Vuonna 2004 Motörhead tihkui tulta ja tappuraa. Bändin pitkäaikaisin kokoonpano Lemmy Kilmister–Philip Campbell–Mikkey Dee oli soittanut triona jo lähes vuosikymmenen, ja homma oli tässä vaiheessa hioutunut todella tiukaksi.
Yhtye piti huolta siitä, että materiaali oli rokkaavaa, mutta uutena elementtinä mukaan oli tullut vuosien varrella selvästi raskaampaa meininkiä. Sovitukset yltyivät välillä lähes thrash metalliksi. Ja kun 20 vuotta sitten julkaistulla ”Infernolla” kelkkaan hyppäsi bändin loppu-uran luottotuottaja Cameron Webb, oli kaikki valmista sille, että Motörhead pamauttaisi tiskiin helvetin tiukan levyn. Ja sellainen tästä albumista myös tuli.
Webb tajusi selkeästi trion vahvuudet ja ”Inferno” käynnistyy heti turpaanvedolla ”Terminal Shown” myötä. Phil ”The Welsh Wanker” Campbellin julma riffi sekä Mikkey Deen tuplabasari-komppi luovat pohjan Lemmyn tiukalle julistukselle. Kitarasoolon aikana kuullaan yllätys, kun irti päästetään Steve Vai. Vai tarjoaa tuttua virtuositeettiaan, soittaen siitä huolimatta kappaleen ehdoilla.
”Killersin” kitarariffi on jälleen kerran puhdasta murhaa ja ”In The Name Of Tragedy” vie kuulijan jälleen metallisemman otteen pariin biisin ollessa yksi parhaista Moottoripää-esityksistä, joita 2000-luvulla julkaistiin.
”Suicide” on rouhea rokkari, kun taas ”Life’s A Bitch” on taattua räkärokkia puskettuna Motörhead-suodattimen läpi. ”Down On Me” -raidalta puolestaan löytyy levyn toinen Steve Vai -vierailu. Seitsemän kielen taikuri tarjoaa kuulijoilleen annoksen kitarasankaruutta Ibanezin itkiessä kauhusta, kun Vai antaa palaa sielunsa pohjasta.
”In The Black” on rankempi tapaus ja taso pysyy yhä huimana. ”Fight” kuulosta juuri siltä, mitä biisin nimi vihjailee, Lemmyn ja kumppanien myllyssä kuulijan osa on yksinkertaisesti nauttia huikeasta menosta.
”In The Year Of The Wolf” on komean riffin ympärille rakennettu, Motörhead-mittapuulla keskitempoinen rokkari, joka pitää levyn tason yhä hämmentävän kovana. ”Keys To The Kingdom” sekä ”Smiling Like A Killer” ovat lajissaan tasokkaita Motorhead-tekeleitä, mutta nämä kaksi biisiä ovat silti levyn heikoimmat esitykset. Reilut 48 minuuttia, 12 kappaletta ja viimeisenä vielä yllätys:
Albumin päättävä ”Whorehouse Blues” on letkeä akustinen blues-ränttätänttä, jossa Mikkey Dee soittaa toista akustista kitaraa, Lemmyn hoitaessa kappaleen huuliharppusoolon. Yllättävä, mutta komea päätös tälle loistavalle teokselle.
”Inferno” on minulle rakas levy. Kyseessä on albumi, jonka kautta löysin Motörheadin uudelleen ja rankkaan sen bändin kolmen parhaan albumin joukkoon. Joku toinen voi sanoa, että viiden parhaan joukkoon. Joka tapauksessa kyseessä on loistavalla tuotannolla varustettu erinomainen kokonaisuus.
Avaa kylmä olut, pistä ”Inferno” soimaan ja nauti. Et tule pettymään.
9/10
Ilkka Järvenpää
1. Terminal Show
2. Killers
3. In The Name Of Tragedy
4. Suicide
5. Life’s A Bitch
6. Down On Me
7. In The Black
8. Fight
9. In The Year Of The Wolf
10. Keys To The Kingdom
11. Smiling Like A Killer
12. Whorehouse Blues
Vankasti kasarihevin, AOR:n ja ns. classic rockin suuntaan kumartava oululainen vanhempi herrasmies. Elämä pyörii pitkälti perheen, musahommien, siviilityön ja kuntoilun ympärillä. Harrastuksiin kuuluu elokuvat, englannin valioliiga, lukeminen, sekä hyvä ruoka ja juoma.
 Metalliluolan arvio, Ilkka Järvenpää.){kind=link}