”Ram It Down” oli allekirjoittaneelle ensimmäinen uusi Judas Priestin studiolevy sen jälkeen, kun bändin löysin. Levyä tuli odotettua kuumeisesti ja toiveet olivat sen mukaiset. Joten 30 vuotta sitten, heti ilmestymispäivänä 17.5.1988, riensin lähimpään levykauppaan ja nappasin sieltä mukaani lupaavan tyylikkääseen kanteen pakatun levyn. Sinisävyisessä kannessa (Mark Wilkinson) valtava nyrkki iskee rakkaaseen maapalloomme ja saa sen kipinöimään. Levy oli tuolloin ahkerassa kuuntelussa, mutta ennen arviota en ollut kuunnellut sitä varmaankaan yli 10 vuoteen.
”Ram It Down” (bändin 11. studioalbumi) on Priestin tuotannossa jonkinlainen kummajainen, jota vaivaa yritys paikoitellen kosiskella uutta tuplabasariin nojaavaa thrash sceneä ja toisaalta toisella jalalla ollaan vielä hard rockin puolella enemmän kuin ehkä millään Priestin levyllä ”Turboa” lukuun ottamatta. Osa ”Ram It Downin” biiseistä olikin kaavailtu alun perin ”Turbolle”, josta oli siinä vaiheessa kaavailtu tupla-albumia (Twin Turbos)
Suurimpia ongelmia levyllä ovat sekava rumputyöskentely ja rumpukoneiden/triggereiden voimakas käyttö, mikä ei suureen osaan biisejä erityisen hyvin istu, ainakaan 30 vuoden jälkeen tarkasteltuna. 30 vuotta sitten en moista murehtinut! K.K.Downingin vuonna 2006 antamassa haastattelussa myönnetään, ettei Dave Holland soittanut levyllä paljoakaan. Orgaanisemmalla ja elävämmällä rumputyöskentelyllä ja -soundeilla levy voisi olla jotain muuta. Toisaalta kitarasoolojen osalta levy on ehdottomasti Priestin uran parhaimpia levyjä. Ellei peräti paras. Downing ja Glenn Tipton ovat selvästi halunneet näyttää osaamisensa tuona kitarasankareiden luvattuna aikana, jonka loppu alkoi tosin tuossa vaiheessa jo häämöttämään. Myös Rob Halford on vahvassa vedossa ja on löytänyt levylle jälleen uusia sävyjä moneen taipuvasta äänestään.
Levyn aloitusraita ”Ram It Down” aloittaa levyn Halfordin raa’alla kirkaisulla. Tätä seuraavaa biisiä seuraa Priestin uran juustoisimpiin kuuluvat lyriikat (”…thousands of cars and a million guitars”) ja vastavuoroisesti samaisen uran parhaimpiin kuuluvat vuorottelusoolot Downingilta ja Tiptonilta.
”Heavy Metal” käynnistyy Tiptonin vapaamuotoisella sankaritiluttelulla, minkä jälkeen meno jatkuu konemaisena mutta energisenä. Biisi on lievästä korniudestaan huolimatta varsin hyvä ja hypnoottinen kokonaisuus. ”Heavy Metal, what do you want?”
”Love Zone” kuuluu levyn kummajaisosastoon, jolla on ehkä tavoiteltu noihin aikoihin pinnalle nousseen Guns N’ Rosesin meininkiä, siinä kuitenkaan onnistumatta. Jonkin toisen bändin esittämänä tekele olisi voinut toimia paremminkin, mutta Priestin katalogiin se ei oikein tunnu kuuluvan. Kaiken kruunaa liian tiukat ja konemaiset rumpukonerummut, joka estävät biisiä hengittämästä ja rokkaamasta. Mutta jopa tässä kappaleessa kuullaan mainiota soolotyöskentelyä kitaristikaksikolta.
”Come And Get It” on levyn parhaimmistoon kuuluva kelpo hard rock veto, jossa on hyvää riffittelyä ja mielenkiintoisia yksityiskohtia. Iloitsisin, jos tämä vielä joskus kajahtaisi livenä soimaan.
”Hard As Ironin” pilaa jälleen rumputoteutus ja ehkä myös sanoitusten mitään sanomattomuus. Tämä on harmi, koska musiikillisesti biisi on mielenkiintoinen yhdistelmä thrash -tyylistä soitantaa ja klassista melodista heviä. Kitarasoolotyöskentely on tässäkin sovituksessa erinomaista.
Eeppinen ”Blood Red Skies” lienee levyn paras biisi, jonka scifi-maailmaan levyllä paikoitellen metsään mennyt konemaisuus sopii erinomaisesti ja muistuttaa kuinka vahva Priest on parhaimmillaan erilaisten tunnelmien luomisessa ja musiikillisessa värittämisessä. Halford on raidalla parhaimmillaan ja pystyy esittelemään äänensä monipuolisuutta ja sävykkyyttä sielunsa kyllyydestä. Kappaleen pitkähkö fade-out osuus kannattaa kuunnella tarkasti, sillä sieltä löytyy paljon hienoja yksityiskohtia.
”I’m A Rocker” on mukiinmenevä tilinteko rokkarin elämästä ja elämänasenteesta. Musiikin ja sen esittämisen abstrakti kuvaus tuntuu olevan levyn lyriikoiden pääteema (”Ram It Down”, ”Heavy Metal”, ”Come And Get It”, ”I’m A Rocker”, ”Monsters Of Rock”).
”Johnny B. Goode” on merkillinen versio Chuck Berryn klassikosta, jossa ei ole muuta yhteistä alkuperäiseen biisiin kuin nimi. Priest on aina tehnyt covereistaan omannäköisiä, mutta tässä tapauksessa olisi parempi puhua sanoitusten coveroimisesta. Biisi on tehty soundtrackiksi samannimiseen Ö-luokan elokuvaan ja on kaikin puolin kummallinen harhapolku yhtyeen uralla. Olisi ollut parempi pitää ”Johnny B. Goode” sinkkuna ja olla nostamatta sitä mukaan albumille, jolle se ei kuulu. Kappaleessa olisi ollut ainekset kelpoon kokonaan omaan tuotokseen, mutta nyt homma on menty pilaamaan sotkemalla se Chuck Berryn aina toimivaan klassikkoon.
”Love You To Death” on jonkinlainen sadomaso -aiheinen biisi, joka on ehkä juuri aiheensa takia jäänyt aliarvostetuksi Priestin tuotannossa. Biisissä on rokkaavaa riffittelyä ja Halfordin tavaramerkkinä tuossa vaiheessa jo vuosia olleelle ruoskallekin löydettiin vihdoin pieni musiikillinen rooli viuhahduksen muodossa.
”Monsters Of Rock” ansaitsisi suuremman huomion Priestin tuotannossa ja tuntuu paranevan kuin viini vanhetessaan. Tämä rockin historiaan pureutuva kappale on myös sanoituksellisesti mielenkiintoinen. Siihen sopii mainiosti hidas konemainen rumpukomppi ja jos Dave Holland on siinä ylipäätänsä jotain soittanut, on se mainio päätös hänen viisi studioalbumia kestäneelle Priest-uralleen. Biisin myötä tulee päätös myös pitkälle yhteistyölle tuottaja Tom Allomin kanssa.
Itselleni ”Ram It Down” on tärkeä ja nostalginen Priest levy, mutta silti tunnustan sen olevan Priestin uran heikoimpia. Viime kädessä levyn kappaleet itsessään estävät kokonaisuutta nousemasta varsinaisten klassikoiden joukkoon, vaikka joukosta muutama helmi löytyykin. Erityisesti sanoituspuolella kärsitään mielikuvituksen puuteesta ja joukkoon on eksynyt liikaa turhanpäiväisen kliseisiä tai muuten vain korneja tekeleitä. Soolot pelastavat sen mitä pelastettavissa on.
8-/10
Miikka Merikoski
1.Ram It Down
2.Heavy Metal
3.Love Zone
4.Come And Get It
5.Hard As Iron
6.Blood Red Skies
7.I’m A Rocker
8.Johnny B. Goode
9.Love You To Death
10.Monsters Of Rock
Eniten kolisee klassinen metalli, kovarokki ja punk, mutta lopulta kysymys ei ole polvista, tyylilajeista vaan palleista (pallit ≠ mikään sukupuolesta riippuva/roikkuva; kovin huuto; nopein soitto). Harrastukset: musisointi ja kirjoittaminen. Kotona pienet kaksoset, vaimo ja maailman paras koira.
 Metalliluolan arvio, Miikka Merikoski.){kind=link}