[three_fourth]
Satyricon on norjalaisen sekä koko black metal – maailman tunnetuimpia yhtyeitä. Satyrin sekä Frostin muodostaman yhtyeen kuudes albumi Now, Diabolical ilmestyi vuonna 2006. Jos edellinen levy Volcano (2002) oli vedenjakaja niin Now, Diabolical on ensimmäinen uudestisyntynyt Satyricon albumi joka seilaa entistä kauemmaksi black metallin alkulähteiltä. Tässä vaiheessa arviota pitää todeta, että Satyriconin The Shadowthrone, Nemesis Divina sekä Rebel Extravaganza ovat todella hyviä levyjä ja vielä Volcanokin on kohtuullinen, vaikka siinä on jo selvästi merkkejä Satyriconin uudesta tulemisesta.
Minkälainen levy sitten Now, Diabolical on? Kevyempi, hitaampi, tylsempi sekä paikoittain puuduttavia elementtejä täyttävä albumi. Mutta ei niin huono kuin mitä kuvaukseni antaa ymmärtää, lähestymistapa on vain erilainen aikaisempiin levyyn verrattuna. Satyricon on edelleen tunnistettavan kylmä, ilkeä ja tietyllä tapaa pimeyden poluilla seikkaileva rock-bändi, jossa on pieniä vivahteita black metallista. Jotkut pitävät tätä levyä jopa Satyriconin parhaimpana tuotoksena, mutta alkupään levyille kumartartaville faneille tämä oli varmasti pettymys, vaikka levyllä omat hetkensä onkin.
Se mikä minua (ja monia muitakin) ärsyttää Satyriconissa on biisien pidentäminen laahaavilla ja puuduttavila toistoilla, joiden tarkoitus ei ole ainakaan itselleni avautunut. Koska mitään musiikillisia hienouksia näissä kohdissa ei ole, niin nämä ovat selvästi kappaleita ja levyn yleisilmettä heikentäviä tekijöitä. Esimerkkinä kappale Delirium, jonka laahaava hidastempoinen toisto myrkyttää kuuntelijalta tajun pois tylsyydellään, eikä poikkeusta tee viimeinenkään kappale To The Mountains jonka yli 8 minuuttinen eeppisyyden haku olisi tuotu ilmi puolet lyhyemmässä ajassa.
Ettei levy menisi yksipuoliseksi virheiden etsimiseksi täytyy sanoa, että kyllä levyllä löytyy hyviäkin asioita. Nimibiisi Now, Diabolical on raivoisa kappale, jossa Satyrin aggressiviinen laulu sekä mieleenpainuvat riffit pääsevät oikeuksiinsa. A New Enemy edustaa levyn nopeampaa osastoa ja nouseekin levyn parhaimmistoon. Biisin melodiankulku yhdistettynä thrash-tyyliseen riffiin toimii loistavasti ja kun Frostin tarkka soitto täydentää kitaravalleja, niin ei tästä voi olla tykkäämättä. Vastapainoksi ”hittibiisit” K.I.N.G sekä Pentagram Burns tarjoilee ehkä liiankin puhtaita ja perusvarmoja ratkaisuja. That Darkness Shall Be Eternalin loistava rock-tyylinen riffi pistää viimeiset mehut ulos ja meno on paikoin loistavaa, kunnes biisi ajautuu taas laahaavalle keskitempoiselle fiilistelylle.
Satyr on kuin vihainen käärme jonka ulosanti on hienoa kuultavaa. Laulu on kevyempää kuin alkuaikoina, mutta tuttu korppimainen rääkynä on vielä tallella. Frost on hyvä rumpali, mutta jotenkin tuntuu että hänen taitonsa ja nopeutensa eivät pääse oikeuksiinsa tällä levyllä. Soitto on tarkkaa, mutta biisien sävellykset ja sovitukset eivät vapauta petoa patteriston takana. Soundillisesti levy ehkä liiankin puhdas, vaikka kitarat soivat kireästi niin tiettyä rosoisuutta jäin ainakin itse kaipaamaan. Levyllä on ihan hyvä ahdasmielinen tunnelma, mutta biisien epätasaisuus jättää toivomisen varaa. Satyr ja Frost ovat taitavia muusikkoja, mutta Satyriconin suunta on lähtenyt pahasti alaspäin ja tämä black-rock tyyli ei edusta sitä pahuuden tuomaa kauneutta mihin joskus Satyriconissa ihastuin.
7½ / 10
Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]
1. Now, Diabolical 5:30
2. K.I.N.G. 3:36
3. The Pentagram Burns 5:38
4. A New Enemy 5:47
5. The Rite of Our Cross 5:45
6. That Darkness Shall Be Eternal 4:46
7. Delirium 5:38
8. To the Mountains 8:25[/one_fourth_last]
Levylautasella soi raskaamman musiikin osalta lähinnä black metal, Volbeat sekä Metallica. Läheinen suhde myös 90-luvun death metaliin. Levyhyllyjä täyttävät myös itärannikon hip hop - albumit. Työstä ja musiikista jäävä vapaa-aika kuluu kuntosalilla, lätkäkaukalossa, fudiskentän reunalla sekä customoidulla harrikalla kruisaillessa. Harrastuksiin lukeutuvat myös elokuvat, tv-sarjat, vinyylit ja lukeminen. - Fire Walk With Me-
