Thrash metallin hurjimman, eli vuonna 1981 perustetun Slayerin kuudes studioalbumi ”Divine Intervention” täyttää nyt syyskuussa komeat 30 vuotta, joten merkkipäivän takia levy on hyvä ottaa uudelleen tarkasteluun.
”Divine Intervention” julkaistiin aikana, jolloin metallimusiikki kärsi inflaatiota, grungen ja vaihtoehtorokin jyllätessä rock-maailmassa. Edellisestä LP:stä ”Seasons In The Abyss” oli ehtinyt kulua jo neljä vuotta, mikä oli 1990-luvulla merkittävä tauko. Kaiken lisäksi Slayerin legendaarinen rumpali Dave Lombardo jätti (jälleen kerran) yhtyeen vuonna 1992, joten uusi pitkäsoitto esitteli maailmalle myös uuden jäsenen Paul Bostaphin. Mitä tästä sitten syntyi? Otetaan selvää.
Albumi käynnistyy vakuuttavalla ”Killing Fieldsilla”. Rumpu-ilotulitus ja hurja riffittely todennäköisesti vakuuttivat skeptisimmät kuulijat siitä, että Slayerilla oli elämää Lombardon lähdön jälkeen. ”Sex. Murder. Art.” sekä ”Fictional Reality” ovat tahoillaan yhtä ankaraa Slayer-paahtoa, vaikka jo kolmen ensimmäisen biisin perusteella on syytä pohtia, onko bändin sävelkynä päässyt tylsistymään. Yksikään kolmesta ensimmäisestä kappaleesta ei nouse klassikon tasolle, ollen ”vain” päteviä Slayer-biisejä.
”Dittoheadissa” bändi laittaa pikakiväärivaihteen päälle. Kaksi ja puoli minuuttia kestävä runttaus on mukava korvavaikun putsaaja, kitarasoolojen ollessa tuttua aivot narikkaan -meininkiä. Tähän asti kaikki raidat ovat olleet kitaristi Kerry Kingin käsialaa ja vasta tässä vaiheessa toinen kitaristi Jeff Hannemann sai ensimmäisen sävellyskrediitin. Heti kuulijaa hellitään tutusta paahdosta poikkeavalla riffittelyllä nimikappaleessa ”Divine Intervention”, joka kuuluu albumin parhaisiin esityksiin.
”Circle Of Beliefs” ja ”SS-3” palauttavat sovituksen alkusuoran turpaan vetoon. Molemmista löytyvät kaikki tutut Slayer-tavaramerkit, mutta viimeistään tässä vaiheessa levyä fanaattisimman fanin on tunnustettava tosiasia; vaikka Bostaph pystyi paikkaamaan hyvin Lombardon lähdön rumpupallilta, valitettavasti ”Divine Interventionin” materiaali on ”vain” pätevää Slayeria ja levy ei yksinkertaisesti nouse edeltäneiden metalliklassikoiden ”Reign In Blood”, ”South Of Heaven” sekä ”Seasons In The Abyss” tasolle.
Päätöksenä soiva kolmikko ”Serenity In Murder”, ”213” ja ”Mind Control” ei pysty tätä tosiasiaa muuttamaan. Biisit ovat kaikki pätevää Slayeria, mutta ne eivät nouse asiallista albumiraitaa suuremmiksi pelastajiksi.
”Divine Intervention” oli aikoinaan kohtuullinen menestys, myyden USA:ssa kultaa ja nousten albumilistan sijalle kahdeksan. Englannissa levy oli korkeimmillaan sijalla 15 ja täällä koti-Suomessa kiipesi aina nelospaikalle asti.
Megatuottaja Rick Rubinin sekä Toby Wrightin (Alice In Chains ja Fear Factory) yhdessä bändin kanssa tuottama albumi teki siitä huolimatta tärkeimmän, eli otti Slayerille torjuntavoiton. Yhtye ei notkahtanut, eikä antanut periksi musiikkimaailmassa jyllääville trendeille. Slayer oli yhä se thrash metallin ilkein ja ankarin, vaikka tällä kertaa faneille tarjolla oli harmittavan keskinkertainen albumi.
7-/10
Ilkka Järvenpää
1. Killing Fields
2. Sex. Murder. Art.
3. Fictional Reality
4. Dittohead
5. Divine Intervention
6. Circle Of Beliefs
7. SS-3
8. Serenity In Murder
9. 213
10. Mind Control
Vankasti kasarihevin, AOR:n ja ns. classic rockin suuntaan kumartava oululainen vanhempi herrasmies. Elämä pyörii pitkälti perheen, musahommien, siviilityön ja kuntoilun ympärillä. Harrastuksiin kuuluu elokuvat, englannin valioliiga, lukeminen, sekä hyvä ruoka ja juoma.
 Metalliluolan arvio, Ilkka Järvenpää.){kind=link}