Vuonna 2006 Iron Maiden julkaisi hartaasti odotetun seuraajan kolmea vuotta aiemmin päivänvalon nähneelle ”Dance Of Deathille”. Edeltäjä oli jakanut vahvasti mielipiteitä ja kieltämättä ”DOD”:n materiaali onkin melko epätasaista – joskin joukkoon mahtuu todellisia helmiäkin. 2000-luvun Maiden oli alkanut edellisillä albumeilla osoittaa pullistelun merkkejä ja biisien pituudet olivat koko ajan olleet nousujohteisia. ”A Matter Of Life And Deathilla” – joka Maiden-fanien puheissa on kääntynyt muotoon ”AMOLAD” – kappaleet olivat entistä pidempiä sekä monisäikeisempiä ja tämä nostatti puheita puolesta sekä vastaan. Uusia troopereita ja run to the hillsejä ei ollut taaskaan tarjolla ja itsellänikin ensimmäinen tuntemus levyn ensipuraisun jälkeen oli lievä pettymys. Myöskään albumin äänimaailma ei vastannut 2000-luvun standardeja. Soundit olivat nuhaiset ja huhu kertoi, ettei Steve Harris halunnut masteroida albumia ennen julkaisua. Tavoitteena oli kuulemma ollut autenttinen treenikämppätunnelma ja siinä bändi totta vie onnistui. Onneksi yhtye onnistui myös taltioimaan äänitteelleen loistavaa musiikkia. Omaan korvaani AMOLAD onkin ”uuden ajan” Maidenin parhaiten ajan hammasta ja kulutusta kestänyt julkaisu, jonka pariin tulee epäsäännöllisen säännöllisesti palattua.
Lätyn laukaisee käyntiin ”Different World”. Biisi on alusta asti rivakka Maiden-henkinen perusrokkeri, joka onkin oiva valinta albumin avausraidaksi. Tiukka kitarariffi vie kappaletta ja Bruce Dickinsonin laululinja kulkee korkealla. Adrian Smith pistää biisiin vielä maagisen kitarasoolon, jota kuunnellessa ei voi kuin ihmetellä herran melodia- ja rytmitajua. Hänen soitossaan ja sooloissaan on jotain poikkeuksellista rytmiikkaa sekä tyypillisestä erottuvaa melodista neroutta, joita kuunnellessa ei voi kuin nöyränä ihmetellä. Tässä kohtaa kuuntelua uidaan hyvin klassisissa Maiden-vesissä ja samoja poijuja kiertelee seuraavakin kappale ”These Colours Don´t Run”. Nyky-Maidenille tyypillinen hidas aloitus, useita osia tempojen vaihteluineen, kitarasoolot ja -melodiaosiot ja siinäpä on pelin henki pähkinänkuoressa. Monipuolisuudestaan huolimatta ”These Colours Don´t Run” kuuluu albumin helpoimmin pureksittavaan osastoon eikä vaadi useita kuuntelukertoja avautuakseen kuulijalle.
”Brighter Than A Thousand Suns” sen sijaan vaatii kuuntelijaltaan keskittymistä ja paneutumista. Kyseessä on ”AMOLAD”:n ensimmäinen biisijärkäle kellottaen melkein yhdeksän minuuttia. Osat sekä tempot vaihtelevat ja nyansseja piisaa. Veikkaisin, että tällä veisulla voi olla turha yrittää tehdä kenestäkään ensikuulemalla Iron Maiden -fania nimenomaan biisin kompleksisuuden vuoksi. Sen sijaan Maiden-fanaatikoille kappale tarjoaa kosolti ilonaiheita. ”The Pilgrim” alkaa slaavilaiselta kuulostavalla melodialla ja kasvaa ”AMOLAD”:n reipastempoisimmaksi ralliksi. Kappale on edellisen vuoren kokoisen teoksen jälkeen helpompi kerralla sulatettavaksi ja melodiat sekä soolot jäävät yrittämättä mieleen. Myös Dickinsonin laulu kuulostaa helpolta ja pakottomalta korkeissakin nuoteissa.
Viides kappale ”The Longest Day” palauttaa meiningin eeppisempiin mittoihin. Jälleen lähdetään hitaasti liikkeelle ja kasvatellaan huolella. Tempon puolesta käsijarru pysyy päällä alusta loppuun, mutta muuten biisi pitää sisällään paljon kuunneltavaa. Osat ja tahtilajit vaihtelevat, mutta punainen lanka pysyy näpeissä eikä metsään mennä missään vaiheessa. Itselleni ehdottomasti yksi albumin kohokohdista.
Iron Maiden ei koskaan ole ollut mikään balladibändi, mutta ”Out Of The Shadowsilla” päästään melko lähelle kyseistä osastoa. Alun iskut ja kitarat antavat mahtipontisen tunteen, mutta yllätys onkin suuri biisin jatkuessa seesteisissä tunnelmissa. Jos jotain verrokkia bändin aiemmasta tuotannosta pitää hakea niin ”Children Of The Damnedissa” on jotain samoja fiiliksiä. Positiivinen yllätys Maidenille harvinaisemmalla saralla.
”The Reincarnation Of Benjamin Breeg” heittää tiskiin sitten itselleni sen ”AMOLAD”:n kovimman biisin. Jälleen himmaillaan alku, kuinkas muuten. Kun kappale sitten käyntiin lähtee, on siinä jotain selittämätöntä voimaa ja taikaa, mitä en pysty selittämään. Riffi ei ole sen ihmeellisempi, laulumelodia on hyvin tyypillinen ja kappale olisi voitu sovittaa lyhyemmäksi. Silti tämä on allekirjoittaneelle albumin ydinkärki. Dickinsonin tulkinta menee syvälle ihon alle ja tunnetta on lauluun saatu ladattua hirvittävä määrä. Dave Murrayn kitarasoolo on hieno. Sitä samaa legato-bluesjuttua hän tietenkin soittaa, mutta soolo on nimenomaan tälle biisille ainoa oikea. Ihokarvat nousevat pystyyn pelkästä ajattelusta. Benjamin Breegin henkilöllisyyttä albumin ilmestymisen aikoihin arvuuteltiin, mutta itse ainakaan asialle en tyhjentävää vastausta ole saanut. Yhtä kaikki puhtaan hienouden äärellä ollaan.
Albumin kunnianhimoisin teos on ”For The Greater Good Of God” sekä pituutensa että sisältönsä puolesta. Uskotteko, jos sanon biisin alkavan hitaalla näppäilyllä? No kyllä se vaan alkaa. Paljon on osia ja vaihtelua tähänkin kappaleeseen saatu. Vähän olisin itse tiivistänyt alkupuolta, mutta jos sanoja on laulettavaksi kirjoitettu näin paljon niin pitäähän ne saada laulettua. Toisaalta olenkohan minä oikea henkilö neuvomaan Steve Harrisia bändinsä biisinkirjoituksessa? Tuskin. Hienoja kitaramelodioita ja kunkin kitaristin tyylikkäät soolot (jopa Janick Gersin soolo on siedettävä) sisältävä kappale jää mieleen nimenomaan kitaroiden ilotulituksena. Kertosäkeen laululinja hokee kappaleen nimeä Maidenille tyypillisesti, mutta oman mausteensa siihen tuo laulun alla kulkeva kitaramelodia.
”Lord Of Light” jatkaa mahtipontisissa tunnelmissa. Alun pakollisen hipistelyn jälkeen tulee yksinkertainen, mutta silti hieno riffi joka kuljettaa kappaletta kuin juna. Dickinson laulaa heti korkealta ja ääntä riittää jälleen helpon kuuloisesti ja hienosti soiden. Puolen välin paikkeilla laitetaan liinat kiinni ja fiilistellään puhtaasti minuutin verran kunnes jälleen isketään iso vaihde päälle. Kappale loppuu melkein samanlaisilla iskuilla kuin ”Hallowed Be Thy Name” ja kieli poskessa aikoinaan toivoinkin, että olisivat tehneetkin huumorilla lopusta juuri samanlaisen.
Albumin saattaa päätökseen ”The Legacy” – hiukan liian pitkä ja monista turhan erilaisista osista kasattu eepos. Varsinkin alun rauhallinen osuus kestää kolme minuuttia ja on jopa Maidenin mittapuulla aivan liian pitkä. Itselleni tässä on ”A Matter Of Life And Deathin” heikoin lenkki ja on jollain tapaa harmi, että levy loppuu tähän kappaleeseen jättäen näin koko levystä hiukan valjun jälkimaun. Hyvä albumi olisi ansainnut arvoisensa päätöksen. Positiivista on jälleen Gersille poikkeuksellisen tymäkkä soolo. Näitä ei vuosien varrella ole liiaksi asti ollut, mutta tämäkään ei millään tietysti riitä pelastajaksi liian pitkälle ja sisällöltään köyhäksi jääväksi sävellykselle.
Iron Maiden on Iron Maiden ja tekee asiat juuri niin kuin haluaa. Ja miksi ei tekisi, heillä taatusti on siihen varaa. Tämä tinkimättömyys ja oman tien kulkeminen on tehnyt bändistä sen, mikä se tänä päivänä on eli yksi planeetan suurimmista ja – no ei ehkä kauneimmista – mutta varmasti kovimmista. Jos Harris päättää olla masteroimatta niin silloin Harris ei masteroi. Jos Maiden päättää tehdä levylleen kuusi yli seitsemänminuuttista biisiä niin silloin Maiden tekee niin. Trendejä ei seurata eikä musiikkityyliä muuteta sen mukaan, mikä tekohetkellä myy. Eräät vastaavan kokoluokan yhtyeet ovat näin tehneet ja pahasti on ojaan menty melkein jokaisessa tapauksessa.
Kuuntelin ”A Matter Of Life And Deathia” pitkän tauon jälkeen tätä arviota varten ja jälleen yllätyin siitä, miten ajattomalta ja elinvoimaiselta se kuulostaa. Tukkoinen yleissoundi ei pilaa laadukasta kappalemateriaalia ja mielestäni bändin sävellyskynä on ”AMOLAD”:lla erittäin terävä. Tiivistämistä olisi tietyissä kohdissa toivonut, mutta kuuntelun myötä sekin ajatus on haalistunut ja kappaleet kuulostavat pääsääntöisesti oikeanlaisilta tällaisenaan. ”The Legacyn” olisi voinut korvata jollain tiukemmalla biisillä, mutta eipä sekään asia taida enää muuksi muuttua, vaikka miten viisastelisi.
Bändin soitto kuulostaa tarkalta ja tiukalta. Miten paljon lienevät äänityksiä varten treenanneet, mutta jos vertaa viimeisimpään ”The Book Of Soulsiin” niin selvästi paremmin yhtye soittaa ”AMOLAD”:lla yhteen. Bruce Dickinson laulaa läpi levyn komeasti eikä nykykireydestä ole vielä oikeastaan minkäänlaisia merkkejä havaittavissa. Kitaristit ovat myös hienossa tikissä ja soolot ovat komeaa kuultavaa lähes kautta linjan. Rumpali Nicko McBrainin filleissä alkaa olla ensioireita nykyisistä maneereistaan ja liian usein se sama filli soitetaan lähes joka väliin. Tämä alkaa jo hiukan ärsyttää. Muuten McBrain soittaa totutulla tyylillään ei niin tarkasti, mutta juuri niin kuin hänen täytyykin soittaa. Steve Harrisin suoritusta on turha lähteä sen enempää tarkentelemaan. Mies määrittelee pitkälti bändin yleissoundin ja hänen melodinen soittonsa on Maidenille kaikki kaikessa.
Olin marraskuussa 2006 Tampereella Hakametsän Jäähallissa paikan päällä todistamassa, kun bändi soitti kunnianhimoisen suunnitelmansa mukaisesti koko levyn alusta loppuun. Se oli mielestäni hatunnoston arvoinen ja rohkea päätös. Iron Maiden on aina tuonut livesettiinsä runsain määrin tuoreinta materiaaliaan ja tämä on nimenomaan tässä päivässä elävän ja edelleen eteenpäin pyrkivän bändin merkki. Historiansa ja aiemmat suuruuden päivänsä hitteineen yhtye haluaa muistaa ja niistä nämä viimeiset rockin dinosaurukset tavallaan elävätkin, mutta Maiden haluaa tehdä ja myös keikollaan esittää uusinta musiikkiaan eikä jumittua pelkäksi nostalgiajukeboksiksi.
”A Matter Of Life And Death” oli omana aikanaan Iron Maidenin sen hetkinen mestariteos ja kymmenen vuotta myöhemmin itselleni sen arvo on vain korostunut. Ei sieltä niitä kolme-neljäminuuttisia 80-luvun hittiralleja löydy, mutta sitäkin enemmän monipuolista ja taidokasta Maidenmaista osaamista. Kyllä aitouden ja laadun tunnistaa, kun ne kerrankin kohdalle osuvat. ”A Matter Of Life And Death” edustaa näitä arvoja puhtaimmillaan.
8½/10
Teemu Kuosmanen
1.Different World
2.These Colours Don´t Run
3.Brighter Than A Thousand Suns
4.The Pilgrim
5.The Longest Day
6.Out Of The Shadows
7.The Reincarnation Of Benjamin Breeg
8.For The Greater Good Of God
9.Lord Of Light
10.The Legacy
40 ja plus vanhan liiton metallimies Kajaanista. Musiikkimaku juminut metallin osalta perinneheviin ja stadionkertseihin, mutta vanhemmiten korvaa alkanut miellyttää myös muunlainen musiikki. Pääasia, että kuulostaa hyvältä niin kuin esimerkiksi Popeda ja E-Type. Perheenisän velvollisuuksien lisäksi aikaa vievät kitaransoitto bänditouhuineen sekä intohimoinen suhde maailman kovimpaan metallibändiin ja maailman kovimpaan jalkapallojoukkueeseen. Scream for me Liverpool!
 Metalliluola Teemu Kuosmanen){kind=link}