Haastattelussa kotimainen folk-yhtye Poropetra: “Olimme kvltimpi kuin Tenhi!”

Poropetra oli suomalais-ugrilaisten kansojen kansanmusiikkiperinteestä ammentava kotimainen pienten piirien kulttibändi, joka ei arastellut yhdistää musiikkiinsa vähän rankempaa kitaraa sekä muita musiikillisia vaikutteita. Yhtye kulminoitui sen perustajajäseneen Juha Jyrkkääseen, jota Metalliluola viimeksi haastatteli hänen “Sydämeni Kuusipuulle” -soololevynsä tiimoilta loppukesästä 2020, jonka voi lukea klikkaamalla tästä.

Nyt Poropetran koko levytetty materiaali on julkaistu yksissä kansissa “Vahvaa Verta (Mouraisut 2003-2013)” (2021) italialaisen Earth And Sky Productionsin toimesta, joten nyt jos koskaan on hyvä hetki lähteä utelemaan Jyrkkäältä hieman kuulumisia sekä tarinoita Poropetran vaiherikkaan uran varrelta.

Mitä kuuluu sitten viime haastattelun?

– On tässä lyhyessä ajassa tapahtunut paljon. Sekä soololevyni “Sydämeni Kuusipuulle” että Poropetra-kokoelma ovat nähneet päivänvalonsa CD-formaatissa. Itseasiassa levy-yhtiö Earth And Skyn Marian Robert Peron lähestyi minua ensin Poropetran tiimoilta. Suostuin, että voidaanhan kokoelma tehdä, mutta sillä ehdolla, että tehdään soololevyni ensin. Se oli sillä hetkellä tärkeämpi juttu. Poropetra-kokoelmaa alettiin toki työstämään heti, kun “Sydämeni Kuusipuulle” oli ulkona.

– Nythän kaikki musiikkini – niin Poropetra, Tevana3 kuin soolotuotantonikin – on myös digitaalisessa muodossa; Bandcampissä, Spotifyssa ja muissakin suoratoistopalveluissa.

– Lisäksi olen rutonpaskasta huolimatta kiertänyt kirjamessuilla ja onpa minulta ilmestynyt uusi kirjakin: toimintaseikkailu “Tiikerin silmät”. Perustin myös yrityksen, jonka nimi on Haka Kustannus. Se on toiminut levyjeni ja kirjojeni jakelijana.

Poropetran ura on nyt yksissä kansissa, joten heti alkuun journalistinen klassikko: miltä nyt tuntuu?

– Hyvältähän tämä tuntuu. Poropetra oli iso osa minua 13 vuotta. Se on melkein 1/3 elämästäni. Kun Poropetra viimein löi 2015 hanskat naulaan, olo oli väsynyt. Yhtäältä oli helpotus, että saatoin täysillä keskittyä kaikkeen muuhun, mutta toisaalta harmitti, koska olin itse antanut yhtyeelle niin paljon, eivätkä asiat edenneet niin kuin olisin halunnut. Kansainvälinen julkaisu oli se, mitä lähdettiin aikoinaan hakemaan. Nyt se on onneksi toteutunut.

– Balsamia haavoihin on ollut myös se, että meillehän ehti kehittyä jonkinlainen fanikuntakin. Last.fm -palvelussahan meidät merkittiin sellaisellakin tägillä kuin ”More KVLT than Tenhi!” Se oli hieno hetki. Nyt tuntuu, että vanhat fanit ovat uudelleen löytäneet musiikkimme, mutta samalla ollaan uusiakin saatu. Ja ennen kaikkea, kuka tahansa voi eri puolilta maapalloa kuunnella musiikkiamme ja ostaa levyjämme.

Miten kuvailisit tuntemattomalle ihmisille Poropetran musiikkia ja sitä mitä levyltä voipi odottaa?

– Poropetran musiikki on hyvin monipuolista. Aloitimme itämerensuomalaisten musiikkiperinteiden pohjalta, mikä oli aika luonnollista, kun sävelsin biisit kanteleella. Myöhemmin mukaan tarttui vaikutteita muidenkin kansojen musiikkiperinteistä, maailmanmusiikista, metallimusiikista, psykedeelisestä rockista, bluesista ja jopa punkista! Voi kuulostaa sekasotkulta, mutta minusta saimme aika hyvin sovitettua nuo elementit sekaan musiikkiimme niin, että tietty punainen lanka pysyi koko ajan – musiikin tunnisti silti Poropetran musiikiksi. Rohkeita kokeiluja ja innovatiivisuutta! Nuorten ihmisten ennakkoluulottomuutta!

Miten kuvailisit Poropetran kulkemaa 13 vuoden taipaletta?

– Kaikki alkoi syksyllä 2002, kun muutin Viroon opiskelemaan suomensukuisia kieliä. Olin vasta hommannut ekan kanteleeni ja varovaisesti rupesin sitä tapailemaan. Mutta heti piti päästä tekemään omia biisejä! Silloin ei ollut mitään taitoa, eikä mitään osaamista, mutta into oli kova. Alkuaikoina osa biiseistä oli myös viroksi – siitä syystä, että asuin Virossa ja siinä elämäntilanteessa pohdin vakavissani ajatusta, että jäisin myös asumaan sinne iäksi. Tästä muistona ovat kappaleet “Saarepiiga” ja “Talveöö”. Vironkieliset tekstini tarkisti silloinen viron kielen opettajani Margit Kuusk.

– Itseasiassa koko yhtyeen nimi oli aluksi Põder ja myöhemmin vielä murteellisempi variantti Põdõr! Kyseessä oli itseironia. Põder tarkoittaa hirveä ja sellaisenahan huonosti käyttäytyviä suomalaisia Virossa pidettiin, heh!

– Edellisenä vuonna olin syttynyt folk metaliin ja sitä kautta löysin myös oikean kansanmusiikin. Halusin syleillä juuriani ja viedä musiikkiani vielä enemmän kansanperinnemusiikin suuntaan. Virossa minua jonkin verran opetti Metsatöllin Lauri Õunapuu, joka antoi vinkkejä kanteleen soittoon.

– Vuoden 2003 kesällä teimme jo ensimmäisiä varovaisia äänityksiä Hittavaisen kanssa, joka suostui auttamaan minua. Hittavainen näki potentiaalia biiseissäni ja hän sovitti niitä paremmiksi, jeesasi monine perinnesoittimineen ja antoi minulle arvokasta oppia soittamisesta ja säveltämisestä.

– Vuonna 2004 opintoni Virossa menivät vituiksi. Muutin takaisin Suomeen ja oli aika tehdä ensimmäinen demomme. Minulla oli kokonaan uusia biisejä, joista sitten muokattiin ”Poropetra” MCD. Tässä vaiheessa nimi vaihtui monestakin syystä Poropetraksi. Se on vanhaa suomea ja kiertoilmaisu Hiiden hirvelle.

– Seuraavaa julkaisua saatiinkin sitten odottaa aina vuoteen 2007 asti. Siinä vaiheessa keräsin mukaan lisää muusikoita projektiini. Silloin oli kova tohina päällä ja “Sinihirwi” CD:n piti olla käyntikortti seuraavaan askeleeseen: kansainväliseen levysoppariin, ja siihen, että päästään yhtyeen kanssa treenaamaan, jotta päästään keikoille. Mutta toisin kävi.

– ”Sinihirwi” CD:n jälkeen yhtyeestä nimittäin poistui porukkaa ja koko kuvio meni aika lailla uusiksi. Samoihin aikoihin bändiin jääneitäkin jäseniä alkoivat kiinnostamaan ihan muut jutut kuin Poropetra. Myönnän, että silloin tuntui pahalta, kun joku pääsi tekemään jotain kivaa. Hymyilin ja sanoin, että tämähän on hieno juttu, mutta samalla annoin sydämessäni pahaa silmää, koska kaikki tuo aika oli poissa Poropetralta. Meni vuosia ja yhtyeessä ei tapahtunut mitään. Käytin tuon ajan lopulta hyväkseni niin, että olin vuoden Unkarissa vaihto-opiskelijana.

– Sitten aloin itsekin kyllästyä kansanmusiikkirallatuksiin, folk metal -skeneen ja oikeastaan kaikkeen kansanperinteeseen liittyväänkin. Malja tulvi yli. Aloin tehdä metallibiisejä ja päätin, että alan sooloilemaan. Myös Tevana3 syntyi noihin aikoihin ja sen raskas, jopa mustametallinen räime oli tarkoituksellista irtiottoa akustiseen kansanmusiikkiin ja muuhun rimputteluun.

– Kaikesta huolimatta halusin vielä uskoa Poropetran tulevaisuuteen ja kokosin yhtyeen rivit vielä uudestaan. Aloitimme tekemään uutta musiikkia uudistuneella kokoonpanolla. Ajattelin, että nyt tehdään enemmän rokimpi ja metallisempi levy. Nuo sessiot jäivät kuitenkin keskeneräisiksi. Yhteistä äänitysaikaa oli yksinkertaisesti vaikea löytää ja minusta tuntui, että ketään ei oikeastaan kiinnostanut koko paska. Viimeinen tikki oli bändipalaverissa, kun mietittiin, mitä oli vielä äänittämättä ja kitaristimme sanoi, että hänen raitansa eivät ole kunnossa, vielä pitää hioa. Petyin valtavasti, sillä olin jo sellaisen vuoden ollut siinä uskossa, että kitararaidat oli jo aikoja sitten tehty! Myönnän, että silloin katkesi kamelin kyrpä. Sanoin itselleni, että tästä ei tule lasta eikä paskaa! Keskeneräinenkin julkaisu on parempi kuin huikea mestariteos, jota vain runkataan ja runkataan, mutta joka ei koskaan valmistu. Seuraavassa bändipalaverissa otinkin sitten kissan pöydälle, että eiköhän tämä bändi ollut nyt tullut tiensä päähän.

– Vuosi oli 2015 ja se oli mentaalisesti muutenkin raskasta aikaa itselleni. Sairastuin masennukseen. Tuolloin oli myös tosi lähellä, että olisin lopettanut kokonaan musiikin tekemisen ja soittamisen.

Mitkä ovat parhaimmat ja ikävimmät muistot Poropetran uran varrelta?

– Mistähän minä aloittaisin? Poropetra herkistää muistoille. Niin hyvässä kuin pahassa. Jos aloitetaan alusta, niin aivan Poropetran alkuajoista minulla on lämpimiä muistoja. Silloin olin juuri löytänyt kansanmusiikin hienouden ja Virossa asuneena oppinut sen, että se voi olla osa elävää elämää, eikä mitään museohuttua. Minulla oli silloin siisti ystäväpiiri, jossa liikuin ja josta sain paljon elämääni. Olen ikäni kiitollinen siitä, että Hittavainen uskoi ensimmäisiin sävellyksiini ja näki vaivaa niiden sovittamiseen. Sain itseluottamusta ja kasvoin muusikkona. Silloin alkuaikoina, 2002-2007, kaikki oli jollain tavalla jännittävää. Olin vielä nuori, opiskelin suomalais-ugrilaisia kieliä, pääsin sanoittamaan Korpiklaanille ja kaikki näytti mahdolliselta. Suuret unelmat odottivat vielä toteuttajaansa.

– Isoin ongelma yhtyeessä oli kuitenkin se, että me emme olleet oikea bändi. Käytännössä Poropetra oli alusta loppuun asti minun ja Hittavaisen studioprojekti, muut muusikot enempivähempi tulivat ja menivät. Asuimme kaikki eri puolilla Suomea. Emme koskaan ottaneet promokuvia, emme koskaan tehneet keikkaa, ja yhdessä olemme supistetulla kokoonpanolla treenanneet tasan kerran. Vikaa on kyllä minussakin. Ehkä elin itse jossain mielikuvitusmaailmassa. Kuvittelin, että kaikki kyllä saadaan toimimaan. Ei tullut mieleen, että bändin jäsenillä saattoi olla muutakin elämää, heh!

– Eräs erityisen mieleenpainunut muisto on kesältä 2008 tai 2009. Silloin oli tarkoitus silloisen rumpalikokelaamme tulla äänittämään rumpuja. Olimme lyöneet lukkoon jo viikonlopun ja kaikki. Hittavainen soitti silloin vielä Korpiklaanissa ja se viikonloppu oli ainut, joka hänelle sopi. Kaikki vaikutti hyvältä. Sitten kannuttaja ilmoittaakin, että hän ei pääse tulemaan, koska hänellä ei ole rahaa. Ymmärsin sen, koska toiselta puolelta Suomea matkustaminen ei ollut tuolloin halpaa lystiä. Asia sai kuitenkin aivan uuden käänteen, kun pari päivää myöhemmin eräällä netin keskustelufoorumilla sama tyyppi ilmoitti reteästi: ”Poropetran äänitykset jäävät väliin! Lähden Tuskassa löytämäni naisen luo Tanskaan!” Suutuin ikihyviksi. Menin ja ilmoitin, että eihän sitä olekaan rahaa tulla soittamaan Tampereelle, kun pitää mennä Tanskaan. On sanomattakin selvää, että se rumpalinpesti oli sitten siinä.

– Nykyisin kyseinen episodi jo naurattaa ja siihen voin suhtautua nostalgisella huumorilla, mutta silloin vitutti niin paljon, etteivät sanat riitä sitä kuvaamaan. Noin ei vain yksinkertaisesti tehdä bändikavereille.

– Turhautumista oli myös paljon äänityssessioissa. Noihin aikoihin tuli ryypiskeltyä paljon, mutta pyrin silti siihen, että hommat saadaan tehtyä, vaikka välillä biletettäisiinkin. Mutta lähes joka kerta äänityssessiot venyivät jonnekin iltamyöhäisille asti, kun äänittäjä saattoi nukkua krapulaa aina johonkin kello neljään saakka! Siinä pyöriteltiin peukaloita monta tuntia turhaan. Olin nuori ja naiivi. Yritin ymmärtää ihmisiä, vaikka itseäni vitutti. Paljon nielin turhautumista, paljon annoin anteeksi, yritin vain hyväksyä tilanteen, vaikka sielu itki ja huusi, kun asiat takkusivat.

– Asiat ovat muuttuneet sittemmin paljonkin, mitä tulee tuohon viinalla klottaamiseen. Sairastuin kihtiin ja lopetin kaljanjuonnin, minkä seurauksena muukin alkoholin kulutukseni tipahti sellaiset 95%. Krapulassakin olen viimeksi ollut joskus kaksi vuotta sitten, eikä niitä hetkiä todellakaan ole ikävä. Elämä on parempaa näin. Ja nykyisin studiossa ollessa on ihan ehdoton juttu se, että ollaan skarppina ja tehdään hommat, eikä vamoilla. En tee enää mitään yhteistyötä päihdeongelmaisten kanssa.

– Toinen, mistä minulle jäi vähän paha mieli oli se, että koin loppuviimeksi olleeni kyllä aika yksin suunnitelmieni kanssa Poropetrassa. Muut eivät jakaneet niitä. Kerrankin olin Tuskassa kaljateltassa esittelemässä “Sinihirwi” -levyä ihmisille saadakseni niitä kaupaksi. Olin kerännyt porukkaa aika hyvin ympärille ja siinä oli hyvä kiinnostus menossa. Ja sitten yhtyetoveri sanoa möläyttää vierestä: ”Oltais pystytty parempaankin”, pilaten täysin tunnelman ja tuottaen raskaasti hallaa myyntipyrkimyksilleni. Juuri tuollaiset ajattelemattomat ängläyttelyt ovat sellaisia asioita, joita ei vain tehdä; sen verran pitää olla tilannetajua, vaikka nyt ei levyyn olisikaan itse tyytyväinen. Minulle samassa bändissä oleminen tarkoittaa sitä, että vedetään yhtä köyttä ja tuetaan toisia, eikä heikennetä yhtyettä, yhtyeen levyä tai muutakaan yleismeininkiä silloin, kun toinen bändin jäsen yrittää täydellä tohinalla viedä orkesterin asioita eteenpäin! Olen valitettavasti kirjallisuuspuolellakin huomannut samanlaista raivotuttavaa heikentämisen kenttää ja sitä en enää siedä.

– Positiivisista muistoista haluan kertoa vielä yhden. Vuonna 2005 naislaulajamme Nancy liittyi yhtyeeseen aika erikoisellakin tavalla. Olin nyttemmin jo edesmenneen ystäväni kanssa juopottelemassa Hämeenlinnan kaduilla. Yhtäkkiä edessämme seisoi nuori punkkarityttö, joka sanoi eksyneensä kavereistaan ja pyysi, saako hengailla kanssamme. Hänellä ei ollut Hämeenlinnassa yösijaa. Siinä illan edetessä kävi ilmi, että tuo nuori nainen oli laulaja, ja aloimme lauleskella yhdessä. Lopulta päädyin ritarillisesti majoittamaan neitosen sohvalleni, koska eihän häntä yksinkään yöhön voinut jättää. Aamulla vaihdettiin puhelinnumeroita ja ilmoitin, että olet muuten bändini naislaulaja!

– Nancy jakoi tämän muisteluksen Facebook-seinällään ja siitä tuli hyvä mieli ja lämpöä sydämeen. Ja erityisen iloinen olen siitä, että Poropetra toimi hänellekin ponnistuslautana kohti uusia haasteita. Sittemminhän hän on yhtyeensä Three Decadesin kanssa saavuttanut kuuluisuutta X-Factorissa, ja ollut mukana vaikka missä musiikkiprojekteissa, joita kaikkia en edes muista. Olen ylpeä hänestä ja siitä, että meillä oli yhteinen taival musiikissa.

Onko sinulla lempibiisiä Poropetran tuotannostä? Mikä se on ja miksi?

– Ehdottomasti ”Luonnotar”. Se on kaikista lähinnä sitä visiota, mikä minulla oli biisistä, kun se syntyi. Biisihän on aika vanha, kenties jo vuodelta 2004. Oli kevät ja makasin nurmikolla Tartossa, Virossa. Leppeä tuuli hyväili minua. Sillä hetkellä tunsin jotenkin Maaemon, Luonnottaren, rakkauden. Biisin sävel ja sanat syntyivät sillä hetkellä, puuskassa.

– Studiossa kytkin kertosäkeessä kanteleeni konkkamikin kitarakamoihin ja jostain syystä päädyin leikkimään efektilaitteiden ja särkijän kanssa. Se oli eka kerta, kun kokeilin kannelsäröä. Homma kuulosti niin siistiltä, että sehän jätettiin Luonnottaren kertsiin! Tällä oli kauaskantoiset seuraukset, sillä juuri tästä syystä päädyin myöhemmin kokonaan soittamaan sähkö- ja bassokanteleella säröin ja efektein. Siemenet sille kylvettiin jo Poropetra-aikoina.

Millainen oli Juha Jyrkäs Poropetran uran alussa verrattuna nykyiseen Juhaan?

– Nuori Juha oli aika lailla kiltimpi, naiivimpi, mustavalkoisempi ja hölmömpi ihminen kuin nykyinen Juha. Nykyisin en siedä pätkääkään heikentämistä, negatiivisuuden kenttää, asioiden vitkuttelua ja yhtyetoimintaa haittaavaa vammailua. Sellaisille minulla ei enää yksinkertaisesti ole aikaa. Olen kusipäisempi ja suorapuheisempi, mutta toisaalta ymmärrän elämää huomattavasti enemmän ja useammasta eri näkökulmasta kuin ennen. Ongelmatilanteisiin löydän nykyisin useammankin kuin kaksi vaihtoehtoa.

– Nykyisin olen ehdottomasti päättäväisempi ja tarkempi siitä mitä haluan elämässä. Visiot ja tavoitteet ovat paljon selkeämmät. Nuorempana sitä enemmän ajelehti lastuna lainehilla. Ennen olin elämäni autossa takapenkillä ihmettelemässä, minne mennään. Nykyisin ohjaan kyseistä kiesiä ihan itse kuskinpukilta. Enää en anna minkään asettua tavoitteitteni tielle!

Onko koskaan odotettavissa että Poropetra voisi vielä uudelleen aktivoitua, joko keikka- tai levytysrintamalla?

– En jaksa uskoa. Menneisyydessä voi käydä, jotta muistaa, miten sieltä on päästy tähän pisteeseen, missä nyt ollaan, mutta menneisyydessä ei voi elää. Pitää mennä eteenpäin. Tämä on hyvä päätös Poropetran uralle ja sille meiningille, mitä silloin ennen edustettiin.

– Poropetran perintö tulee toki aina elämään soolotuotantoni kappaleissa ja aion kyllä soolokeikoilleni ottaa ohjelmistoon pari Poropetra-biisiä – sitten, kun keikkailu on ylipäätään koronanpaskalta mahdollista.

Mitä sinulla on nyt tulevaisuuden suunnitelmia vuodelle 2022?

– “Vahvaa Verta” -kokoelman markkinointi ja sen ympärillä pyörivä haastattelujen antaminen ja promotointi vievät ainakin alkuvuoden. Muun ajan painetaan duunia siinä taustalla. Tarkoitus on yritykseni kanssa aloittaa myös kirjojen julkaisutoiminta. Odotan innolla, mitä siitä tulee.

– Ja toivon todellakin, että tästä koronabuumista päästäisiin jo kesällä, että sitten messut, markkinat, ynnä muut liiketoimintamahdollisuudet onnistuisivat paremmin. Ja tottakai, että pääsisin keikoillekin.

Circle of the Tyrants Ah-wesome, eli ketkä elävät taitelijat ovat olleet sinulle suuria vaikuttajia ja keille haluaisit tässä lähettää heille kunnioittavat terveisesi?

– Suurimmat inspiraation lähteet Poropetran osalta voi lukea “Vahvaa Verta” -levyn kansilehtisestä. Kiitokset ja terkut kaikille myötävaikuttaneille!

Mitkä ovat terveisesi lukijoille?

– Ostakaa “Vahvaa Verta” -kokoelmalevy Bandcamp-sivultani ja kuunnelkaa hyvää musiikkia! Pysykää terveinä.

Metalliluolan arvion “Vahvaa Verta – Mouraisut (2003-2013)” voi lukea täältä.

Linkit:
https://poropetra.bandcamp.com/releases
https://open.spotify.com/artist/4mXGQZNOJhSkzoQxZ5EtBA?si=2a217597bb054cef
https://www.facebook.com/Poropetra

Haastattelu: Janne Lesonen
Kuvat: Katri Seppälä
Levyn kansikuva: Tapio Wilska
Hirwenkuva-logo: Juha Jyrkäs ja Katri Seppälä