttivät aidosti toimivan ja kokemus oli hitsautunut yhteen saumattomasti. Jo Steelerin päivistä 1980-luvulta lähtien mukana on Pellin ohella vaikuttanut basisti Volker Krawczak. Vokalisti – myös Hardlinesta tuttu – Johnny Gioeli sekä kosketinsoittaja Ferdy Doernberg ovat pysyneet riveissä jo 20 vuoden ajan ja uusin kasvo Bobby Rondinelli liittyi rumpaliksi muutaman vuoden takaiselle ”Into The Storm” –levylle. Aikanaan Black Sabbathissa, Blue Öyster Cultissa sekä Rainbowssa soittaneella Rondinellilla on vähintään saman verran meriittejä takanaan kuin edeltäjillään Mike Terranalla ja Jörg Michaelilla.

Aikataulun mukaan klo 20.40 lavalle nousi Pellin yhtye esittäen heti alkuun kaksi vetoa uusimmalta ”Knights Call” –levyltä ja sen jälkeen jo selvästi suuremmat suosionosoitukset saaneen ”Fool, Fool” –ikivihreän 1990-luvulta. Doernberg ja Krawczak näyttivät molemmat todella iloisilta päästessään esiintymään pienelläkin lavalla ja lämpimässä olosuhteissa. Bassolinjat soivat jykevästi, koskettimet olisivat ajoittain voineet nousta ylemmäskin volyymikokonaisuudessa, mutta jo klassikko ”Oceans Of Time” esitti vakuuttavasti Ferdyn ja Axel tunnelmallista yhteispeliä.

Joissain konserteissa Gioeli on luntannut sanat paperilta, mutta käynnissä olevan rundin ollessa bändin selvästi pisin vuosikymmeniin, olivat lyriikat selvästi porautuneet vokalistiin aivoihin. Mitään lappuja ei ainakaan lavalla näkynyt. Bobby Rondinelli soitti omalla jykevällä tyylillään ja takoi rumpusoolossaan käsin patteriaan, hiukan näyttivät vuodet jo veteraania painavan ja lopussa kummarrusten aikana väsymys näkyi kasvoilta sekä olemuksesta. Soittoon tämä ei kuitenkaan vaikuttanut ja oli mukava nähdä monessa kuviossa vaikuttanut Rondinelli viimeinkin tositoimissa.

Doernbergin lyhyen kosketinsoitinsoolon jälkeen illan ensimmäisenä medleynä kajahti ”Game Of Sins”, johon mukaan oli sotkettu pätkä uusimman levyn lentävämattosekoilua ”Tower Of Babylon”. Esitys ei pitkän linjankaan fania oikein vakuuttanut, mutta tämän jälkeen setti oli voittokulkua loppuun saakka.

Johnny kiitti yleisöä tuesta ja suitsutti bändin tekevän tätä hommaa ainoastaan faniensa vuoksi. Kuluneen lausunnon jälkeen Gioeli kuitenkin kertoi tämän vuoksi antavansa kaikkensa seuraavassa kappaleessa ”The Line” ja todella intohimoisesti laulaja näytti uppoavan kappaleen sisälle. Jossain vaiheessa näytti jopa siltä, että keulamiehen otsasta pamahtaisi suoni tunteellisen esityksen ja kuumuuden vuoksi, mutta ilman pyörtymisiä onneksi biisistä ja illasta selvittiin.

Setin vanhimman kappaleen ”Warrior” päätyttyä Gioeli vitsaili seuraavaksi, että soitetaanko vaikka karmea ”My Sharona”? Pell näytti innostuvan ja Doernberg tapaili melodiaa koskettimillaan. ”Stop that shit, Ferdy! I Fucking hate that song” oli kommentti Johnnylta ja ilmoille kajautettiin onneksi tämän sijasta hieno ”Edge Of The World”, joka sai suoraan jatkoa ”Oceans Of Time” -levyn ja Pellin uran rakastetuimpiin kuuluvan anthemin ”Carousel” merkeissä. Harmillisesti kitaristin viehtymys medleyttää tuotantonsa katkaisi tämän ilon 3-4 minuutin kohdalla ja bändi poistui lavalta ensimmäisen kerran. ”Carouselin” olisi enemmän kuin mielellään kuullut kokonaisuudessaan.

Ferdy palasi ensimmäisenä takaisin ja soitti tunnelmallisen pohjakuvion, jonka päälle Gioeli alkoi laulaa tuttuja sanoja: ”See the sun over the rainbow…” ”The Masquerade Ball” kirvoitti siihen asti kovimman metelin yleisöstä, joka lauloi kertosäettä loistavasti mukana. Tunnetusti tämäkin biisi muovautui jossain vaiheessa vanhemman ”Casbahin” itämaiseen melodiaan.

Loppuun kajahti vielä tarttuvudessaan täydellisesti illan lopetukseksi sopiva ”Rock The Nation”. Kohdassa ”The lights turned off, the stage is cleared and empty” valot laitettiin kerrasta pois ja yhtye antoi fanien huutaa lähes minuutin verran ennen kappaleen jatkamista. Extranumeroita ei nyt tullut, vaan setti noudatti täysin aiempien keikkojen kaavaa. Tästä huolimatta kellon tarkistus osoitti Pellin bändeineen soittaneen hieman vajaat kaksi tuntia ja aika oli kulunut kuin siivillä.

Soundit pienessä paikassa toimivat yllättävän hienosti. Gioelin ääni täytti huoneen ja satunnaisia pahasti korvaan särähtäneitä kitarakaiutinten äänenkiertoa lukuun ottamatta Axelin kuuluisat nuotit soivat myös kirkkaasti. Pell ei tekniikaltaan ehkä yllä lajityylin pioneerien Malmsteenin ja Blackmoren tasolle, mutta hienoja kappaleita ja melodioita on miehen historiasta saatu fanien iloksi lukemattomia määriä ja kaikein tärkeimpänä kitaristi omaa tilannetajun antaa muille musiikoille tilaa valtaamatta jatkuvasti alaa omalla tilutuksellaan. Vaikka rumpujen yläpuolella kankaassa Axel Rudi Pell lukikin, tuntui nimenomaan kuin olisi seurannut soittamisen iloa huokunutta ja yhteen pelaavaa yhtyettä, eikä tähtikitaristin sooloesitystä.

Hiukan suuremmalla keikkapaikalla ja väljemmällä ilmapiirillä olisi jokaisesta setin nyanssista varmasti saanut vielä enemmän irti. Joka tapauksessa tunnelma oli hieno ja intensiivinen. Pääasiassa varttuneesta väestä koostunut yleisö eli hienosti mukana setissä ja tuntui osaavan kaikki hiukan vanhemmat kappaleet ulkoa. Myös merchandise-puolella iltaan oli panostettu, myynnissä oli useita kiertuepaitoja, vanhoilta rundeilta ylijäänyttä tavaraa, uusimmat CD:t, huppareita ja jopa Axel Rudi Pell –tuulipuku. Myös 220 Volt oli näkyvästi esillä omalla materiaalillaan.

Kaiken kaikkiaan hieno ilta klassista heavya ja hard rockia ja jälleen yksi rasti yli omalla ”näe ainakin nämä yhtyeet ennen kuin lopettavat” –listalla. Vielä on pakko toivoa myös suomalaisten keikkajärjestäjien aktivoituvan Pellin ja vastaavien veteraanien suhteen. Fanikuntaa Tukholman klubillisen verran luulisi Suomeenkin keikoille löytyvän.

Raportti ja kuvat: Ville Krannila ©Metalliluola

Axel Rudi Pell settilista:

1.The Medieval Overture
2.The Wild And The Young
3.Wildest Dreams
4.Fool, Fool
5.Oceans Of Time
6.Only The Strong Will Survive
7.Mystica
8.Drum Solo
9.Long Live Rock
10.Keyboard Solo
11.Game Of Sins/Tower Of Babylon
12.The Line
13.Warrior
14.Edge Of The World/Carousel
Encore
15.The Masquerade Ball/Casbah
16.Rock The Nation