Megadethin ura oli katkolla vuonna 2002. Perustajajäsen Dave Mustaine oli kipulääkityksen kautta joutunut jälleen vieroitukseen, ja nukahdettuaan kätensä päälle kitaristin hermot olivat vaurioituneet. Tässä vaiheessa vaikutti siltä, ettei Mustaine tokenisi koskaan kunnolla soittokuntoon, joten Dave ilmoitti hajoittavansa lähes 20 vuoden uran jo siinä vaiheessa tehneen yhtyeen.
Mustaine sai vammaansa fysioterapiaa ja kuukausien työn jälkeen alkoi näkyä parantumisen merkkejä. Vuonna 2003 mies aloitti soololevyn työstön uuden miehistön kanssa ja seuraavaan kevääseen mennessä oli taltioitu runsaasti materiaalia. Sopimusvelvotteista johtuen suunniteltu soololevy kääntyi Megadeth-nimen alla julkaistavaksi teokseksi. Käsi paremmassa kunnossa, Mustaine suostui kasaamaan bändin uudelleen ja yritti tuolloin ensimmäistä kertaa toteuttaa reunionin ”Rust In Peace” -kokoonpanon kanssa.
Rumpali Nick Menza suostui palaamaan kehiin, mutta kokoonpanosta paria vuotta aiemmin poistunut basisti David Ellefsson sekä kitaristi Marty Friedman tekivät neuvotteluista vaikeat kieltäytyen lopulta kunniasta. Friedmanin sijasta Megadethin kahdella ensimmäisellä levyllä kitaristin hommia hoitanut Chris Poland saapui taltioimaan sooloja. Tämä tapahtui täysin sessiopohjalta ja ennen “The System Has Failed” -albumia seurannutta kiertuetta myös Menza oli saanut uudelleen potkut.
Basisti Jimmy Lee Sloas ja rumpali Vinnie Colaiuta levyttivät rytmiosuudet Mustainen soololevysessioissa, ja heidän suorituksensa sai jäädä lopulliselle albumille. Kiertueelle heidät korvattiin uudella Megadeth-kokoonpanolla, jossa vaikuttivat Droverin veljekset Glen sekä Shawn, ja basisti James MacDonough.
Monien vaikeuksien jälkeen julkaistu ”The System Has Failed” ylsi parempaan suosioon kuin olisi uskaltanut odottaa. Single ”Die Dead Enough” bändin mittapuulla ja 2000-luku huomioiden, kipusi myös hyvään listasijoitukseen. Arvioissa levyä ylistettiin väkeväksi comeback-suoritukseksi ja raivokkaaksi metallilevyksi vahvasti yhteiskuntakriittisellä otteella. Ajankohta 9/11 jälkeen ja terrorismia vastaan käydyn sodan keskellä oli kieltämättä otollinen tällaiselle näkemykselle. Vastaavasti jotkut olivat sitä mieltä, että kyseessä oli vahva alisuoritus, eikä lopputulos vastannut millään tavalla hypetystä.
20 vuotta myöhemmin kuunneltuna totuus on jossain välimaastossa. Mustainen suuntaan esitetyn jatkuvan ”Rust In Peacen” uusimisen vaatiminen muistuttaa kieltämättä paljon fanien odotuksia siitä, että Judas Priest tekisi uusiksi samoin vuonna 1990 ilmestyneen ”Painkillerin”, vaikka kyseessä ei ole edes Priestin uran paras albumi. Megadethin kohdalla riittäisi yltäminen vuoden 1997 ”Cryptic Writingsin” tasolle, joka ”The System Has Failedin” yhteydessä on realistisempi vertailukohde.
Useat melodisemmat kohdat levyllä nimittäin viittaavat 1990-luvun lopun tunnelmiin ja kappaleita kuten ”Die Dead Enough” ja ”Back In The Day” kuunnellessa ei voi välttyä ajatukselta, että Mustaine ei erityisesti sorvannut materiaalia vanhempaan Megadeth-muottiin, vaan soololevylle tehdyt biisit laitettiin pihalle sellaisenaan. Tämän kitaristi myöhemmin elämänkerrassaan myönsi, kun klassikkoryhmää ei saatu edes kokeilemaan raitojen uusiksi nauhoittamista.
”Rust In Peacen” tai edes ”Cryptic Writingsin” tasoinen klassikko ”The System Has Failed” ei ole, mutta ei se myös täytä kolossaalisen epäonnistumisen merkkejä. Hienon 2016 ilmestyneen ”Dystopian” ja vuoden 2009 ”Endgamen” jälkeen se on parhaimmasta päästä yhtyeen 2000-luvun materiaalissa. Rima ei välttämättä ole huippukorkeuksissa, mutta ilman kohtuuttomia ennakko-odotuksia tällaisesta metallista voi hyvin nauttia.
Parhaaksi esitykseksi nousee 20 vuoden jälkeen yllättäen ”The Scorpion”, mikäli vain biisin lopun uutistenluku olisi editoitu sovituksesta kokonaan pois. Vastaavan kaltaista paatosta sanoituksissa riittää, mutta Mustaine ei kuulosta levyllä erityisen vihaiselta tai edes sarkastiselta, kuten ”Countdown To Extinctionin” parhaissa hetkissä. Osittain tämän vuoksi poliittiset kannanotot olisi kannattanut sivuuttaa kokonaan, samoin ”Back In The Dayn” kaltaiset kliseiset kasariajan hehkutukset eivät tuo kokonaisuuteen mitään lisäarvoa.
Rumpali Colaiuta oli työskennellyt Frank Zappan sekä Stingin kanssa ja Poland myös siirtynyt kokonaan jazz-genren puolelle. Tämän olisi voinut odottaa tuovan soundiin jotain mielenkiintoista ja uutta, mutta tämä ei toteutunut. Polandin soolot itsessään ovat silti levyn parasta antia. Hän ja Mustaine kurittavat kitaroitaan tällä osastolla ajoittain erittäin vakuuttavasti. Myös tuottajana pääasiassa metallimusiikin ulkopuolelta pitkän kokemuksen hankkinut Jeff Balding on onnistunut tehtävässään.
Mustaine puhui vielä julkaisun aikoihin siitä, ettei Megadeth jatkaisi pysyvästi vaan uusi kiertue olisi viimeinen ja kitaristin aikomus oli edelleen jatkaa soolouralla. Ehkä kasvaneet yleisömäärät sekä levyn saama odottamaton suosio muuttivat mielen, koska bändi on jatkanut menestyskulkuaan nähin päiviin saakka.
”The fire burns on and on” Mustaine kähisee levyn kääntyessä kohti loppua. Kuuntelun jälkeen olo ei ole varsinaisesti haltioitunut, mutta on hyvä, että kaikista vaikeuksista huolimatta Dave on edelleen jaksanut jatkaa tiellään.
7½/10
Ville Krannila
1.Blackmail The Universe
2.Die Dead Enough
3.Kick The Chair
4.The Scorpion
5.Tears In A Vial
6.I Know Jack
7.Back In The Day
8.Something That I’m Not
9.Truth Be Told
10.Of Mice And Men
11.Shadow Of Deth
12.My Kingdom
Hevimaailmassa vaellettu jo 1980-luvulta. Monipuolisen metallimusiikkiin syventymisen, perheen sekä työn ohella ajan vievät kolme koota; kirjoittaminen, koulutus ja kuntoilu.
 Metalliluolan arvio, Ville Krannila.){kind=link}