Helsinki sai kunnian päättää Metallijättiläisen Euroopan kiertueen.
Aurinkoinen sää suosi hallin edustalle kokoontuneita faneja. Paitastandilla kävi kuhina ja keskustelun sorina illan keikasta kävi kuumana. Ilmassa oli selvästi jotain tavallista suurempaa. Ja tätä päivää olikin odotettu. Metallica oli kerännyt kokoon ison kirjon Suomen kansasta. Siinä missä perinteiset hevijermut hikoilivat nahkatakeissa, niin seassa näkyi nuorempaa osastoa kuin myös vanhempia metallijanttereita kulahtaneissa 80-luvun metallicapaidoissaan. Kannukset oli hankittu kultaisella kasarikaudella ja selvästi nämä old school -fanit tiesivät arvonsa.
Keskiviikon Hartwall Arenan yleisöennätys rikottiin uudestaan muutamalla kymmenellä hengellä ja vaikka väkimäärä oli suuri, tilanahtautta ei haittaavassa määrin päässyt syntymään. Ilmassa tuntui leijuvan hyvätahtoinen metalliveljeys, jonka vain kansaa yhdistävä raskaan musiikin legenda voi saada aikaan.
Puoli yhdeksän aikaan hallin käytävät alkoivat tyhjentyä yleisön siirtyessä katsomon puolelle. Itse valuin permannolle ja yllätyksekseni tilaa tuntui olevan yllättävän hyvin. Monet olivat suosiolla jääneet kauemmaksi lavarakennelmasta ja ilman tuuppimista pystyi kävelemään lähes eturiviin. Näin lähelle Metallicaa en tule enää koskaan pääsemään. Näistä tunnelmista olikin hieno käynnistää vuoden odotetuin keikka.
Keikan alku yllätti energisyydellään. Viimeisimmän albumin kaksikko “Hardwired – Atlas, Rise!” ei olisi voinut paremmin käynnistää iltaa. Keskelle hallia rakennettu lava ei tuottanut pettymystä. Vähän väliä sai seurata lähietäisyydeltä Hetfieldin, Hammettin sekä Trujillon energistä ja ammattitaitoista esiintymistä. Väsymyksestä ei ollut tietoakaan. Kolmantena soitettu “Seek & Destroy” herätti viimein yleisössä olleet dinosaurukset. Musiikki vyöryi päälle kovaa ja voimakkaana. Miksaus oli lavan eturivissä kuultuna yllättävän hyvä. Jopa Trujillon bassoniskuista sai selvää. Hetfieldin laulun tiedettiin olevan kunnossa ja sitä se olikin.
Debyttialbumin “The Four Hoursemen” sai ajatukset suoraan 80-luvun alkupuolelle. Metallican jäsenet eivät näyttäneet vanhentumisen merkkejä ja soitosta uhkui testosteronia huokuva kunnioitus nuoruuden lähteille. Trujillo juoksi ympäri lavaa ja vahvat käsivarret pullistuivat t-paidan alta. Jopa Lars Ulrich tuntui innostuvan. Vaikka yleisesti ottaen herra Ulrich tuntuu saavan eniten lokaa niskaan, niin en antanut miehen soittoteknillisten asioiden haitata konserttielämystä. Lars on hyvä esiintyjä ja ainoa henkilö kenen kuuluu istua yhtyeen rumpalin pallilla.
Uuden levyn “Now That We`re Dead” sai ehkä illan laimeimman vastaanoton. Tätä seurasi mielipiteitä vahvasta jakanut yhteisrumpalointisessio. Metallica sekoitteli mainiosti kappaleitaan ja kaksikko “Dream No More” ja “For Whom The Bell Tolls” ravistelivat yleisöä erittäin raskailla soundeillaan. Keikan ainoa pieni kauneusvirhe sattui valitettavasti loistavan “Halo On Fire” -kappaleen aikana. Hetfieldillä oli selvästi ongelmia saada vokaalit stemmaamaan musiikin kanssa. Murheet unohtuivat kuitenkin nopeasti Hammettin ja Trujillon koomisia piirteitäkin seuranneessa Hassisen Kone – klassikossa. Yleisö antoi esitykselle suuret suosionosoitukset.
Keikan loppupuolelta on esiin nostettava “Master Of Puppets”, joka oli ehdottomasti illan parhaita vetoja yhdessä encoren jälkeisessä “Fight Fire With Firen” kanssa. Jälkimmäisen riffitulituksen aikana oli pää lähteä irti. Helvetin energinen veto!
Encore päättyi “Black” -albumin lukemattomia kertoja soitettuihin klassikoihin “Nothing Else Matters” sekä “Enter Sandman”, jonka kasvoja lämmittäneet liekit ja elämää suurempi äänivalli saivat yleisöstä vielä sen yhden extratason juhlaa irti. Bändi vietti shown ja kiertueensa päätteeksi lavalla useita minuutteja kätellen faneja, jakaen plekuja sekä muuta soittokrääsää. Hetfield kiitti faneja tuesta useaan kertaan ja Ulrich sai kovat suosionosoitukset ilmoittaessaan yhtyeen palaavan vuoden kuluttua soittamaan ulkoilmakeikan.
Metallica täytti kaikki odotukset. Yhtye on edelleen pelottavan hyvässä kunnossa. Biisimateriaalia löytyy eri ajanjaksoilta ja ne toimivat yhdessä ja erikseen erittäin hienosti. Uuden levyn kappaleet edustivat yhtyettä siinä missä vanhatkin. Tämä oli ehdottomasti yksi parhaimpia keikkokokemuksia. Jotenkin bändin vahva karisma selättää pienet teknilliset epäkohdat ja lopuksi kuuntelijan tehtäväksi jää vain hypätä mukaan. Antaa musiikin viedä läpi oman nuoruuden ja historian. Keikkoja lähes työkseen seuraavan kaverini sanoin voimme todeta: “Aivan helvetin hyvä”.
Teksti: Juha Karvonen & Ville Krannila
Kuvat: Hannu Juutilainen ©Metalliluola
Metalliluolan uutistoimitus. Tällä hetkellä uutisia ja tiedotteita julkaisevat Ville Krannila, Pete Alander, Mikko Huuhka ja Joni Renko.
