“Tämä levyarvio on kunnianosoitus savolaisille Metalliveljmiehille ja -siskotytöille sekä Metalliluolan toimittajakunnan ”monikulttuurisuudelle”.

Prittihevin uutta ualtoa edustanut Venom ee uransa alakuaekoena juuri soetto- suati sävellyskyvyillään sävväyttänä, eekä ikinä suavuttanut epäkaapallisuutensa takia esjmerkiks Iron Maidenin kaltaista mualimanluajuista jättisuosiota, mutta suavutti kuitenniin kulttimaeneen piäasiassa kovalla asenteellaan ja agressiivisuuvellaan toemien myös Thrash Metallin sekä muittennii ärhäkämpien tyylisuuntien kummisetänä tai vähintäännii inspiraation alakulähteenä.

Hyvinnii kehnonlaesesti toemeen keskennään tullu klassinen kokkoonpanokolomikko Cronos, Mantas ja Abaddon läksivät eri teilleen 80-luvun loppupuolella, mutta suorittivat palluun 1995 sekä julukasivat täyvven alapumin, “Cast in Stonen“, vuonna 1997. Jo sillä alapumilla olj vahvoja viitteitä siitä, että ossoohan nuo äejät soettookki ku vuan haluaavat. Yhteenliittymä ee kuitenkaan pitkään pötkinä, vuan Abaddon läks yhtyeestä uuvelleen ja rumpujen tuakse istahti Cronosin veljpoeka Antton.

Se mikä siitä seuras olj Venomin paras iänite “Resurrection” (tästä etteenpäen Ressu). Jos edellinen julukasu anto viitteitä ukkojen piilevistä soetto- ja sävellyskyvyistä, olj Ressu tälle täättymys. Äijät todellakkii ossoovat soettoo ja tehä hemmetin hyvvee ja toimivoo heviä. Ressu on tasapaenonen julukasu, jonka tekemisseen olj selekeesti panostettu ja asioeta oekeesti mietitty, eekä vuan rämpytetty jottain epämiärästä mahollisimman kovalla iänenvoemakkuuvella särönuppi oekeessa alakulumassa ja riäkyen mikrohvooniin nuama punasena ku paviaanin persaus.

Ressu on selekeesti elementeiltään Venomiksi tunnistettavoo jo pelekästään Cronosin laalun perusteella örähtelyitä unohtamati, mutta vielä selekeemmin se erottuu 80-luvun alun klassikkojulukasuista, joeta voe nykyään oikeestaan kuunnella vuan huumorimielessä tae ryypätessä. Mussiikillisia ansioeta ku ee niillä lätyillä juuri ou olemassa. Vuan toesta se on Ressun kohalla, joka on taedokkaasti viännetty tanakka ja toemiva setti hevi metallia, oikee metallimonoliitti. On piäosin voemallisia ja keskitemposia junttauksia (“Resurrection”, “Vengeance”, “War Againt Christ”), Mantasin ruakoja, tarttuvia ja nerokkaeta rihvejä (“Firelight”, “Disbeliever”) ja sooloja. Paekoen on noppeempoo räyhäköentiä (“Pain”, “Control Freak”), välillä hittaampoo (“Leviathan”) sekä siellä tiällä melodisuutta jopa laalussa, jota ee ennen vanahaan juuri ollunna kuin kuvitelmissa, jos oekeen niissäkkään. Monipuolisuutta on siis suatu kaevettua materiaaliin tarpeeks, jottei ala tympimään kesken kaeken. Myös piisien sisäeset temmon ja tunnelman vaehtelut toemivat maeniosti mielenkiinnon ylläpitäjinä.

Jiä levylle toki hivenen toevomisen varrookin joettennii piisien kohalla eli hetkittäen sitä tylsempeekin kohtoo on, mutta piäpiirteissään ja suurimman osan ajasta liikutaan sellasella tasolla, ettei siitä kannata suurta numeroo tehä varsinnii, ku ois suattana männä hienosteluks ja se ee Venomin pirtaan oekeen sovi. Sitä ommoo sieluva ee oo unohettu tai hauvattu, vaekka muuten on harpottu mussiikillisesti pitkiä askeleita etteen päen.

Kolomikon soetanta toemii tynaamisesti ja vähintäänniin kelevollisesti yksiin ja hommasta paestaa läpi kunnon tekemisen meininki ja motivuatio tehä kunnollista ja ammattitaetosta heviä unohtamati kuitenkaan asennetta, joka olj Venomin tavaramerkki alustapittäen. Varsinniin Mantasin kitaroenti on erinommaesella tasolla ja miekkonen osottaa todellisia keppimiehen elekeitä. Ressu vyöryy etteenpäen ku tapaninpäevän tsunami vastustamattomalla voemalla murskaten kaeken etteen tulevan. Ylimiäräsiin kikkaeluihin, kiemuroehin, mulukkauksiin tai nuottien ja saundien liian puhtaaks hinkkoomisseen ja viiloomisseen ee oo lähetty, vuan on pysytty riittävän särmikkäänä sekä keskitytty siihen, mikä tämän tyyppisessä mussiikissa on se piäasia eli, että kuulijan jalaka alakaa väkisinnii vipattamaan rihvilöitten ja rytmin tahtiin ja piä nyökkiä eestaas ku pululla Kuopijon torilla.

Venomin kohalla pittää aena muistoo maenita erikseen nokkamies Cronos. Cronos örisöö voemiesa tunnossa suatanalliset virtesä rososesti syvältä sisukaluistaan ku ruosteisen juustoruastimen läpi rälläkkä kielen piällä ja ne virret ovat tietenniin helevettiin ja muihin pimmeyven voemiin piäosin viittoovia. On kostoo, on tuskoo, mustia helevetin liekkejä ja suatanakkii kurkistelloo tuon tuosta siellä tiällä talikko kourassa. Eli eepä oo Cronosin akan poeka lyyrisesti kovin pitkälle kuitenkaan alakujuuriltaan siinä mielessä poekenna, vaikka muuten voejjaankin tosissaan puhuva mussiikillisesta uuvelleensyntymästä.

Tuotantopuoljkii on hyvin ja ammattetaetosesti työrukkasessa ja iänimualimaan on suatu rutkasti voemoo ja muhkeutta. Rämpyttimet ja paakuttimet erottuvat hyvin toesistaan pysyen tasapaenossa. Alakupiän julukasujen kuin vanahalla kasettimankalla perunakellarissa iänitettyihin räminöehin verrattuna ollaan ihan eri tasolla. Mm. passoon on haettu mahtipontisuutta ja paenetta siihen malliin, että esjmerkiks aatossa luukuttaessa suapi peilit mukavasti jytkämään passon tahtiin.

Ressu on se Venomin iänite, joka kannattaa ostoo ensimmäesenä, jos yhtyettä ee ennestään tunne. Siitä sitten vaekka lätty kerraallaan takapakkia niin pitkälle ku tärykalavot kestää puhkiimati ja pystyy piättelemmään röhönaarua. Etteen päen ee hirveesti kannata vilikuilla, koska Ressun jäläkeen Venom ee oo julkassut kuin yhen kunnollisen levyn eli “From The Very Depthsin”, josta löötyy arvostelun tynkee Metalliluolasta (lue arvio). Ressu on myös kestänä ajan hammasta rapautumati tippookaan, koska kysseessä on 20 vuuen iästään huolimati uuvenaekanen hevijulukasu, joten sitä kyllä kelepoo kuunnella nykyään siinä missä aekoenaan. Vaikkei Venomista muuten tykkeekään tai halua niihin vanahempiin levyihin sotkeentuva ollankaan, on Ressu siitä huolimati suositeltava lisä sinne levyluatikkoon. Voephan sen “Black Metallinkin” ostoo, jos kehtoo. On aenakii hyvä syy ryypätä, jotta sitä pystyy kuuntelemmaan. Ja tietennii “Cast in Stonen” ja “From The Very Depthsin”.

Tästä oes ollunna Venomin hyvä jatkoo samalla linjalla, mutta eehän se tietenkään niin männy, vuan sorruttiin perisyntiin eli koetettiin lähtee tekemään väkisin samanlaesta tavaroo kuin se, josta olj alunperin tunnetuksi tullunna. Se ee onnistu ikänään, keneltäkkään. Mantassii läks tuas lätkimään Ressun jäläkeen. Vuan samapa tuo, koska Ressu on niin helevetin hyvä tekele, että jo sillä pelekästään pärjee.

9½/10

Tomi Viänänen

1. Resurrection
2. Vengeance
3. War Against Christ
4. All There Is Fear
5. Pain
6. Pandemonium
7. Loaded
8. Firelight
9. Black Flame of Satan
10. Control Freak
11. Disbeliever
12. Man, Myth & Magic
13. Thirteen
14. Leviathan