30 vuotta sitten julkaistu Poisonin kolmas studiolevy ”Flesh & Blood” oli kaupallisesta näkökulmasta katsottuna bändin uran tietynlainen kulminaatiopiste. Albumi nousi USA:n albumilistoilla aina sijalle kaksi, myi maailmanlaajuisesti 7,2 miljoonaa kappaletta ja siitä irtosi peräti viisi hittisingleä, joista kaksi (”Unskinny Bop” sekä ”Something To Believe In”) nousivat peräti USA:n singlelistan top kymppiin.
Vuonna 1999 kuolleen legendaarisen Bruce Fairbarnin (Bon Jovi, Mötley Crüe, AC/DC, Aerosmith) tuottama levy käynnistyy ”Strange Days Of Uncle Jack” -introlla, joka tuo mieleen Mötley Crüen ”Dr. Feelgoodin” avaavan ”T.N.T (Terror ’n’ Tinseltownin)”. Sattumalta kyseinen albumi äänitettiin tämän levyn tavoin Vancouverin Little Mountain Sound Studiolla ja tuotannosta vastasi niin ikään Fairbairn.
Ensimmäinen varsinainen biisi on ”Valley Of Lost Souls”, jota voisi kutsua unohdetuksi Poison-helmeksi, sillä sen verran komeasti tämä tarttuvan kertosäkeen omaava biisi rokkaa. Hienon avauksen jälkeen bändi iskee tiskiin levyn oman suosikkibiisini, eli sinkkuhitiksi nousseen albumin nimikkoraidan. Biisin pirullisen tarttuva kertosäe soi useamman päivän päässä, kun otin levyn tätä arviota varten pitkästä aikaa kuunteluun.
”Swampjuice (Soul-O)” on kitaristi C.C. DeVillen taidonnäyte. Blues-pohjainen akustisen kitaran sekä slide-dobron puolitoistaminuuttinen vuoropuhelu raivaa tietä yhdelle bändin suurimmista hiteistä ”Unskinny Bop”, joka ei ole 30-vuoden aikana juuri menettänyt viehättävyyttään. Hitti on aina hitti.
Komealla gospel-henkisellä stemmalaululla käynnistyvä ”Let It Play” on sinällään erittäin tarttuva tukkahevi-rallatus, mutta biisin kertosäe on lähellä ärsyttävää. Pisteet kuitenkin komeista taustalaulusovituksista. Sytkärit esiin ja voimaballadi kehiin. Hittisinkku ”Life Goes On” täyttää kaikki onnistuneen power balladin piirteet: tarpeeksi tarttuvuutta, kitarasoolo, jonka voisi kuvitella musiikkivideossa soitettavaksi vuorenhuipulla sekä sopivan siirappiset lyriikat. Kun tämä kaikki esitetään yhtä hyvin kuin Poison onnistuu ”Life Goes Onissa”, ei voi kuin onnitella bändiä ja levy-yhtiön pomon asemassa nauraa matkalla pankkiin.
”Come Hell Or High Water” ja sitä seuraava hitti ”Ride The Wind” palauttavat Poisonin veneen seesteisiltä vesiltä takaisin ärhäkimmille aalloille. ”Come Hell Or High Water” on komea rokkibiisi ja moottoripyörien ylistyslaulu ”Ride The Wind” yksi levyn vahvimmista kappaleista.
Tähän saakka kaikki on toiminut komeasti, mutta tässä vaiheessa Poisonin kone alkaa yskiä. ”Don’t Give Up An Inch” on yksinkertaisesti tollo rokkibiisi, ”Ball & Chain” korkeintaan keskinkertainen menopala, ”Life Loves A Tragedy” levyn kolmesta balladista se ylivoimaisesti heikoin ja päätöksenä kuultava ”Poor Boy Blues” täysin turha levyn akustinen blues-pala.
”Flesh & Bloodin” loppuun osuu kuitenkin yksi Poisonin uran hienoimmista biiseistä, upea balladi ”Something To Believe In”. Sävellys on omistettu vokalisti Bret Michaelsin parhaalle ystävälle James Kimo Maanolle, joka menehtyi ennen levyn äänityksiä. Kappale vei Poisonin lyriikat uusille vesille. Aiemmin pääasiassa biletyksestä, panemisesta ja murtuneista sydämistä laulanut bändi onnistui nostamaan yhdellä biisillä uskottavuuttaan melkoisesti.
Poisonin ”Flesh & Blood” päätti yhtyeen kolmen levyn hittiputken, sillä jokainen bändin kolmesta ensimmäisestä levystä (”Look What The Cat Dragged In”, ”Open Up And Say…Ah!” sekä ”Flesh & Blood”) myi pelkästään USA:ssa vähintään 3 miljoonaa kappaletta. Syynä tähän on tietysti jo nurkan takana odottanut grungen valtakausi, sekä ”Flesh & Bloodia” seuranneen kiertueen jälkeen tapahtunut bändin kitaristi C.C. DeVillen poispotkiminen.
DeVillen ja vokalisti Michaelsin välit olivat tulehtuneet kitaristin rankan kokaiiniaddiktion takia ja herrojen välit kulminoituivat vuoden 1991 MTV-musiikkivideogaalaan, jossa Poison ja erityisesti DeVille olivat kyseenalaisessa iskussa. Esitystä seurasi vanhan liiton nyrkkikahakka ja sen seurauksena DeVille oli ulkona bändistä. Uudeksi kitaristiksi pestattiin virtuoosimainen Richie Kotzen, mutta hänen kanssaan äänitetty vuonna 1993 ilmestynyt ”Native Tongue” ei menestynyt edeltäjiensä lailla.
Poisonin 1991 MTV-video Music Awards esitys katsottavissa alta. Noin kahden minuutin kohdalla lähtee C.C. Devillen kokkelijuna vauhtiin:
”Flesh & Bloodia” voi kuvailla oman aikakautensa yhdeksi joutsenlauluksi. Tukkahevin valtakausi oli auttamatta lähestymässä loppuaan. Siitä huolimatta Poison onnistui leipomaan kasaan mahdollisesti uransa parhaan levyn. Kautta levyn bändi soittaa komeasti ja varsinkin isot stemmalaulukuorot kuulostavat biisistä toiseen upeilta. Oma lukunsa ovat DeVillen soolot, jotka seikkailevat nerokkaan ja surkean rajamailla, osuen kuitenkin pääosin maaliin. Itse olisin pudottanut levyltä kolme loppupään biisiä, sillä melkein tunti Poisonin parissa on jopa kovemmalle diggarille liikaa.
7+/10
Ilkka Järvenpää
1. Strange Days Of Uncle Jack
2. Valley Of Lost Souls
3. (Flesh & Blood) Sacrifice
4. Swampjuice (Soul-O)
5. Unskinny Bop
6. Let It Play
7. Life Goes On
8. Come Hell Or High Water
9. Ride The Wind
10. Don’t Give Up An Inch
11. Something To Believe In
12. Ball And Chain
13. Life Loves A Tragedy
14. Poor Boy Blues
Vankasti kasarihevin, AOR:n ja ns. classic rockin suuntaan kumartava oululainen vanhempi herrasmies. Elämä pyörii pitkälti perheen, musahommien, siviilityön ja kuntoilun ympärillä. Harrastuksiin kuuluu elokuvat, englannin valioliiga, lukeminen, sekä hyvä ruoka ja juoma.
 Metalliluolan arvio, Ilkka Järvenpää.){kind=link}