Alice Cooperin kitaristina vuosina 1985-1988 toiminut ja rambomaisesta habituksestaan tunnettu Kane Roberts (oikealta nimeltään Robert Athas) julkaisi toisen soololevynsä ”Saints And Sinners” 30 vuotta sitten. Kyseinen albumi on monien mielestä AOR-henkisen hard rockin kadonnut helmi, jonka olisi pitänyt nostaa Roberts supertähtien joukkoon. Ei vähiten siitä syystä, että jokaisen biisin krediiteistä löytyy hittitehdas Desmond Childin nimi. Childin ja Robertsin lisäksi albumin biisintekijöihin lukeutuvat myös Diane Warren sekä herrat Jon Bon Jovi ja Richie Sambora. Mikä siis meni pieleen? Miksi Kane Robertsista ei tullut supertähteä?
”Saints And Sinners” käynnistyy sateen ropinalla, mutta ei aikaakaan kun ”Wild Nights” rysähtää käyntiin. Heti ensi sekunneista on selvää, että Roberts on kitaran kanssa aivan ilmiliekeissä, mutta korvakarkit eivät jää tähän: Kane yllättää nyökkäyksellä Beatlesin suuntaan kappaleen b-osassa, kunnes koko laaki räjäytetään kuulijan niskaan korvamadon lailla päähän jäävän kertosäkeen voimin. Kuten oppi-isänsä Cooperin “Trash“-levyllä, ovat myös ”Wild Nightsin” taustalauluosuudet aivan viimeisen päälle hiotut ja raitojen määrässä ei ole säästelty.
Kun avaus on näin komea, heti perään heitetty ”Twisted” jatkaa samalla enemmän on enemmän -mentaliteetilla. Koukkuja on vaikka muille jakaa ja taustalaulut ovat jälleen massiiviset. Bon Jovin jo demottama ja Cherin levyttämä ”Does Anybody Really Fall In Love Anymore?” on elämää suurempi voimaballadi, jonka tahtiin olisi Robertsin pitänyt marssia nauraen pankkiin loistavia listasijoituksia miettien. Näin ei käynyt, mutta se ei laske tämän kappaleen arvoa. Ja tottakai sovituksesta löytyy lopussa myös se klassinen modulaatio. Lähes täydellistä.
”Dance Little Sister” pyyhkii siirapit pois kuulijan rinnuksilta, palauttaen levyn rokkiraiteelle. Biisi on kolmea edeltäjäänsä heikompi pitkälti ärsyttävän kertosäkeensä takia. Toisaalta kappaleesta löytyy komea kitarasoolo ja aina niin ihana lopun modulaatio.
”Rebel Heart” olisi ollut enemmän kuin kotonaan Rocky IV:n tai Over The Topin soundtrackeilla ja komea AOR-rokkari pitää levyn tason yhä korkeana. ”You Always Want It” pärähtää käyntiin mainiolla riffillä, joka on kuin suunniteltu massiivisille areenoille. Biisistä löytyy taas kerran runsaasti koukkuja, Robertsin kitaroinnin ollessa taas yksinkertaisesti upeaa.
”Fighter” on kappale, jonka koti olisi voinut olla useamman John Hughesin leffan soundtrackilla. Teini-henkinen paatos on käsin kosketeltavissa ja melodian määrässä ei säästellä. Naisen voihkimisella käynnistyvä ”I’m Not Looking For An Angel” kuulostaa hieman ”Slippery When Wet” -aikakauden Bon Jovilta, biisin nivustaive-riffin puskiessa kuulijaa kohti vääjäämätöntä kliimaksia. Hekuman huippu purkautuu jälleen kerran tarttuvan kertosäkeen muodossa.
Albumin loppusuora käynnistyy ”Too Far Gonen” myötä AOR-henkisesti, eikä biisien taso notkahda vieläkään, sillä hittipotentiaalia löytyy yhä hurjasti. Levyn viimeisenä kuullaan lähes voimaballadiksi laskettava ”It’s Only Over For You” ja sen myötä kokonaisuus paketoidaan tyylikkäästi.
Kymmenen biisiä, joista yksikään ei ole huono tai edes keskinkertainen. Mikä meni siis pieleen? Miksi Kane Robertsista ei tullut supertähteä? Paketti oli ulkomuotoa myöten valmis, sillä Roberts pudotti hurjasti lihasmassaa ”Saints And Sinnersin” julkaisun aikoihin, joten mies ei enää joutunut kuulemaan bodarivitsejä massiivisesta kropastaan. Jos levyltä pitää jotain heikkoutta hakea, sen tuotanto on geneerinen ja kappaleet ovat soundiltaan kuin yhdestä puusta veistettyjä. Laulajana Roberts ei ole samaa tasoa, mitä hän on kitaristina. Toki mies hoitaa tonttinsa vakuuttavasti, mutta ero genren huippuihin on selkeä.
Luonnollisesti ei voi väheksyä sitä seikkaa, että 1991 tilanne musiikkimaailmassa oli aivan toinen, kuin neljä vuotta aikaisemmin. Tässä vaiheessa rankempi rock oli päättänyt pukeutua flanelliin ja kasarihenkinen bilemeininki sai väistyä angstisemman meiningin tieltä. Tai ehkä Robertsilla oli vaan huono tuuri?
Vaikka ”Saints And Sinners” ei ollut sellainen massiivinen menestys, mitä sen tekijät toivoivat, ei tämä muuta sitä tosi seikkaa, että albumi on erittäin hyvä. Onko levy sitten se kadonnut hard rock -helmi, on jokaisen itse päätettävissä. Itse pidän sitä hyvänä ehdokkaana samoihin aikoihin ilmestyneen Giantin ”Time To Burnin” kanssa kyseiselle tittelille.
9-/10
Ilkka Järvenpää
1. Wild Nights
2. Twisted
3. Does Anybody Really Fall In Love Anymore?
4. Dance Little Sister
5. Rebel Heart
6. You Always Want It
7. Fighter
8. I’m Not Looking For An Angel
9. Too Far Gone
10. It’s Only Over For You
Vankasti kasarihevin, AOR:n ja ns. classic rockin suuntaan kumartava oululainen vanhempi herrasmies. Elämä pyörii pitkälti perheen, musahommien, siviilityön ja kuntoilun ympärillä. Harrastuksiin kuuluu elokuvat, englannin valioliiga, lukeminen, sekä hyvä ruoka ja juoma.
 Metalliluolan arvio, Ilkka Järvenpää.){kind=link}