Klassisen Motörhead-kokoonpano Lemmy-Fast Eddie Clarke-Philty Animal Taylor kolmas studioalbumi ”Bomber” ilmaantui markkinoille vain vajaat kahdeksan kuukautta edellisen ”Overkill”-pitkäsoiton julkaisusta. ”Overkill” oli lujittanut bändin fanipohjaa ja sana oli kiirinyt kovasta liverykmentistä, joka ei antanut lauteilla armoa yleisölle. Yhtyeen musiikki oli alkuun sekoitus bluesjuurien varaan rakennettua räkäistä rockia, joka tulisi myöhemmillä julkaisuillaan jalostumaan vauhdikkaiden kappaleidensa myötä raivoisaksi ja rakentamaan täysin uuden heavy metal suuntauksen: speed metallin.
”Overkillin” hurjaa tuplabassaritykitystä ei yllättäen ”Bomberilla” kuulla vaan bändi on selkeästi halunnut soundiinsa ilmaa ja sävyjä pudottamalla muutamien kappaleiden tempoja rajusti. Ikävä kyllä juuri nämä raidat lukeutuvat albumin heikoimpiin vetoihin, sillä nimenomaan päällesyöksyvä höyryveturi on se mikä Motörheadista tulee mieleen ensimmäisenä.
Vielä levyn avaavalla ”Dead Men Tell No Talesilla” on kaikki kohdallaan. Raita svengaa hienosti ja ilmaa löytyy, vaikka kappale on rivakka eli juuri sellainen millaista tavaraa Motörheadilta sopi noihin aikoihin odottaa. Fast Eddielle annetaan peliaikaa kitarasoolonsa muodossa ja se on huikeaa kuultavaa. Ehdottomasti albumin yksi ässäbiiseistä.
Ikävä kyllä seuraavana tuleva parivaljakko ei riemunkiljahduksia aiheuta. ”Lawman” vielä menettelee soittopuolensa ansiosta, vaikka omaa heikon kertosäemelodian. Fast Eddien soolot pelastavat tätä bluespoljentoista palaa tuoden siihen tarttumapintaa, mutta seuraavana tulevaa outoa ja synkkää ”Sweet Revengea” ei pelasta mikään. Tämä tulee hypättyä aina yli albumia kuunnellessa. Heppoinen parin äänen kitarakuvio sekä löysä ja hidas tempo eivät vain ole Motörheadin juttu. Tuntuu, että tämä on lisätty ”Bomberille” viime tingassa, koska muuten albumi olisi jäänyt kestoltaan torsoksi, ei tämän mukana oloa voi muuten käsittää. Yksi bändin huonoimpia raitoja ikinä. Piste.
Onneksi ruotuun paluu koittaa ”Sharpshooterin” jyrähtäessä käyntiin. Tunnistettavat elementit ovat läsnä välittömästi ja vaikka biisi on hieman sinne päin soitettu punk-hengessä, tämä hemmetti soikoon toimii. Reilun kolmen minuutin kestolla rypistys on ohi hetkessä ja vielä lyhyempi sekä rivakampi raita ”Poison” räjähtää ilmoille. Kyseessä on jälleen kaikki mahdolliset hienot Motörhead-elementit sisältävä unohdettu helmi, joka kruunaa A-puolen. ”Sweet Revenge” on kaukainen muisto vaan kun Lemmy toivoo pistäneensä eukkonsa kylmäksi myrkyllä hurjan sekä keinuvan biitin saattelemana.
Yksi Motörheadin komeimmista biiseistä ”Stone Dead Forever” saa luvan käynnistää B-puolen. Tämän raidan tekee vastustamattomaksi samat elementit kuin jokaisen klassisen kokoonpanon kovimmat veisut. Siinä on hieno groove, huikeita soittosuorituksia, loistava säemelodia sekä kertosäe. Mutta tässä on bassosoolo ja monta kitarasooloa! Raita kasvaa matkallaan kuin ”Overkill” ja on jo ilmiliekeissä kun laskeutuu jälleen maan kamaralle.
”All The Aces” jatkaa rivakasti ylistäen rock´n´ roll -elämäntyyliä ja tapaa. Motörhead oli hurjassa nousussa urallaan ja piti aiheesta laulu kirjoittaa. ”The only thing I know, is playing rock ’n’ roll.I’m not a business man, I’m just in a good time band”. Tämä kappale viuhahtaa ohi reilussa kolmessa minuutissa jättäen nälän kuulla lisää samankaltaista matskua.
Bändi halusi kokeilla uusia juttuja ja ”Step Down” tarjoilee niitä päästäen Fast Eddien mikinvarteen ja jälleen tempot pudotetaan todella alas. Jostain syystä tämä toimii astetta paremmin kuin kamala ”Sweet Revenge”, vaikka ei riemunkiljahduksia aiheuta. Kappale on myös feidattu oudosti ulos ja jättää suuhun maun ”eiköhän tämä ollut tässä”.
Albumin päättävä parivaljakko ”Talking Head” ja ”Bomber” lyövät onneksi kierrokset sen aikaiseen tappiin ja eritoten ”Talking Head” on toinen unohdettu helmi ”Poisonin” ohella. Biisissä on flangeroitu eli efektoitu bassosoolo, joten Lemmy on ollut liekeissä, kun tätä on kirjoitettu ja studiossa soitettu. Riemun pystyy aistimaan kotisohvan onkaloihin asti ja rumpalin tassut vipattavat jostain syystä Animalin heltiämättömän pieksennän tahtiin jo taukoamatta. ”Bomberin” käynnistyessä pulssi nousee ja on tämä nyt SE biisi, jota bändi soitti hamaan tappiin ja mikäs oli soitellessa. Kyseessä on loistava veto. Bassorumpujen väpättäessä hillittömästi mieleen tulee käynnissä oleva pommikone, jonka pommiluukut ovat hitusen raollaan ja lastia lähdetään pudottamaan pahaa aavistamattomien niskaan. Tätä parempaa albumin lopetusbiisiä on vaikea kuvitella. Tiukka rypistys, jossa mennään eikä meinata ja joka jättää kuulijan hengästyneeksi janoten lisää. Motörhead on toimittanut ja selvisin ylilennosta hengissä!
Vaikka albumilla on kolme heikompaa kappaletta, niin on tämä kannuksensa tottavie ansainnut. Vielä jos olisivat tajunneet ottaa mukaan ”Bomber”-singlelle säästetyn B-puolen ”Over The Top” ja heivanneet ”Sweet Revengen” syvimpään rotkoon.
8/10
Tomi Nousiainen-Gunnar
1. Dead Men Tell No Tales
2. Lawman
3. Sweet Revenge
4. Sharpshooter
5. Poison
6. Stone Dead Forever
7. All The Aces
8. Step Down
9. Talking Head
10. Bomber
Raskaamman musiikin aktiivinen kuluttaja. Rumpujen soitto on seurannut mukana kesästä 1985 asti ja bänditouhuissa on vaikutettu mm. entisen AC/DC-vokalisti Dave Evansin Finnish Badasses-yhtyeessä. Vapaa-aikaan kuuluvat kalastus, koirat ja lukeminen.
 Metalliluolan arvio, Tomi Nousiainen-Gunnar.){kind=link}