Käkikellomaan rokkikone Krokus julkaisi kuudennen studioalbuminsa ”One Vice At A Time” tasan 40 vuotta sitten ja kyseessä oli isku vyön alle parissa mielessä. Levy sai julkaisunsa aikoihin lokaa niskaansa kriitikoilta, jotka mielsivät bändin täysin AC/DC-klooniksi. Yhtyeen ilmaisu oli heidän mielestään näköalatonta ja Australian jättiä kopioivaa. Krokus ei ollut kritiikistä moksiskaan ja teilasi jutut sanomalla, että kyseessä oli LP, jota AC/DC ei koskaan levyttänyt. Samalla se on yksi julmettu hard rock -pakkaus ja riffimyrsky, josta bändi voi olla ylpeä vielä kiikkustuolissa.
Kokoonpano meni albumia valmistellessa uusiksi, kun alkuperäiskitaristi Tommy Kiefer joutui jättämään heroiiniaddiktionsa vuoksi leikin sikseen kesken edellisen ”Hardware” -kiertueen. Surullinen niitti tarinalle on, että hän päätti päivänsä jouluaattona 1986, koska ei saanut riippuvuuttaan poikki. Kieferin tilalle saatiin pätevä mies Mark Kohler, joka hääräsi Krokuksen kitaristin tontilla aina hamalle 1990-luvulle saakka ja teki vielä comebackin bändiin 2010-luvulla.
Jos levy lähtee käyntiin räminällä eli kuin yhtye soittaisi livetilanteessa ja rymistelisi itseään valmiiksi ensimmäiseen täsmäiskuun, ollaan oikeilla jäljillä. ”Long Stick Goes Boom” tärähtää käyntiin juuri näin, eikä biisi paljon esittelyjä kaipaa. Kyseessä on yksi Krokuksen tunnetuimmista veisuista, jonka kertosäe jää päähän soimaan pitkäksi aikaa. Kappale on pirullisen yksinkertainen näppäilevine kitaroineen ja hiipivine laulumelodioineen, jotka räjähtävät täyteen lentoon kertosäkeen päästessä käyntiin. En ihmettele, että bändi sisällytti biisin vakionumeroksi keikoilleen sen ilmestymisen jälkeen, niin tehokas se on.
Tämän jälkeen tuleva raita on aina altavastaajan asemassa; oli se mikä tahansa ja tästä kohtalosta saa kärsiä ”Bad Boys, Rag Dolls”. Tempoltaan rivakampi biisi svengaa uhmakkaasti ja kertosäe on juuri sopivan törkyinen meininkiin nähden. Vokalisti Marc Storace lataa kuin Bon Scott vainaa konsanaan ja tässä on boogie kohdillaan alusta loppuun.
”Playin´ The Outlaw” on mielenkiintoinen ja perhanan hieno veto. Länkkäriteemainen biisi sisältää hauskan intron, joka on täysin irrallaan lopun rakenteeseen nähden, mutta se luo sopivan western moodin, jonka kautta sanoma aukeaa paremmin. Letkeällä puolitempolla eteenpäin jyskyttävä rock huipentuu todella kovaan kertosäkeeseen, joka saattaa sisältää Krokuksen levytyshistorian korkeimmalta kulkevan lauluosuuden. Voi vain kuvitella miltä Storacen naama on laulukopissa mahtanut näyttää, kun hän on huutanut tätä keuhkojensa täydeltä. Tähän kappaleeseen muuten liittyy omakohtainen kokemus, kun rockretkueemme Wolfchild veti sävellystä keikoilla. ”Playin’ The Outlaw” oli huikeaa vetää livenä ja kertosäe sai jengin huutamaan mukana sekä laulajan naaman punoittamaan muun kuin alkoholin voimasta. Oi niitä aikoja.
”To The Top” on vinyylin A-puolen päättävä seesteisempi biisi, joka on jollain tapaa hypnotisoiva. Pääosassa on Storace, jolle on tehty tilaa rakentamalla säkeen alle sopivan ilmava kitarakuvio. Melodinen kertosäe ja komea kitarasoolo kruunaavat sovituksen ja tämän jälkeen kelpaa vinyylin puolta kääntää, niin hieno A-puoli oli kyseessä.
B-puolen starttaa shufflebiitin omaava ”Down The Drain”, joka kuulostaa enemmän AC/DC:ltä kuin AC/DC itse. Vaikka kappale ei sisällä mitään merkittävää melodista koukkua, se jytää menemään kuin lentokoneesta alas kompuroiva Suomen lätkämaajoukkue kullat kaulassaan. Tasaisen varmasti.
Guess Who:lta lainattu ”American Woman” on albumin toiseksi tunnetuin esitys ja se onnistuu bändiltä kuin viskinjuonti Bon Scottilta. Biisi saa Krokus-käsittelyn ja tamppaa menemään itsepäisesti alusta loppuun. Itse en tätä levyn kärkikahinoihin nostaisi, mutta ymmärrän kyllä heitä, joille tämä on tärkeä. Se on helppoa kuunneltavaa ja jää päähän soimaan. Mikäli biisistä tykkää niin kannattaa tarkistaa alkuperäistulkinnan lisäksi myös Lenny Kravitzin versio.
”I’m On The Run” lyödään käyntiin rumpubiitillä, johon kitaroiden on helppo lähteä mukaan. Kappale on mallia perus niin hyvässä kuin pahassa. Mikään ei ole pielessä, mutta mieleen tämä ei tahdo jäädä. Mukana muuten vierailee taustalaulussa Bruce Dickinson, mutta herra on miksattu on niin alas, että saa olla melkoiset kultakorvat, jos tuon kuulee.
Komeasti alkanut albumi alkaa loppua kohden lipsua ladulta eikä ”Save Me” tuo tilanteeseen parannusta. Jälleen jolkottavalla biitillä etenevä sovitus ei tuo yllätyksiä millään saralla ja kulkee yhdestä korvasta sisään sekä toisesta ulos kuin tyhjä hiilivaunu kaivostunnelissa.
”Rock’n’Rolliksi” ristitty päätösraita alkaa millä muulla kuin suoraan Led Zeppelinilta varastetulla rumpuintrolla edellisen vuosikymmenen kuninkaiden samannimisestä klassikosta. Kappaleen olisi voinut jättää idean asteelle, sillä nyt on ruuti vähissä ja ”Rock’n’Roll” saa albumin huonoimman raidan tuomion. Laulumelodia on todella köyhä ja kertosäe mitäänsanomaton. Soittajat eivät tunnu syttyvän liekkehin. Biisissä on myös todella eriskummallinen lopetus, jota ei pysty kuvailemaan. En tosin kehota sitä kuuntelemaan. Jos yhden biisin olisi saanut levyltä heittää pois, se olisi tämä. Nyt tulee outo myötähäpeän tunne, kun tätä kuuntelee. Onneksi puolen voi aina kääntää ympäri ja antaa kunnon rockin soida kovaa.
Vaikka B-puolella taso loppua kohden laskee, kokonaisuus jää silti selvästi plussan puolelle. Taito kirjoittaa tarttuvia kitarariffejä ja melodisia laululinjoja oli hyvin hanskassa. Ei uskoisi levyä kuunnellessa, että Krokus oli alun perin progressiivista rockia soittanut bändi, jonka tyylisuunnan muutos kitaravetoiseen hard rockiin 1980- luvun taitteessa nosti heidät suoraan isoille areenoille sekä suuren yleisön tietoisuuteen. Tosin ”One Vice At A Timen” jälkeen tätä suuntaa korjattiin ja vuonna 1983 bändi julkaisi tyystin erilaiselta kuulostavan albumin ”Headhunter”, mutta se on jo toinen juttu se. Krokus jaksaa edelleen ja jäähyväiskiertue ”Adios Amigos” saattaa hyvin saada päätöksensä jossain lähimaastossa, kun koronaviruskirous lopullisesti hellittää otteensa.
7½/10
Tomi Nousiainen-Gunnar
1.Long Stick Goes Boom
2.Bad Boys, Rag Dolls
3.Playin’ The Outlaw
4.To The Top
5.Down The Drain
6.American Woman
7.I’m On The Run
8.Save Me
9.Rock’n’Roll
Raskaamman musiikin aktiivinen kuluttaja. Rumpujen soitto on seurannut mukana kesästä 1985 asti ja bänditouhuissa on vaikutettu mm. entisen AC/DC-vokalisti Dave Evansin Finnish Badasses-yhtyeessä. Vapaa-aikaan kuuluvat kalastus, koirat ja lukeminen.
 Metalliluolan arvio, Tomi Nousiainen-Gunnar.){kind=link}