MAINOS:



Metalliluola oli seuraamassa viime helmikuussa Apollo Live Clubilla Kai Hahton 50-vuotisjuhlakeikkaa Alone – An evening with Kai Hahto. Illan aikana kuultiin laaja kattaus biisejä Hahton uran varrelta ja koko salin täyttävä yleisö näytti nauttivan joka hetkestä. 

Kiirettä Hahtolla on myös pitänyt, sillä kalenteria on täyttänyt Alone-keikan järjestämisen lisäksi myös Nightwishin ja Wintersunin uudet levyjulkaisut sekä rumpujen soiton opetuksen järjestäminen Vaasassa.

Työkiireistä huolimatta Metalliluola sai miehen puhelimella kiinni ja kyseli fiiliksiä Alone-keikasta sekä rumpujen soiton opetuksesta, eli siis Hahton rumpuklinikasta.

 

Sulla on ollut ilmeisen vilkas alkuvuosi Alone-soolokeikan, Wintersunin ja myös Nightwishin tiimoilta, miltä tuleva kevät näyttää kalenterissa?

No, saatiin tosiaan tuo rumpujen soiton opetustila siihen malliin tossa joulukuussa, että tässä pystyy alkaa tekemään asioita. Tässä on muutama kaveri käynyt pyörähtää ulkomailta ja opetustoimintaa on nyt pikkuhiljaa saatu käynnistymään kaiken muun sähläyksen ohella. 

Nightwishin levy on oikeastaan nyt valmis. Ollaan saatu levy-yhtiölle luovutettua koko paketti, kansitaiteen ja bookletit. Levy on masteroitu ja miksattu, ja siitä tulee erilaisia versioita, niin niitä ollaan tossa väännetty ja tietenkin niitä promokuvia ja videoita ja niin edespäin… Niin ja tossa oli tietenkin helmikuussa justiinsa toi Alone-keikka ja aikamoinen häslinki.

Jonkin verran kalenterit alkaa taas täyttyy. Ensin tuntuu ettei tapahdu mitään ja sitten yhtäkkiä tapahtuu taas kaikenlaista ja vielä aina päällekkäin, ja sitten pitää yrittää revetä aina eri paikkoihin samaan aikaan. 

 

Olin katsomassa helmikuussa Apollo Live Clubissa sun Alone-soolokeikkaa. Koko sali oli ihan täynnä ja ihmiset näyttivät viihtyvän. Mikä fiilis sulle itselle jäi illasta?

No tietenkin se on aika vaikee itte reflektoida sitä, niinku koko hommaa –  koska siinä oli jotenkin niin syvällä, eikä oikein tiennyt ittekkään, että mitä tommoselta keikalta voi odottaa, kun harvemmin tollasta on kukaan tehnyt.

Tietenkin trubaduurit menee laulamaan taustanauhojen kanssa tai soittamaan kitaraa ja laulaa, mutta harvemmin rumpali lähtee soittamaan yksin. Siinä oli pieni riski tietenkin. Ja tosiaan kun sitä kaikenlaista hommaa oli ennen sitä, niin valmistautuminen tietenkin itellä olisi voinut olla vähän parempaa. Mutta sen teki mihin pystyi, että tota… ei siitä nyt huono fiilis jäänyt, mutta olisihan se voinut pikkaisen paremmin mennä. Mutta silleen kuitenkin oon tyytyväinen ja onnellinen että selvisin hengissä koska oli vähän sellainen fiilis ennen keikkaa että “mitähän tästäkin nyt tulee?” Siinä oli niin monta muuttujaa mitkä olisi voinut mennä perseelleen, mutta onneksi siinä kaikki kuitenkin toimi. Ja ehkä nyt sitten oli semmonen ajatus että kun NW:n uutta levyä ja Wintersunia ilmestyy, niin voisi muutaman Alone-keikan tehdä lisää. Ei Helsingissä vaan jossain muualla. On ollut Etelä-Amerikasta asti kiinnostusta promoottorien suunnasta, että jos lähdettäisiin viemään tota hommaa muuallekin kuin Suomeen… Katotaan mitä tapahtuu.

Alone-keikassa oli tosiaan myös ideana, että 50-synttäriä juhlistettiin siinä samalla. Vähän eri tavalla kuin silloin kun täytin 40, että silloin juotiin vaan kaljaa ja kutsuttiin ystäviä Vaasaan ja se oli sitten siinä. Kyllä sielläkin silloin musisointiin vähän lavalla. Siellä oli ihan hauskoja kokoonpanoja ja sekin oli hauskaa. Mutta nyt ajattelin että tää 50-v juhla ois vähän erilainen, keskityttäisiin enemmän siihen musan soittamiseen kuin siihen kaljan juomiseen. 

 

Kaiken bänditoiminnan lisäksi sulla löytyy aikaa myös rumpujen soiton opetukseen? Kertoisitko lisää tästä rumpuklinikkatoiminnasta?

Joo, tässä on nyt tullut tuota opetushommaa tehtyä, aina silloin kun on ollut kalenterissa tyhjää ja on ollut mahdollisuus opettaa täällä Vaasassa. Ennen ollaan majoitettu tuonne meidän kotiin ihmisiä, mutta sitten viime vuonna helmikuussa ruvettiin rakentamaan 65 neliöistä ulkorakennusta. Uudessa rakennuksessa on iso soittohuone jossa opetus tapahtuu, ja vieressä huoneessa on majoitustilat. Löytyy keittiö ja sängyt, telkkarit, suihkut ja vessat – tämmönen kaiken kattava palvelu, missä on muutama ulkomaalainen oppilas kerennyt olla jo yötä. Ja vaimo on ravintola kokki, ja hän on tehnyt ruuat siihen kaupan päälle. Eli kun oppilas tulee tänne, hän saa meiltä majoituksen ja ruuat samaan hintaan.

 

Sulla on oppilaita siis ihan ympäri maailmaa?

Joo, kyllä on. Kyselyitä tulee ja mulla on tässä alkuvuodesta käyneet saksalainen ja skottilainen jotka kävivät opetuksessa, ja sitten tietenkin täällä on majoittunut myös Suomen sisäisiä ihmisiä jotka tulevat muualta kuin Vaasasta. Muutama on siis päässyt kokeilemaan tätä uutta tilaa ja ovat olleet kyllä tosi innoissaan. Niillä on vähän kuin oma talo tässä.

 

Millaisia oppilaita otat vastaan? Täytyykö olla kokemusta jo bändissä soittamisesta tullakseen rumpuklinikalle oppiin?

Ihan kaiken tasoiset ovat käyneet täällä. Osa ei edes omista rumpuja vielä, että osalle on ollut ihan ensimmäinen kerta rumpujen kanssa, jolloin lähdetään alkeista liikkeelle. Ei mulla oo mitään tasovaatimusta, opetan ihan kaiken tasoisia. Ei ole sellaista syrjintää, että millä tasolla pitäisi olla että tänne voi eksyä. 

Täällä on käynyt myös nuorempia kavereita, ihan tommosia alle kymmenen vuotiaita vanhempien kanssa – isä ja poika esimerkiksi Saksasta, ja toinen on sitten rummutellut ja toinen on vaan ollut mukana ja molemmat sitten majoitettu. Kaiken ikäiset ja kaikentasoiset ovat tervetulleet tänne. Ei ole väliä missä mennään, vaikkei omistais edes rumpuja niin täällä päästään alkuun soittamisessa. Ja moni on sitten täällä käymisen jälkeen saanut kimmokkeen soittamiseen ja ostanut ittelleen sähkörummut tai sitten akustisen setin.

 

Aloitteleva metallirumpali saattaa miettiä hankkiiko sähkörummut vai akustiset rummut, mikä on sun mielipide millaisiin treenirumpuihin kannattaa satsata? 

No sehän riippuu aina tietenkin siitä tilasta mihinkä ne rumut sijoitetaan. Että jos sulla on kerrostaloasunto, niin harvemmin sinne kehtaa akustisia rumpuja hankkia jotta naapurisopu säilyy pidempään kuin puoli tuntia. Mutta tottakai mä suosittelen aina akustisia ekana, koska sitä ei korvaa mikään. Akustista rumpua on niin paljon vaikeampi käsitellä kuin sitä sähkösettiä. Siinä pitää ottaa monia asioita huomioon verrattuna sähkösettiin, niin kuin esimerkiksi se miten sä pidät kapulaa, ja miten se symbaali soi, kun taas sähkörummuissa tulee synteettisesti samplen kautta, että jos vähän puristaa kapulaa enemmän niin sitä ei huomaa siinä sähkösetissä niin herkästi. Sitten kun lähtee yhtäkkiä soittamaan akustista kun on pari vuotta paukuttanut sähkösettiä, niin saattaa tullakkin eteen että: Hetkinen! Että nythän tässä onkin pieni ongelma, että tää akustisen rumpusetin soittaminen ei ookkaan itseasiassa ihan niin yksinkertaista. Vähän sama kuin että, jos osaat soittaa akustista pianoa, niin sen jälkeen on aika helppo soittaa syntikoita. Tai akustista kitaraa, ja siirtyä siitä sähkökitaraan – tottakai ne ovat kaksi eri instrumenttia, mutta kun on akustinen soitin, niin siinä tulee mukana se, kuinka niitä soittimia käsitellään akustisesti. Kun pystyy soittamaan akustista soitinta, niin sen jälkeen pystyy myös vedellä noita sähköisiä soittimia.

 

Lähdit opiskelemaan vuonna 2002 New Yorkkiin jazzrumpalointia. Miten metalli- ja rokkirumpujen soitto eroaa jazzrummutuksesta?

No joo – oikeastaan mä lähdin silloin 2002 sinne Nykiin jazz-legendojen oppiin, ihan sen takia koska mä halusin opiskella teknistä puolta mitä ne kaverit osas. Sitä kautta sain sitten kyllä isoja helpotuksia omaan soittamiseen, koska siellä oli tietämystä sellaisesta hommasta mitä harvemmin täältä Suomesta löytyy. Elikkä ihan teknisiä käsi-jalka asioita. Ohan toi jazzin soitto koordinaatio mielessä ihan erilaista, ja myös dynaamisesti, kuin rokkirumpujen tai metallirumpujen soittaminen. Eli jos joku ajattelee että jos osaat soittaa jazzia niin automaattisesti osaat soittaa metallia – ei todellakaan pidä paikkaansa. Niissä on molemmissa ihan omat juttunsa jotka pitää ottaa haltuun ja ymmärtää. Esimerkiksi jazzissa bassorumpua ja virveliä lyödään ihan eri tavalla, ettei läiskitä niin lujaa kuin lähtee, vaan nyanssi asiat on jazzissa enemmän läsnä, jolloin joudutaan soittamaan välillä aika hiljaakin. Ja myös jazzissa koordinaatio eroaa tosi paljon rockin ja metallin soittamisesta.

Mutta oon kyllä myös siitä jazzirumpujen opista ammentanut filosofiaa metalli- ja rokkirumpujen tekniikan opettamiseen, ja kyllä mulla käy täällä Vaasassa myös jazzrumpaleita opissa. Kaikenlaisia kavereita käy pyörimässä täällä.

 

Mitkä ovat kaksi tai kolme tärkeintä asiaa rumpalille?

No varmaan tietenkin se, että kun bändissä soittaminen on kuitenkin sosiaalista niin pitäs laittaa se oma ego sivuun, ja olla enemmän tiimipelaaja – kun bänditouhu on kuin pelais lätkää tai futista joukkueessa. Kokonaisuus on se mikä ratkaisee, eikä silleen että se oma ego on koko ajan siellä esillä, vaan pitää ottaa muutkin huomioon. Harva haluaa olla kaverin kanssa bussissa tai reissussa jonka kanssa ei tulla toimeen kun on liikaa sellaista omien hekseleitten paukuttelua… Se on yks tollanen tosi iso juttu, että millainen bändikaveri oot keikkalavan ulkopuolella ne loput 21 tuntia.

Ja sitten on tietenkin se että pitää sellaisen avoimen ja nöyrän asenteen siihen tekemiseen, ja uskaltaa lähteä sieltä kellarista pois… Aina tulee vastaan asioita joita ei vaan osaa eikä tiedä, niin turha sinne kellariin on jäädä liian pitkäks aikaa ajattelemaan että “emmä oo tarpeeksi hyvä tähän” Koskaan ei kuitenkaan ole täysin valmis kaikkeen, niin pitää lähtee kokeilee erilaisia juttuja… Mä oon tässä yli neljäkymmentä vuotta soittanut ja mä edelleen treenaan joka päivä – että ei se oppiminen mihinkään lopu. Yleensä se kehitys loppuu tyytyväisyyteen, kun on liian tyytyväinen siihen mitä tekee ja missä mennään. Muttei itelle ainakaan tähän päivään mennessä ole tullut sellaista oloa että vois ton treenaamisen lopettaa. Perusjuttuja pitää kuitenkin koko ajan käydä läpi, koska niillä pystyy ylläpitää taitoa, että huononakin päivänä pystyy soittamaan hyvin. Vaikka olisi väsynyt ja nukkunut huonosti, niin huonon ja hyvän päivän ero on silloin aika pieni. 

Elikkä tiimipelaaminen ja nöyryys ja avoimuus siihen tekemiseen, ne on mulle semmosia tärkeitä asioita. Ja sitten yks asia mikä jotenkin tänä päivänä korostuu turhankin paljon on se että: Opettele soittamaan sitä soitinta. Kukaan ei tule korjaamaan sun soittoo livenä. Tänä päivänä studiossa voidaan hinkata ja korjailla rumpusoundia sample pohjalta ja sitten kaikki kuullostaa konekivääriltä, mutta sitten se tosiasia on kun kattoo sitä soittoo, niin tietää ettei se ehkä ihan kuullostaisi siltä mitä näkee… Rehellinen treenaaminen on tärkeää, että opettelee soittamaan sitä soitinta eikä tukeudu liikaa niihin apuvälineisiin, koska sitten kun mennään studioon tai livenä soittamaan niin se karu totuus saattaa sit vähän sieltä nostaa päätään. Että eihän tää ookkaan ihan niin hyvin paketissa mitä ajateltiin. 

Oon itse kasvanut kelanauhurin ajassa, että kun mentiin ensimmäisiä levyjä tekemään studioon, niin silloin tajusi sen että kun kelanauhuri lähti pyörimään niin siellä ei sitten ole mahdollisuutta mokailla. Kun tulee virhe tai jokin menee perseelleen siinä otossa, niin se on vaan otettava biisi alusta asti uudestaan ja soitettava se kokonaan läpi, että ei voinut ottaa pätkissä tai purkaa osiin, vaan piti kerralla soittaa oikein nauhalle ja asiat harjoitella siihen kuntoon, että kun mennään studioon niin siellä ei ole aikaa treenailla. Ja sillä lailla mä treenaan edelleen, esimerkiksi kun uutta NW:tä tehtiin, niin siellä on biisejä joista otettiin pari kolme ottoo ja se oli sitten siinä, että niistä valittiin sitten paras. Biisi saattoi kestää kymmenen minuuttia, niin siinä sitten soitettiin kymmenen minuuttia putkeen ja kuunneltiin miltä se kuulostaa. Siinä on mulle ittelle tosi tärkee mentaliteetti, että opetellaan soittaa sitä soitinta. Koska sillon kuin tavallaan aattelee mite ennen aikaan on tehty levyä, että studiossa on laitettu nauhuri suoraan pyörimään ja on pantu Sinatra laulamaan orkesterin päälle ja se on ollut sitten siinä – semmoista välillä kaipaa tänä päivänä. Meillä on liikaa mahdollisuuksia olla soittamatta hyvin, tai olla opettelematta soittamaan sitä omaa soitinta. Toi teknologia jeesaa vähän liikaa – esimerkiksi laulamisessa ärsyttää toi autotune homma, se on mennyt siihen, että sen kuulee sekunnissa kun sitä on käytetty. 

 

Samaistun kyllä tuohon, esimerkiksi mediassa käytetään nykyään paljon tekoälyllä luotua materiaalia joka vie artisteilta jalansijaa ja palkkoja. 

Kyllä, juuri näin, tää on periaatteessa sitä samaa. Tekoäly alkaa hiipimään niin musiikkiin kuin kuvankäsittelyyn, niin musta se on vähän vaarallista, että vaikka se ois kuinka hyvin tehty niin se ei ole ihmisen kädenjälki, joka taas mua aina kiinnostaa – että mitä se ihminen on tehnyt. Tietokoneet ja tekoäly –  ne on hyviä renkejä mutta vähän huonoja isäntiä. Kun annetaan vähän liikaa siimaa tekoälymaailmalle, niin siinä on mun mielestä aina pieni vaara – esimerkiksi jos halutaan radioon tekoälyn tekemiä biisejä kun ne on halvempia kun ei tarvitse maksaa teostoja, niin siinä hommassa mentäisiin mun mielestä vähän perseelleen. 

 

Mitä kautta rumpuopetukseta kiinnostuneet saavat sinuun yhteyttä?

Helpointa laittaa sähköpostia kai.hahto@gmail.com, ja mä sieltä sitten vastailen heti kun kerkeän ja annan lisäohjeita kuinka toimitaan. Ja tulossa on myös tässä kevään aikana nettisivut tälle opetushankkeelle, kunhan saadaan vähän kuvia otettua tästä uudesta opetustilasta.

 

Miten susta tuli juuri rumpali? Oliko sulla nuorena joku tietty rumpali tai bändi jota ihailit?

Kyllähän mä kitarankin sain joululahjaks, mutta se tais jäädä aika nopeesti… Jotenkin se kolme vuotiaana alko tommosella kattiloitten ja kansien paukuttelulla keittiön lattialla. Raahasin äitini kaapista noita kattiloita ja kaikkia purkkeja ja kolistelin siinä lattialla vanhempieni iloksi. Siten kuusvuotiaana alkoi tuntua että nyt se rumpusetti on hommattava. Ja kyllä mä pelasin myös kovasti jääkiekkoa ja jalkapalloa varhaisteini-ikään asti, mutta ne valitettavasti jäi pois ton musiikin ja rumpujen soiton tieltä… Että se musa sitten vei ja mä en oikein osaa sanoa minkä takia just rummut – mutta näin vaan pääsi käymään, se jotenkin vaan kiehtoi pienestä pitäen. 

TIetenkin mulla oli kahdeksan vuotiaana Iron Maidenin Killers -levy, niin se kansitaide oli jotenkin niin hauskan ja kielletyn näköinen, että siitä sitten alkoi myöskin toi hevihomma, sillä vanhempien levyhyllystä ei löytynyt tollasta tavaraa, vaan Elvistä ja Kari Tapiota ja muuta. Iron Maiden oli se ensimmäinen joka sai sen innostuksen raskaampaan musiikkiin. Kitara melodiat ja raskaampi soundi oli sellaista mikä kiehtoi, ja siitä se sitten alkoi. 

Kuvagalleria:

Kuvat ja teksti: Marika Kapanen

Marika Kapanen
Avustava toimittaja | + artikkelit