Incantation – Profane Nexus (2017)

Incantation kuuluu niihin tapauksiin, jotka eivät näy pettävän kuulijaa suuremmin koskaan, vaikka julkaisutahti yhtyeellä onkin melko tiheä. Taivalta doom-mausteita death metalliin yhdistävällä bändillä on takana jo kunnioitettavat 28 vuotta, joihin mahtuu yksitoista albumia. Debyyttilevy ”Onward To Golgotha” kuuluukin kuolometallin ehdottomiin klassikoihin siinä missä suunnilleen samoilta seuduilta kotoisin olevan Immolationin ”Dawn Of Possession” tai vaikkapa Autopsyn ”Mental Funeral”. Odotukset olivat kovat Incantationin uusimman suhteen, sillä etenkin viiden vuoden takainen ”Vanquish In Vengeance” iski niin kovaa kriitikkoon, että se pyöri viikkokausia korvalapuissani.

Siispä asiaan. Incantationin uusin taidonnäyte ”Profain Nexus” korkataan auki ”Muse”-kappaleella, joka luo ympärille erittäin perinteisenoloisen riffihelvetin. Täysin takuuvarmaa kamaa silti; nopeampien kohtien väliin on ujutettu hitaampia doom-messuamisia. Joku voisi väittää Incantationia kaavamaiseksi yhtyeeksi, mutta niin kuin monen muunkin yhtyeen kohdalla, miksi lähteä muuttamaan toimivaksi osoitettua kaavaa? Tämä nimittäin toimii juuri niin kuin pitää ja ilman mitään falskeja kikkoja. Death metallissa yksinkertaisuus on kaunista, eikä kaiken tarvitse olla trendikkään teknistä tai melodista.

Yhtyeen ainoa alkuperäisjäsen John McEntee, murisee nytkin laadusta tinkimättä eli hyvin matalalta ja uhkaavasti. McEnteen kurkkulaulu on kiistatta yksi lajinsa tehokkaimmista ja häntä on pitkälti kiittäminen Incantationin omintakeisesta soundista, jonka hän on onnistunut pitämään yllä lukuisista jäsenvaihdoksista huolimatta. Hieman välipalalta tuntuvan ”Rites Of The Locust” -kappaleen jälkeen trio palaa jälleen asiaan. ”Visceral Hexahedron” jylisee kuin noidutun luostariraunion katakombit ja äänimaailma on rehellisen pahanenteinen. Ilkeää, väkivaltaista ja synkkää – niin kuin kuuluukin.

”Incorporeal Despair” -kappaleeseen tiivistyy Incantationin kaikki hienous. Tämä bändi ei leiki sarjakuvamaisella gore-kuvastolla vaan heittää kuulijan syvälle pimeään kaivoon, jossa jumala ei todellakaan ole läsnä. Turhan nopeasti nyt kuitenkin hötkyillään noista tunnelmista pois, sillä aiemmin tästä okkultistisesta hypnoottisuudesta on saanut nauttia kauemmin. Miksi pilata hyvä ahdistavuus vaihtamalla niin tavanomaiseen blast-hakkailuun? Kyllä, nyt tarkoitan noin minuutin mittaista ”Xipe Totec” -rykäisyä, joka todellakin olisi saanut jäädä pois muutoin näin eheästä kokonaisuudesta.

Alle neljäminuuttisia biisejä on tällä kertaa yllättävän monta, peräti kuusi. Missään nimessä tämä ei tarkoita yhtyeen siirtymistä ”kuulijaystävällisempään” suuntaan, koska lyhyempienkin viisujen vaihtuessa silmään meno on täynnä raakaa kitarointia omintakeisella outoudella höystettynä. Onneksi vielä lopussa ”Ancients Arise” vie kuulijan kuusiminuuttiselle Lovecraft-tripille, joka onnistuu vakuuttamaan, ettei Incantation ole vieläkään taipunut helppouden ja tavanomaisuuden edessä. En voi väittää ”Profane Nexusia” kolmikon ikimuistoisimmaksi levyksi, mutta tasaisen hyvää laatua se ehdottomasti bändin kaanonissa edustaa.

8/10

Joonas Hynninen

1. Muse
2. Rites of the Locust
3. Visceral Hexahedron
4. The Horns of Gefrin
5. Incorporeal Despair
6. Xipe Totec
7. Lus Sepulcri
8. Stormgate Convulsions from the Thunderous Shores of Infernal Realms Beyond the Grace of God
9. Messiah Nostrum
10. Omens to the Altar of Onyx
11. Ancients Arise

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here