Scorpions on ollut itselleni aina bändi, jonka jokaisella levyllä on maagiset – tai ainakin lähes maagiset – hetkensä, mutta toisaalta lähes jokaisella levyllä on myös liikaa täytekappaleita, jotta albumikokonaisuudet jaksaisivat kantaa alusta loppuun. Sangen epätasaista materiaalia siis.
Tämä pätee myös 40 vuotta sitten julkaistuun ”Blackoutiin,” joka aikanaan toimi porttina saksalaisbändin maailmaan. Nuoren miehen silmään pisti levyn kansikuva, jossa viiksimies side päässään ja haarukat silmissään lyö päänsä lasin läpi. Tuon on pakko olla kova levy! Kannessa muuten vastoin joidenkin luuloa ei suinkaan ole kitaristi Rudolf Schenker, vaan itävaltalais-irlantilainen taiteilija Gottfried Helnwein. Viikset hämäävät.
Avauskappaleena toimiva levyn nimibiisi ”Blackout” katkoo oksat heti alkuunsa. Alkuriffi ja sen päälle Matthias Jabsin soittama sooloilu eivät jätä sijaa arvailulle. Rivakkatahtinen melodinen rokkeri kaikessa yksinkertaisuudessaan kertoo heti kättelyssä, mistä Scorpionsissa on parhaimmillaan kyse. Kitarat jyräävät ja Klaus Meine laulaa omintakeisella soundillaan komeasti.
”Can´t Live Without You” rokkaa perusvarmasti ja erityisesti säkeistö toimii hienosti. Kertosäe lässähtää ja nimenomaan siltä olisi odottanut enemmän. ”No One Like You” kääntää kurssin jälleen nousujohteiseksi, vaikka biisi tempoltaan ja tunnelmaltaan on edeltäviä rauhallisempi. Kappaleeseen on loihdittu todellinen tappokertsi ja tässä jälleen yhtye on omimmalla maaperällään. ”You Give Me All I Need” kulkee samoilla urilla kuin edellinen biisi: puhdasta kitaraa säkeistössä ja killerikertosäe päälle. Näistä on loistava Scorpions-esitys rakennettu.
”Now!” nostaa jälleen intensiteettiä ja nyt painetaan kaasupoljinta syvemmälle. Tämä toimii, mutta biisin kohdalla alkaa levyn sisällöllinen alamäki. Bändi rokkaa, mutta tästä puuttuu se jokin, mikä levyn alkupuolen kappaleista löytyy. ”Dynamite” tuo hetkellisen lääkityksen vaivaan ja heti alkuriffistä lähtien aitaa kaatuu. Kappaleeseen on saatu puristettua suuri annos adrenaliinia sekä testosteronia ja näillä lääkkeillä vauhtipala kantaa finaaliin.
”Arizonan” alkuriffi on jaksanut aina herättää ihmetystä, sillä seuraavan lopullisen läpimurtolevyn ”Love At First Stingin” megahitin ”Rock You Like A Hurricanen” alku on lähes identtinen. Paitsi, että se on parempi. Tuntuu, että bändi on kopioinut itseltään riffin, jonka on jalostanut tarttuvammaksi ja sillä valloittanut maailman muutamaa vuotta myöhemmin. Joka tapauksessa ”Arizona” on levyn heikompaa antia ja ei sisällä varsinaisesti mitään, mikä jäisi mieleen.
”China White” on kummallinen kappale, joka ei ala kunnolla eikä tunnu myöskään loppuvan koskaan. Hidastempoinen yli kuusiminuuttinen tamppaus, jossa ei ole melodiaa eikä oikein kunnon kertosäettä. Outo biisi Scorpionsin tekemäksi.
Levyn päättävä ”When The Smoke Is Going Down” ohjaa jälleen yhtyeen yhdelle vahvuusalueelleen eli balladiosastolle. Kyseisen taiteenlajin kokoonpano on vuosikymmenten aikana jalostanut huippuunsa ja tämä kappale täyttää paikkansa Scorpionsin kovien heviballadien jatkumossa. Kovasti se kuulostaa alultaan samalta kuin yhtyeen suurin slovari eli pari vuotta myöhemmin päivänvalon nähnyt ”Still Loving You”. Jälkimmäisen esiyksen sfääreihin biisi ei nouse, mutta mukava pikkunätti lopetus albumille se on.
”Blackout” oli selkeää jatkoa jo kolme vuotta aiemmin ”Lovedrive”-albumilla alkaneelle melodisemmalle sekä hittihakuisemmalle suunnalle. Noihin kolme vuotta aikaisempiin hetkiin liittyy myös yksi tärkeä bändisoundia muuttanut miehistönvaihdos eli kitaristi Matthias Jabsin liittyminen mukaan. Jabs toi mukanaan melodisuutta sekä yksinkertaisia tarttuvia kitarasooloja ja lickejä, joita mies tiputtelee sinne tänne sopiviin väleihin lähes jokaisessa biisissä. Mukavaa lisäväriä tyylitajuiselta soittajalta.
Rudolf Schenker hoitaa komppikitaristina oman tonttinsa moitteetta ja alataajuuksien miehet basisti Francis Buchholz sekä rumpali Herman Rarebell soittavat sen, mikä pitää.
Klaus Meine koki ”Blackoutin” äänitysten aikaan todellisen laulajan kiirastulen eli häneltä meni ääni ja hetken näytti jo siltä, että miehen laulut on laulettu. Bändi ehti pyytää uudeksi laulajakseen Don Dokkenia, joka esiintyi demoilla, mutta äänihuulten leikkauksen läpikäynyt Meine koki ihmeparantumisen ja kuntoutui takaisin ruotuun. Klausin suoritus levyllä on loistelias ja laulumelodiat pelastavat paljon erityisesti muutamissa albumin loppupään kappaleissa.
Levyn alku on melodisen hard rockin/hevipopin juhlaa, mutta mitä pidemmälle edetään, sitä köykäisemmäksi materiaali käy. Kakkospuolella muutamat raidat ovat suoraan sanottuna tylsiä ja mitäänsanomattomia. Onneksi alkupuoli pelastaa paljon ja sen vuoksi ”Blackout” kuuluu ehdottomasti yhtyeen onnistuneempaan osastoon. Albumi oli tavallaan esisoittoa sille, mitä muutaman vuoden kuluttua oli tulossa. Takana oli jo useampia melkein täysosumalevyjä, mutta tässä kohtaa ei vielä osuttu aivan keskelle tikkataulua. Seuraavalla albumillaan Scorpions tulisi sen sijaan osumaan häränsilmään ja sen jälkeen mikään ei enää olisi ennallaan.
8+/10
Teemu Kuosmanen
1. Blackout
2. Can’t Live Without You
3. No One Like You
4. You Give Me All I Need
5. Now!
6. Dynamite
7. Arizona
8. China White
9. When The Smoke Is Going Down
40 ja plus vanhan liiton metallimies Kajaanista. Musiikkimaku juminut metallin osalta perinneheviin ja stadionkertseihin, mutta vanhemmiten korvaa alkanut miellyttää myös muunlainen musiikki. Pääasia, että kuulostaa hyvältä niin kuin esimerkiksi Popeda ja E-Type. Perheenisän velvollisuuksien lisäksi aikaa vievät kitaransoitto bänditouhuineen sekä intohimoinen suhde maailman kovimpaan metallibändiin ja maailman kovimpaan jalkapallojoukkueeseen. Scream for me Liverpool!
 Metalliluolan arvio, Teemu Kuosmanen.){kind=link}