Tätä arviota kirjoittaessa on Pyhäinmiesten päivä ja mikäpä sopisi päivistä paremmin, kun kohteena on Oulusta kotoisin oleva bändi nimeltään Liverbox.
Tutustuin yhtyeeseen ensimmäistä kertaa reilut viisi vuotta sitten, kun ensimmäinen pitkäsoitto ”Rock´n´ Roll Salvation” näki päivänvalon. Kirjoitin siitä arvion ja luukutin levyä kybällä pitkin kesäisiä öitä. Albumi oli mainiota hard rockia ja Liverboxin tulevaisuus näytti ruusuiselta.
Kaikki voi muuttua kauhealla tavalla. Ei aikaakaan, kun luin jutun missä surtiin bändin kitaristi Tommi ”King Thomas” Ilmarisen poismenoa ja muisteltiin kuinka mahtava ihminen ja taitava kitaristi hän oli. Ajattelin heti, että Liverboxin päivät olivat luetut eikä uutta musiikkia enää tulisi. Muistot tulvivat mieleen niin kuin nyt, sillä olen itse elänyt saman tapahtuman läpi missä yksi bändin perustajista kuolee ja loput kokoonpanosta yrittävät selvitä menetyksestä. Niin kova isku se silloin oli, että yhtyeemme hiipui pois reilun vuoden sisään tapahtumasta, eikä kokoontunut soittamaan enää koskaan.
Vaan kuinka kävi Liverboxille? Herrojen vimma soittaa rock´n´rollia voitti surun ja bändiin haluttiin uusi kitaristi, jotta touhu voisi jatkua. Tarina ei kerro kuinka kauan etsinnät kestivät, mutta uusi soittaja Janne Aslak Räsänen löytyi samalta kylältä. Touhuun saatiin uusi kipinä ja ennen pitkää myös uusi täysimittainen albumi ”The Great Spirit Of Rock’n’Roll”.
Yhden miehen poismeno ei levyltä kuulu, niin hienosti herra Räsänen on tonttinsa ottanut haltuun. Rockin räime ja ilosanoma kuuluvat hienosti albumin raidoilla kokoonpanomuutoksesta huolimatta. Yksi asia on muuttunut. Levy-yhtiö on matkan varrella vaihtunut toiseen saksalaiseen lafkaan, Metalapolikseen, joka oli halunnut sopimuksen bändin kanssa jo ensimmäisen levyn aikoihin, mutta myöhästyi silloin kuukaudella.
Liverbox ehti mennä tuolloin City Of Lights Recordsille. Uuden tulemisen myötä levy-yhtiön tuki on tärkeää ja albumia äänitettäessä haluttiin tehdä parasta mahdollista jälkeä sortumatta steriileihin klikkiraitoihin rumpuja analogisille naruille taottaessa. Tämän kuulee, sillä biitti saattaa hieman kiilata. Se vain sopii aitoon rockiin, joten sen kanssa pystyy elämään. Kuunnelkaa vaikka Rolling Stonesia ja kuinka Charlie Wattsin tatsi huojuu ja keinuu. Se on olennainen osa sitä musiikkia.
Uuden albumin tuottajaksi saatiin vielä kova rokkimies Janne Huotari, joka on tuottanut aiemmin mm. Lordia. Taustapalikat alkoivat olla kunnossa. Enää oli jäljellä kunnon albumin tallennus.
Olen aina pitänyt 30–40 minuuttia hyvänä mittana albumille ja noin kymmentä biisiä sopivana määränä. Se on hyvä ohjenuora bändille kuin bändille. Mikäli jokin kappale tuntuu heikommalta kuin muut, se pitää pudottaa, jotta kokonaisuus ei kärsi.
Niin maailmasta löytyy lukemattomia todella kovia tuotoksia, joilla biisejä saattaa olla vain kuusi tai seitsemän ja mittaa maltilliset reilut puoli tuntia. Liverbox laistaa tästä nuorasta hieman ja on taltioinut levylleen 11 biisiä, jotka kellottavat 50 minuuttia. Okei, tauko on ollut viiden vuoden mittainen ja materiaalia on kertynyt varastoon, joten halu lyödä narulle paljon tavaraa on ymmärrettävää. Guns N’ Rosesin ”Appetite For Destruction” muuten ylittää tuon keston ja on yksi kovimmista hard rock -albumeista kautta aikain, joten niin tarkkaa tuo ei ole.
Uusi albumi on kuin suoraa jatkumoa siitä mihin ”Rock´n´ Roll Salvation” meidät vuonna 2018 jätti. ”Rock´n´Roll Is My Religionilla” starttaava levy pöläyttää heti pölyt kaiuttimien päältä kovasti Kissin mieleen tuovan kitarariffin turvin. Vaikka mitään pyörää ei olla keksimässä uudelleen, komeasti tämä toimii.
Videon seurakseen saanut ”Whiskey Trails” soljuu yllättävästi ohi korvien, vaikka ei ole mikään huono esitys. Sitten kajahtaa ja kunnolla. ”Calling On You” on todella kovaa tekoa alusta loppuun. Jos joku huomaa yhdistäviä tekijöitä The Cultiin, se saattaa johtua siitä, että kitarat biisiin on vedetty täsmälleen samanlaisen kitaravahvistimen läpi jota The Cultin Billy Duffy käytti. Tämä on ehdottomasti albumin kärkeä, joka toimii loistavasti joka tasolla. Pääosan varastaa vokalisti Ilkka ”Ile” Järvenpää, joka karjuu ja tulkitsee kuin nuori poika konsanaan. Kuunnelkaa biisi muutama kerta putkeen ja tulkaa sitten kertomaan, jäikö melodia päähän soimaan!
Vaikka musiikki ovat kitaravetoista rockia, tulee esille hienoja yksityiskohtia, kun vaan kaiken myllytyksen keskellä tajuaa kiinnittää huomiota. Rummut esimerkiksi soundaavat todella hyviltä ja tuhdeilta basson tukiessa niiden tulta tuhdisti. Kaikesta saa selvää ja soundit ovat todella hyvät tähän genreen.
Toki biiseissä on myös eroavaisuuksia soundipolitiikan suhteen. Sävyjä haetaan vähemmällä kitarasäröllä ja pehmeämmällä laululla, kuten esimerkiksi ”Open Roadissa” tehdään. Laulumelodioihin on kiinnitetty erityistä huomiota, se on selvä ja sen huomaa. Ile naulaa homman maaliin ammattimiehen elkein ja käyttää ääntään laidasta laitaan sävellysten ehdoilla. ”Reaper On Heels” -biisissä tämä tulee esiin hyvin säkeistöjen ja kertosäkeiden välillä muiden taiteilijoiden tukiessa toimintaa tarvittavilla toimenpiteillä eli soittamalla sen mitä ranteista lähtee.
”Inside Outside” tuo jostain syystä mieleen vanhan kunnon suomi hard rock -veteraani Horsepowerin ja tämä on pelkkä kehu. Tuon yhtyeen ensimmäinen levy teki sellaisen jäljen korvien väliin jo kultaisella kasarilla, että materiaalin osaa ulkoa yhä.
Myös muualla esikuvia voi bongata lennosta ja Liverbox lainailee hienosti heiltä. Kuulija saattaa saada hienoja ahaa! elämyksiä pitkin levyä. Näin sen pitää mennä, kun rock´n´rollista on kyse. Aina kun kuulee mansikin, eli lehmänkellon kilkatuksen biisissä tulee tietysti vahvoja Guns N’ Roses- tai Mötley Crüe -viboja ja ”Get Down” -kappaleen iloinen mansikki tuo hymyn huulille. Lehmänkellon käyttö on muuten taitolaji. Sitä ei saa soittaa liikaa, mutta aina kun sen kuulee, nousee hymy huulille. Rumpali Ozzi Ojala ammattimiehenä tietää tämän ja mansikkia veivataan satunnaisesti juuri oikeissa kohdissa.
Hitaita esityksiä ei kunnon rokkilevyillä yleensä kuule ja olen kahden vaiheilla sopiiko ”No One Way Ticket” kokonaisuuteen hitaalla sovituksellaan. Se tuo kyllä vaihtelevuutta Lynyrd Skynyrdin mieleentuomine viboineen, mutta silti… vaan sen voi aina skipata jos häiritsee.
Paletti päättyy ”Shangri-La” -kappaleen kauniiseen kertosäkeeseen, joka jää myös utuisesti kummittelemaan mielen syövereihin. Myös tämän vedon kohdalla voisi miettiä onko se tällä levyllä väärässä seurassa. Nämä kaksi viimeistä biisiä on varmasti tarkoituksella jätetty viimeisiksi, sen verran ne eroavat muusta materiaalista. ”Shangri-Lan” eduksi on laskettava sen tunnelma ja kasvava meininki loppua kohden. Herra Räsänen pääsee kappaleen loppumetreillä päästelemään vielä toden teolla sooloa. Johon koko albumi myös feidataan.
Ensimmäinen mielikuva kuuntelun päätyttyä on hieno työvoitto. Vaikka biisit ovat genrelle ominaisia, ne ovat myös ilonpisaroita, joista ei voi olla tulematta hyvälle tuulelle. Ne ovat myös oiva esimerkki siitä millaista jälkeä syntyy, kun yhtye nousee surun suosta jaloilleen ja saa luotua elintärkeän albumin, josta on hyvä jatkaa.
Led Zeppelin saa jatkaa haudassa maatumistaan, Liverbox ei sellaiseen meininkiin sorru. Ei edes Pyhäinmiesten päivänä.
8½/10
Tomi Nousiainen-Gunnar
1. Rock’n’Roll Is My Religion
2. Whiskey Trails
3. Calling On You
4. Hard Love
5. Open Road
6. Reaper On Heels
7. Inside Outside
8. Freedom In My Rock’n’Roll
9. Get Down
10. No One Way Ticket
11. Shangri-La
Raskaamman musiikin aktiivinen kuluttaja. Rumpujen soitto on seurannut mukana kesästä 1985 asti ja bänditouhuissa on vaikutettu mm. entisen AC/DC-vokalisti Dave Evansin Finnish Badasses-yhtyeessä. Vapaa-aikaan kuuluvat kalastus, koirat ja lukeminen.
 Metalliluolan arvio, Tomi Nousiainen-Gunnar.){kind=link}