Vain reilut puoli vuotta edeltäneen ”Fly By Night” -albumin jälkeen ilmestynyt Rushin kolmos-LP ”Caress Of Steel” on useiden mielestä progressiivisen musiikin legendan ensimmäinen todellinen tämän tyylisuunnan teos. Pitkäsoitolla rumpali Neil Peartin tarinat ja samalla näitä kannatelleet sävellykset siirtyivät jo selkeästi kiemuraisemmalle alueelle.
”Fly By Night” -kiertue päättyi kesällä 1975 ja yhtye ei pitänyt käytännössä lainkaan taukoa siirtyen samantien nauhoittamaan ”Caress Of Steelia”, ja uskoi vakaasti progressiiviseen otteeseen uudella materiaalilla. Myös visuaalisesti haluttiin siirtyä uudelle vaihteelle. Kannen suunnitteli ensimmäistä kertaa Hugh Syme, ja vaikka sen väritys päätyi kultaiseksi alunperin tarkoitetun teräksisen hopeasävyn sijasta, Syme työsti kaikki Rushin levykannet aina yhtyeen uran päätökseen ”Clockwork Angels” (2012) saakka.
”Caress Of Steelin” kansilehden sanoitukset alkuperäisellä LP:llä loistavat goottifontilla ja Peart yhdistää niissä fantasiakirjallisuutta yksilön ja yhteiskunnan ilmiöihin. ”I Think I’m Going Bald” näytti ensi vilkaisulla Queen-sanakirjasta varastetulta, mutta kyseessä oli Peartin rehelliseltä vaikuttava reflektointi omasta kuolevaisuudestaan. Arvoa nostaa se tosiasia, että vuonna 2020 menehtynyt rumpali täytti ”Caress Of Steelin” julkaisuajankohtana vasta 23 vuotta. Itse sävellys on korkeintaan keskinkertaista tasoa.
”Caress Of Steel” ei ole jäänyt muistoihin Rushin klassisimpana hetkenä. Siinä missä sen edeltäjä muistetaan Peartin saapumisesta sekä ”Anthem” -klassikosta, ja seuraavan vuoden ”2112” kaikkien aikojen legendaarisimpiin kuuluneena teemalevynä, tämä 50 vuotta täyttävä kolmas LP jäi väliinputoajaksi.
Avauksena kuultava trio kappaleita liikkuu vielä maltillisissa pituuksissa ja erityisesti avausraita ”Bastille Day” on Ranskan vallankumousta luotaavana historiakatsauksena jäänyt mieleen. Alex Lifesonin kitarasoundi on mielenkiintoinen, ja esitys yksi bändin aliarvostetuimpia.
Sen jälkeen valitettavasti ”Caress Of Steel” menettää puhtinsa. Sävellykset tunnistaa Rushin tekeleiksi ongelmitta ja kolmikko soittaa taitavasti Terry Brownin kohtalaisen voimakkaan tuotannon säestämänä. Kohtalaiseksi tämä tulos jää siksi, että useassa dramaattisemmassa kohdassa Geddy Leen ääni on miksattu aivan liian alas soundikuvassa.
Rehellisyyden nimessä kritiikin ymmärtää, sillä albumi on jollain tavalla sekava kokonaisuus. Päähuomio kiinnittyy yhä uudelleen Lifesonin kitaransoittoon, joka on erinomaista ja sovituksia kuunnellessa huomaa odottavansa millaisen soundin kitaristi on eri biiseihin saanut aikaiseksi.
Keskiöön on selvästi haluttu nostaa ”The Necromancer” sekä peräti kuudesta osasta koostuva ja koko vinyylin kääntöpuolen täyttänyt, lähes 20 minuuttinen ”The Fountain Of Lamneth”. Nämä kappaleet osoittivat yhtyeen olevan vakavissaan suunnan muutoksessa.
Lukuisia eeppisiä, useista eri tarinaketjuista koostuvaa klassikkoa seuraavilla levyillä tiskiin lyönyt Rush alisuorittaa molemmilla edellä mainituilla raidoilla, joiden lukuisat osat eivät tunnu istuvan orgaanisesti yhteen. ”The Fountain Of Lamnethin” kakkososa ”Didacts And Narpets” on joissain foorumeissa nimetty minuutin todisteeksi Rushin nerokkuudesta. Peartin rumpusoolo Leen huutojen säestämänä on toki teknisesti taidokas, mutta muuten ylistystä on vaikea ymmärtää.
Reaktiot olivat laimeat myös vuonna 1975. ”Caress Of Steelista” ei tullut kaupallista menestystä ja listasijoitus romahti edellisestä levystä selvästi. Suuri yleisö ei saanut otetta bändin omaleimaisesta soundista muualla kuin Rushin kotimaassa Kanadassa, jossa suosiota sitten tuli palkintojen muodossa. Kaikki tämä olisi voinut siitä huolimatta johtaa pahimmillaan uran päättymiseen, elleivät sopimusehdot olisi sallineet vielä yhden studiolevyn mahdollisuutta. Vuosi 1976 toi tullessaan yhtyeen mestariteoksen ”2112”, joka käänsi yhdellä iskulla Rushin tarinan lupauksesta todelliseksi unelmaksi.
7-/10
Ville Krannila
1.Bastille Day
2.I Think I’m Going Bald
3.Lakeside Park
4.The Necromancer
5.The Fountain Of Lamneth
Hevimaailmassa vaellettu jo 1980-luvulta. Monipuolisen metallimusiikkiin syventymisen, perheen sekä työn ohella ajan vievät kolme koota; kirjoittaminen, koulutus ja kuntoilu.
 Metalliluolan arvio, Ville Krannila.){kind=link}