Helsingin Olympiastadionin maanantai-illassa nähtiin yksi kesän suurimmista konserteista, kun ikisuosikki Iron Maiden toi 50-vuotisjuhlakiertueensa Suomeen.
Luit oikein, jo viisikymmentä vuotta Maidenia! Vasta minä olin katsomassa yhtyeen keikkaa Helsingin jäähallissa vuonna 1986 “Somewhere On Tour” -kiertueella. Siitä on siis jo liki 40 vuotta. Kyllä aika rientää.
Yhtyeen kokoonpano on vuosikymmenten varrella elänyt maltillisesti, mutta luonnollisesti tässä ajassa mukaan mahtuu jo lukuisia miehistönvaihdoksia nimilistan ollessa yli 20 soittajan pituinen.
Mukana pisimpään ovat olleet yhtyeen perustaja ja basisti Steve Harris (1975-), kitaristit Dave Murray (1976-) ja Adrian Smith (1980-1990, 1999-), sekä laulaja Bruce Dickinson (1981-1993, 1999-). Kolmas kitaristi Janick Gers on ollut mukana yhtäjaksoisesti vuodesta 1990.
Viimeisin kokoonpanomuutos koettiin viime vuonna, kun rumpali Simon Dawson otti yli 40 vuotta riveissä vaikuttaneen Nicko McBrainin paikan kannujen takana kiertuemuusikon ominaisuudessa.
Iron Maiden on ilmiö, joten kiinnostus keikkaa kohtaan oli valtava. Alkuaikojen fanit ovat pysytelleet yhtyeen matkassa vuosikymmenet, mikä ei ole ollut itsestäänselvyys. 1990-luvulla koettiin suosiossa notkahdus, kun yhtye joutui Blaze Bayley laulajanaan tyytymään Kulttuuritalon kokoluokan pienempiin keikkasaleihin.
2000-luvulle tultaessa 1980-luvun klassinen kokoonpano oli jälleen koossa ja suosio kääntyi taas nousujohteiseksi. Yleisöä konserteissa riittää nyt jo useammassa sukupolvessa ja ilahduttavaa on ollut huomata, kuinka nuoret ovat innostuneet bändistä ja jatkavat fanitusta yksin tai vanhempiensa kanssa.
Suuri tekijä yhtyeen vetovoimassa on siis yleisön todella laaja ikäjakauma. Olympiastadion oli loppuunmyyty, joten esitystä oli seuraamassa huikeat 42 000 katsojaa.
Ennen Maidenia oli Halestormin vuoro hoitaa illan lämmittelytehtävä. Edellisestä Halestorm-keikasta Suomessa oli vierähtänyt jo kuusi pitkää vuotta, joten oli korkea aika saada bändi tänne.
Lämppärin osa ei ole koskaan helppo, mutta laulaja-kitaristi Lzzy Hale bändeineen ansaitsee esityksestä kiitettävän arvosanan. Lzzy on valovoimainen ja räväkkä esiintyjä, ottaen suuren lavan haltuun mitään ujostelematta. Vahva lauluääni, laadukkaat kappaleet sekä ytimekäs settilista takasivat viihtyvyyden. Rumpali Arejay Hale on tunnettu mainiona showmiehenä, joten keikkaan mahtui myös osin jättikapuloilla soitettu soolo.
Joe Hottinger (kitara) ja Josh Smith (basso) täydentävät pitkään yhdessä soittaneen nelikon.
Yhtyeen uusi “Everest” -albumi julkaistaan elokuussa ja jo nyt siltä oli mahdutettu settiin viisi kappaletta. Nämä uutuudet yhdessä vanhojen hittien kanssa takasivat vahvan kokonaisuuden. Vanhoja tuttuja Halestorm-biisejä setissä edustivat “I Miss The Misery”, “Love Bites (So Do I)”, “Freak Like Me”, “Familiar Taste Of Poison”, sekä paikalla olleille naisille omistettu “I Get Off”.
Tulevan albumin jyhkeä ja mahtipontinen nimikappale päätti setin – aivan liian pian. Tätä vajaat 45 minuuttia kestänyttä iloittelua olisi voinut kuunnella paljon pidempään. Toivottavasti yhtye saadaan pian Suomeen omalle keikalle!
Pienen tauon ja perinteisen UFO:n “Doctor Doctor” -intron jälkeen lavan valtasi Iron Maiden omalla parin tunnin esityksellään. Kiertueen teemana on yhtyeen vuodet 1980-1992, eli konsertin kappaleet on valittu bändin nimeä kantavan ensialbumin ja “Fear Of The Dark” -pitkäsoiton väliseltä ajalta.
Alkuun tarjottiin varhaisia helmiä, kun nostalgian nälkää hellittiin kappaleilla “The Ides Of March” (intronauha), “Murders In The Rue Morgue”, “Wrathchild”, “Killers” ja “Phantom Of The Opera”.
”Killersin” aikana yhtyeen maskottihirviö Eddie vieraili lavalla kirves kädessä, farkkuihin sekä nahkatakkiin sonnustautuneena. Lavan suurimpana showelementtinä loisti valtava videoscreeni, jossa kuvat ja näyttävästi toteutetut videot myötäilivät esitettävien sävellysten tunnelmia. Nykyaikaa ja hienoa teknistä toteutusta, mutta toisaalta ikävä oli entisaikojen vaihdettavia taustalakanoita ja lavan suuria fyysisiä lavasteita.
“The Number Of The Beast”, “The Clairvoyant”, “Powerslave” ja “2 Minutes To Midnight” jatkoivat kasarihengessä yleisön nauttiessa kuulemastaan. Tunnelma erityisesti permannon etulohkossa oli riehakas läpi keikan.
Bruce Dickinsonin juomatauko antoi osviittaa seuraavasta numerosta, kun hän kenttäpullosta ottamansa huikan jälkeen totesi “water, water everywhere”. Vuorossa oli siis mahtava “Rime Of The Ancient Mariner”. Laulaja myös bongasi stadionilla lentäneen lokin, jonka liikkeitä jäätiin toviksi seuraamaan. Ei aivan albatrossi, kuten sanoituksissa, eikä tästä myös huuhkajan tasoista stadionin legendaa syntynyt. Hauska yksityiskohta siitä huolimatta.
Pitkän sovituksen hidas ja mystinen väliosa olisi kaivannut tuekseen yön pimeyden, mutta loppuosan pommit paukkuivat kuin “Live After Death” -livevideolla, jota tuli katsottua jo 1980-luvulla VHS-kasetilta kerta toisensa jälkeen.
Reipas “Run To The Hills” kulki mallikelpoisesti ja nousi illan parhaimmistoon. “Seventh Son Of A Seventh Son” oli myös loistava ja kappaleen rauhallinen väliosa tarjosi pientä hengähdystaukoa Dickinsonille.
“The Trooper”, “Hallowed Be Thy Name” ja “Iron Maiden” olivat tuttua ja turvallista Maidenia. ”The Trooperin” aikana Dickinson villitsi yleisöä Suomen lippua heiluttaen ja myös Eddie teki toisen vierailunsa lavalle. “Hallowed Be Thy Namen” aikana nähty videokuvitus oli komeaa seurattavaa, samoin kuin “Iron Maidenin” suuri Eddie-hahmo, myös se nyt videomuodossa.
Encoreissa mentiin tutuilla hiteillä ilman yllätyksiä, kun ensin Eddie pääsi videolla hävittäjälentokoneen ohjaksiin “Aces High”’n ajaksi. “Fear Of The Dark” tarjosi odotetusti illan kovimman yhteislaulun ja keikka saatettiin loppuun “Wasted Years” -hitillä.
Iron Maiden tarjosi hyvän, tosin tiukasti käsikirjoitetun shown, jossa ei tilaa yllätyksille ole. Settilista jakaa aina mielipiteitä ja nyt se oli toimiva, mutta olisin odottanut mukaan nostettavan jonkin harvinaisemman kappaleen. Nyt mentiin niin sanotusti varmoilla valinnoilla.
Jostain syystä 1990-luvun alku kuitattiin vain ”Fear Of The Darkin” nimibiisillä ja “No Prayer For The Dying” (1990) sivuutettiin täysin käsittämättömästi kokonaan. Lukuisat fanit olivat toivoneet esimerkiksi “Tailgunneria” kiertueen ohjelmistoon, mutta tällä kertaa toive ei toteutunut.
Stadionilta valui ulos hymyilevä ihmismeri, joten ei tässä kokonaisuutena pahasti pieleen menty. Poistuvaa juhlaväkeä kastellut tihkusade alkoi sopivasti vasta keikan päättymisen jälkeen.
Karavaani kulkee ja “Run For Your Lives” -kiertue jatkuu Euroopassa koko kesän ajan, kattaen areena-, stadion- ja festivaalikeikkoja ympäri maanosaa.
Raportti ja kuvat: Hannu Juutilainen ©Metalliluola
Perinteisen raskaan rockin ja melodisen metallin ystävä. Livekeikkojen ja (vinyyli)levymusiikin suurkuluttaja. Musiikin ohella vapaa-aikaan kuuluvat viskiharrastus ja frisbeegolf. Kamera on mukana keikalla kuin keikalla.
