Judas Priest oli ehtinyt jo kahdeksanteen studioalbumiinsa 40 vuotta täyttävän ”Screaming For Vengeancen” kohdalla ja kyseessä on todella merkittävä LP yhtyeen uralla. Se on bändin kaupallisesti menestynein yli kahden miljoonan kappaleen myynnillään, mutta myös hieno osoitus siitä, että Priest pystyi sisuuntumaan heikosti myyneen ”Point Of Entryn” jälkeen ja luomaan todellisen mestariteoksen.
Kokoonpano oli viimein vakiintunut myös rumpalin osalta, sillä ”Screaming For Vengeance” oli jo kolmas Dave Hollandin operoima levy. Myös tuotantotiimi ja jopa äänityspaikka olivat samat kuin ”Point Of Entrylla”. Jälleen lähdettiin Ibizan yöhön tuottaja Tom Allomin johdolla, mutta nyt hommiin keskityttiin suuremmalla intensiteetillä ja jätettiin bailaaminen sekä muu oheishäröily vähemmälle. Tämä kuuluu lopputuloksessa, sillä biisit kantavat koko albumin kaaren ja kaikesta huomaa, että sävellystyöhön on paneuduttu tosissaan.
Levyn avaava kaksikko ”The Hellion / Electric Eye” on klassikkomateriaalia, jota bändi edelleen keikoillaan soittaa ja miksei soittaisi, sillä yhtyeen keikkoja vuosikymmenien varrella usein avannut ”Electric Eye” on uljasta kuultavaa edelleen. Vajaan minuutin ”The Hellion” -introlla käyntiin potkaistava kappale on todellinen ässä, joka kulkee eteenpäin rivakalla tempolla ja antaa tilaa Rob Halfordille erityisesti säkeiden aikana. Ja mitkä soundit tähän ja koko levylle on luotu! Kitarat suorastaan vyöryvät päälle ja rytmiryhmän työskentely paukkuu sekä erottuu hienosti. Kaiken kruunaa Halfordin pintaan liimattu laulu. ”Electric Eye” on täydellinen aloitus, josta jatketaan rivakalla mallilla.
”Riding On The Wind” vyöryy päälle kuin pikajuna rumpali Hollandin lyhyellä, mutta tehokkaalla rumpufillillä. Vaikka biisiä ei koskaan nostettu singlejulkaisuksi, tämä raita olisi ansainnut saada enemmän huomiota. Se on melodioiltaan tarttuva, hyökkäävä ja käy armotta kuulijan korvakäytävien kimppuun. Onneksi Priest nostaa biisin silloin tällöin livesettiin, johon se on tehty. Jos tämän tahtiin ei ala jalka vipata ja nyrkki puida ilmaa, niin ei sitten minkään.
”Bloodstone” lähtee käyntiin kitaristien voimin ja kun kappale räjähtää käyntiin ollaan jälleen perusasioiden äärellä. Melodinen säe kuljettaa vielä melodisempaan kertosäkeeseen. Vaikka sovitus kulkee hillityllä tempolla, se toimii kuin tauti ruuhkametrossa. Erityisesti Halford pääsee oikeuksiinsa ja kiljuu kuin päätä vailla. Silkkaa timanttia alusta loppuun.
”(Take These) Chains” on albumin ainoa ulkopuolisen tekemä sävellys, joka julkaistiin myös singlenä. Bob Halligan Juniorin kynäilemä kappale on seesteisempi raita, joka oli oiva singlevalinta siinä mielessä, että tämän voisi kuvitella soineen 1980-luvun radioaalloilla taajaan tarttuvien melodiakoukkujensa ansiosta. Biisi on itseasiassa todella hyvä lyhyitä kitarasooloja myöten, mutta sen kohtaloksi koitui jäädä toisen pitkäsoitolta lohkaistun singlejulkaisun jalkoihin. ”Chains” nimellä julkaistu single on taattua melodista Priestiä, eikä kalpene muun materiaalin rinnalla. Se kannattaa ehdottomasti kuunnella, jos tämän on vielä onnistunut missaamaan.
”Pain And Pleasure” lyö todellisen metallivivahteen naamaan tuhteine kaiutettuine rumpusoundeineen sekä raskaine komppeineen. Vaikka biisi jää A-puolen muun materiaalin jalkoihin, mikään puolivillainen tekele se ei silti ole. Tulee mieleen, että onko tämä sävelletty samoihin aikoihin ”Point Of Entryn” materiaalin kanssa, mutta jätetty hyllylle odottamaan aikoja parempia. Kappaleesta kun ei vain löydy tarpeeksi koukkuja, saati tarpeeksi tarttuvaa kertosäettä, jotta se pärjäisi näissä kovien vetojen karkeloissa. Joka tapauksessa se on raskas metalliesitys, erottuen muista ja saattaen siksi pompata nopeamman materiaalin joukosta esiin hyvin.
B-puolen metallisirkus pyöräytetään käyntiin albumin nimikappaleella, joka ei tunne sanaa armo. Herranjestas mikä meininki tässä on! Vauhti on hurja ja olo on kuin olisi ilman jarruja kulkevassa vuoristoradassa. Koko ajan jännittää milloin homma lähtee lapasesta tai kaatuu oman mahdottomuuteensa. Judas Priest on sen tasoinen ryhmä, että hanska pysyy tukevasti kädessä kuin satasen seteli nakkikioskin jonossa. Tästä biisistä ei ole antaa takaisin vaihtorahoja vaan on otettava vastaan se mitä annetaan ja se antopuoli on todella kohdallaan jokaisella osa-alueella. Halford kuulostaa jo paikoin siltä, että jokin ruumiinosa on lähdössä irti, sen verran korkeisiin sfääreihin hän äänialoillaan pääsee. Holland on tunnettu suoruudestaan mitä soittohommiin tulee, mutta nyt hän pääsee väläyttelemään breikkien ja fillien saralla toden teolla kuten pääsevät myös kitaristit. Biisi on kuin metallinyrkki vasempaan ohimoon tehden osuessaan selvää jälkeä.
Välittömästi kappaleen loputtua käynnistyy seuraava ja vuoron saa Judaksen suurin hitti sekä jokaisen konsertin kulmakivi ”You´ve Got Another Thing Comin´”, joka ei juuri esittelyjä kaipaa. Klassikko on kaikessa yksinkertaisuudessaan erittäin tarttuva ja jää päähän soimaan kertalaakista. Tämä biisi oli se, joka iski ostavan yleisön hermoon todenteolla ja lienee siellä kerätty aamupavut englantilaisen keittiön lattialta kun perheen teini on lyönyt albumilta soimaan nimikappaleen täysillä tämän hitin sijasta. Ovat ne nimittäin sen verran eri puusta veistettyjä. Pakko kyllä antaa Priestille pisteet siitä, että lähti kokeilemaan radioystävällisempää lähestymistapaa. Se toi bändille julmetusti uusia faneja ja salit täyttyivät tästä eteenpäin myös suuren veden takana Yhdysvalloissa. Singlestä kuvattu video pyöri myös MTV:llä ja avitti myyntiä entisestään.
Myös ”Fever” on raita, jonka olisi voinut kuvitella soivan muualla kuin rokkikuppiloissa. Jälleen säemelodia on erittäin maukas ja tarttuva, eikä kertosäe ole hullumpi. Albumin yksi vahvuus on nimenomaan melodisuus. Vaikka metallia tässä soitellaan, niin on ymmärretty, että kunnon biisi tarvitsee melodisia koukkuja tarttuakseen kuulijaan. ”Feveriin” on sävelletty myös komea soolo-osio ja myös muut osa-alueet soitannollisella saralla ovat enemmän kuin kohdallaan. Kappale on ikäänkuin kadonnut helmi ”Screaming For Vengeancella” ja se aiheuttaa aina ilon tunteen.
Viimeiseksi säästetty ”Devil´s Child” on myös päähän jäävä sovitus. ”Eat my diamonds!” karjaisee herra Halford yhtyeineen säkeessä nostaen hymyn kuulijan huulille. Jos tämä oli vähän tuhmasti mylväisty, niin seuraavalta albumilta löytyi jo kokonaan aiheelle omistettu biisi nimeltään ”Eat Me Alive”. Kaikessa melodisuudessaan ”Devil´s Child” on oiva esitys päättämään tämä loistava albumi, kääntämään kiekko ympäri ja aloittamaan kuuntelu alusta. LP vaatii hurjasti volumea ja useita soittokertoja putkeen. Ei suinkaan avautuakseen, vaan koska siitä ei saa kyllikseen kertalaakista.
”Screaming For Vengeance” on yksi Judas Priestin onnistuneimmista studiolevyistä. Sen materiaali on ensiluokkaista, sille saatiin luotua todella hyvät soundit ja albumilta irroitettu hittisingle siivitti levyn myynnin hurjaan laukkaan myös Yhdysvalloissa. Bändi onnistui tällä albumilla loikkaamaan aivan uudelle tasolle mitä suosioon tulee. Kun ottaa vielä huomioon sen, että kyseessä oli jo uran kahdeksas albumi, ei voi kuin nostaa hattua ja kumartaa. Raskas työ menestyksen eteen alkoi viimein tuottaa hedelmää ja satoa korjattiin tulevien albumien myynnillä sekä konserttisalien lippuluukuilla vielä pitkään.
9+/10
Tomi Nousiainen-Gunnar
1.The Hellion
2.Electric Eye
3.Riding On The Wind
4.Bloodstone
5.(Take These) Chains
6.Pain And Pleasure
7.Screaming For Vengeance
8.You’ve Got Another Thing Comin’
9.Fever
10.Devil’s Child
Raskaamman musiikin aktiivinen kuluttaja. Rumpujen soitto on seurannut mukana kesästä 1985 asti ja bänditouhuissa on vaikutettu mm. entisen AC/DC-vokalisti Dave Evansin Finnish Badasses-yhtyeessä. Vapaa-aikaan kuuluvat kalastus, koirat ja lukeminen.
 Metalliluolan arvio, Tomi Nousiainen-Gunnar.){kind=link}