Vuoden ensimmäinen uusi levy itselleni on arviossa oleva kotimaisen power metal –pumpun Thaurorodin uutukainen ”Coast Of Gold”. Vähän hävettää tunnustaa, että vaikka pidänkin itseäni jonkin sorttisena power-niilona, Thaurorod on saanut minulta rauhassa rakentaa uraansa. Suuriin otsikoihin bändi ei ole päässyt paistattelemaan vaan on jäänyt – ehkä aivan suosiolla – suurempien kotimaisten virkaveljiensä varjoon. Toki onhan Thaurorodilla nimeä ja varsinkin keskisestä ja eteläisemmästä Euroopasta, missä perinteisesti power metal elää ja hengittää Suomea vahvemmin, bändi on kerännyt kotimaata suuremmat kannattajajoukkonsa.
Albumin avaava ”Power” on lähellä jättää kylmäksi. Vauhtia ja menoa on niin, ettei meinaa muistaa hengittää, mutta jotain jää puuttumaan. Alun harmoniakitaramelodiat ovat genrelle tutunlaiset ja kappaleen startti lupaa enemmän, mutta jotenkin kertosäe jää piippuun. ”The Commonwealth Lives” jatkaa siitä, mihin avausraita jäi eli vauhti on alusta asti täysi sata. Intron kosketinsoitinmelodia on hieno ja tämän kappaleen myötä kiinnostus albumia kohtaan alkaa hiljalleen herätä. Itselleni tämä on yksi ”Coast Of Goldin” parhaista vedoista. Vauhtia on alusta loppuun hirmuinen määrä ja keskiosan kosketinsoitinsoolon kohdalla hamuillaan jo blast beatia. Tulee mieleen, kuinkahan tuttuja Dragonforcen tekemiset ovat Thaurorodin biisinikkareille, sillä yhteneväisyyksiä kyseiseen englantilaisorkesteriin ja sen vauhtikikkailuun ei voi olla huomaamatta. Tiedostettua vai tiedostamatonta? Mene ja tiedä.
Kolmantena vuoronsa saava albumin nimibiisi alkaa Iron Maidenin ”The Loneliness Of The Long Distance Runnerilta” lainatulla melodialla. Rumputyöskentelykin on hyvin saman tyyppistä. Ei se aivan yksi yhteen mene, mutta assosiaatio oli välitön. Ja tuskin tässäkään tietoisesti on lainattu, mutta niin ne vaikutteet tuppaavat kuulumaan sävellystyössä. ”Coast Of Goldissakin” vauhti on tapissa heti alusta asti ja tässä kohta tulee ensimmäisen kerran mieleen, voisiko tuplabassarit korvata muunlaisilla bassorumpukuvioilla. Toki tuplien käyttö on power metallille ominaista, mutta kuuntelun kannalta olisi hyvä välillä tiputtaa vauhtia. Korva äkkiä väsyy, jos peräkkäin tulee monta saman tyyppistä kappaletta eivätkä sovitusten sisältämät yksityiskohdat ja nyanssit näin pääse oikeuksiinsa.
”24601”:n kosketinsoitinintro muistuttaa Toton ”Hold The Linen” vastaavaa ja ehkä siksi kuuntelijan korva heräilee uudelleen orastavasta horroksesta. Muutenkin kappale sisältää erilaista dynamiikkaa ja vaihtelua, jotka auttavat takaisin albumin kyytiin. Säkeistön laulumelodia on mielenkiintoinen ja kertosäkeen biisin nimen toistelut tarttuvat korvaan. Levyn ehdotonta eliittiä!
”Feed The Flame” on ehdottomasti oma suosikkini ”Coast Of Goldilta”. Vauhti – jos mahdollista – vielä entisestään kasvaa levyn alun tunnelmista ja intron kerrassaan hunajaiset tuplakitaramelodiat syleilevät kuulohermoja. Kertosäe kulkee samalla melodiakululla ja vaikka melodia eri variaatioineen on kuultu tuhat kertaa aiemminkin, ei siltä mitään pidä pois ottaman. Kun toimii niin toimii! Rumpalin fillit herättävät kauhunsekaista kunnioitusta, koska tuossa vauhdissa mukana pysyminen ei käy ihan joka wannabe-jörgmichaelilta. Kuitenkin tahdin ykkönen sieltä aina kohdallaan napsahtaa. Se on helppoa, kun sen osaa. ”Feed The Flame” tuo mieleen Stratovariuksen ”Episode”-aikakauden nopeat rallit ja tämä ei missään nimessä voi olla huono asia.
”Cannibal Island” alkaa jälleen rumpujen osalta siten, että paljon tapahtuu. Ensimmäinen ajatus on, että taasko tätä samaa tukutusta. Sitten lyödään liinat kiinni ja säkeistössä himmaillaan pitkän aikaa. Vauhdin jälleen kasvaessa mennään trioli-tahdissa ja tämä on mukavaa vaihtelua levyn kokonaisuuden kannalta. Albumi saa uutta kulmaa ja bändi näyttää, että se osaa tehdä muutakin kuin paahtaa täyttä hönkää. Kertosäe on tarttuva ja huomasin, että se yhtenä asiana jää levyn kuuntelun jälkeen päähän pyörimään. Aivan lopun kertosäkeen modulaatiota en allekirjoita, mutta minulla ei taida olla tässä suurtakaan määräysvaltaa. Omasta mielestäni kertosäe olisi kuitenkin loppua myöten ollut parempi ilman sävellajin muutosta, joka omaan korvaan on vielä jotenkin outo. Tosin eihän sen aina tarvitse mennäkään kuten Euroviisuissa yhden sävelaskelen nostolla. Mielenkiintoista.
”Into The Flood” kuulostaa omaan korvaani alkuintron perusteella kappaleelta, joka voisi löytyä Nightwishin levyltä. Säkeistössä laulaja Andi Kravljaca ensimmäisen kerran herättää huomioni sillä, että herran jestas, miten kova laulaja mies on. Toki alusta asti väkisinkin huomaa miehen osaamisen ja genreen täydellisesti sopivan äänen, mutta ”Into The Floodin” säkeistön laulussa on jotain sellaista, joka erityisesti osuu yksiin allekirjoittaneen melodiatajun kanssa. ”My Sun Will Rise” kulkee vauhdikkaasti ja ottaa paikkansa levyn loppupuolella kuulostaen kuitenkin biisiltä, josta jää puuttumaan se jokin. Menee kategoriaan ”ihan kiva” ehkä juuri siksi, ettei sen loputtua mieleen jää oikein mitään erityistä. Bändin kuuloinen kappale, muttei missään nimessä tämän albumin keihäänkärkiä.
”Illuminati” nousee albumin ykkösbiisien joukkoon. Reippaaseen seitsemään minuuttiin on puristettu paljon asiaa ja useita eri tunnelmissa kulkevia osia. Kappaleesta löytyy vauhtia, hitaampia osia ja monumentaalinen loppuosan paisuttelu, joka tuo mieleen jälleen Iron Maidenin ja tällä kertaa ”Seventh Son Of A Seventh Son” -kappaleen vastaavanlaisen aluksi seesteisen ja siitä hitaasti kasvavan osan. Eipä haittaa nämä mielleyhtymät ollenkaan. Lainata saa, kun se tehdään taiten ja omalla äänellä. Albumin päättävä ”Halla” on balladi, jonka kohdalla tekee melkein mieli itkeä. ”Halla” on äärettömän kaunis kappale ja tässä Thaurorodin melodiataju nousee jälleen aivan omiin sfääreihinsä. Onneksi bändi on päättänyt pitää ”Hallan” aisoissa eikä ole lähtenyt tuplaamaan tempoa tai tekemään mitään muitakaan rytmisiä kikkailuja. Kappale alkaa rauhallisesti ja myös päättyy täydelliseen, seesteiseen rauhan tunteeseen. Eipä voisi kuvitella komeampaa tapaa päättää albumia.
Thaurorodin ”Coast Of Gold” on albumi, joka avautui itselleni kovin hitaasti. Viidenkään kuuntelukerran jälkeen saanut siitä minkäänlaista otetta ja usko levyn arviointimahdollisuuksiin alkoi hiipua. Kaikeksi onneksi en luovuttanut ja annoin ajan tehdä tehtävänsä. Paljon omalla kohdallani vaikutti albumin avausraita ”Power”, joka ei vieläkään herätä oikein minkäänlaisia tuntemuksia.
”Coast Of Goldin” sävellykset ovat polveilevia ja kerroksia on enemmän kuin keskiverto sipulissa. Välillä tulee tunne, että muutaman mutkan voisi oikaista ja vauhtia vähän tiputtaa niin peruspetteri pysyisi paremmin kyydissä mukana. Muusikoiden taituruus on korvia hivelevää ja soittimien hallinta kerrassaan huikealla tasolla. Kitarasooloja tulee itse aina kuunneltua herkällä korvalla ja yhtyeen kitaristeilla löytyy taidon lisäksi myös tyylitajua. Mukana on suurella pensselillä maalailtuja melodioita, yksittäisiä soolon sisältä löytyviä harmoniatuplauksia sekä tietenkin sitä aivan järkyttävällä vauhdilla soitettua virtuoosimaista tilulilua. Toisin sanoen kitaraosastolta löytyy kaikkea sitä, mitä pitääkin löytyä, kun power metalista on kyse.
Thaurorodin tekemisestä huokuu ammattitaito ja ylpeys tehdä haluamaansa musiikkia. Power metal ei tänä päivänä ole enää suurten massojen musiikkia ja vaatii jääräpäisyyttä ja omistautuneisuutta kyntää saralla, josta suurin sato on poimittu jo reippaasti yli vuosikymmen sitten. Kotimaiset isot nimet kiertävät edelleen maailmaa ja festareita ja veikkaan, että jos Thaurorod olisi ollut 1990-luvun loppupuolella olemassa ja tämän päivän iskussa, myös se seikkailisi pitkin maailman turkuja sekä toreja. Toivotaan bändille menestystä ja ennen kaikkea keikkoja. Pikainen vilkaisu Thaurorodin keikkakalenteriin osoittaa, että sillä osastolla on melko hiljaista. Joka tapauksessa tämä yhtye kannattaa vilkaista ja antaa sille aito mahdollisuus. Siihen uunituore ”Coast Of Gold” tarjoaa oivan mahdollisuuden.
8+/10
Teemu Kuosmanen
1.Power
2.The Commowealth Lives
3.Coast Of Gold
4.24601
5.Feed The Flame
6.Cannibal Island
7.Into The Flood
8.My Sun Will Rise
9.Illuminati
10.Halla
40 ja plus vanhan liiton metallimies Kajaanista. Musiikkimaku juminut metallin osalta perinneheviin ja stadionkertseihin, mutta vanhemmiten korvaa alkanut miellyttää myös muunlainen musiikki. Pääasia, että kuulostaa hyvältä niin kuin esimerkiksi Popeda ja E-Type. Perheenisän velvollisuuksien lisäksi aikaa vievät kitaransoitto bänditouhuineen sekä intohimoinen suhde maailman kovimpaan metallibändiin ja maailman kovimpaan jalkapallojoukkueeseen. Scream for me Liverpool!
 Metalliluolan arvio, Teemu Kuosmanen.){kind=link}