Tuntuu hurjalta ajatella millainen levytystahti 1960- ja 1970-luvuilla oli. Deep Purple julkaisi ensimmäisen albuminsa kesällä 1968 ja vuoden 1971 syyskuuhun tultaessa ilmestyi jo bändin viides täyspitkä.
Purplen kokoonpanot on luokiteltu Mark-merkkisiksi ja järjestysnumero sen perässä kertoi aina miehistön muuttuneen. Kolmella ensimmäisellä albumilla pauhasi vielä enemmän pop-orientoitunut Mark I, joka vuoden 1969 heinäkuuhun tultaesa muuttui legendaariseksi Mark II- kokoonpanoksi, jota pidetään klassisena Deep Purplena.
Tämä ryhmä taikoi ilmoille raskaan rockin merkkipaalun ”Deep Purple In Rock”, joka ilmestyi kesäkuussa 1970. Teos oli pysäyttävä kokemus kuulijoille, jotka eivät varmasti osanneet odottaa hurjaa muutosta, jonka bändi oli soundillisesti sekä musiikillisesti läpikäynyt. Kiekko oli täynnä toinen toistaan kovempia kitarariffejä, Ian Gillanin oktaavista toiseen ylettyvää vokalisointia ja tiukkaa tiukempaa rytmiryhmää urkuri Jon Lordin maukkailla Hammondeilla höystettynä. ”In Rock” kelpasi ostavalle yleisölle hyvin ja bändi suuntasi studioon luottavaisin mielin, kun tulevan albumin äänitysajankohta oli käsillä.
”In Rockin” suosio oli saanut aikaan lumipalloefektin, joka poiki Purplelle keikkoja keikkojen perään, eikä aikaa biisinteolle, saati äänityksille tahtonut löytyä. Yhtye koki myös olevansa suurten paineiden edessä, kun menestysalbumille piti tehdä vähintään yhtä menestyvä seuraaja. ”Fireball”-albumin äänitykset eivät olleet mahdollisesti tästä syystä helpoimmat mahdolliset.
Tässä välissä kannattaa kaikkien haalia kokoelmiinsa albumin remasteroitu 25-vuotis CD-juhlapainos, jossa basisti Roger Glover kertoo perin juurin kuinka vaikeaa levyn teko oli. Bändi oli vähällä jopa hajota erääseen fyysiseen konfliktiin Gloverin sekä kitaristi Ritchie Blackmoren välillä. Tärkeintä oli toki, että LP valmistui, tosin reippaasti suunniteltua ajankohtaa jäljessä.
Deep Purple luotti edellisen albumin voitokkaaseen reseptiin ja kirjoitti biisejä, jotka olivat suoraa heavy metallia, mutta yhtye halusi myös kokeilla sekä testata uusia tuulia. Albumin käynnistävä nimikappale on tästä oiva esimerkki. Studiossa sijaitsevan ilmastointilaitteen käynnistymisellä alkava esitys räjähtää silmille välittömästi, kun rumpali Ian Paicen tuplabassari-intro läjähtää ilmoille kaiuttimista. On muuten ihmeellistä, että Paice tuplabassareita käytti, mutta sovitus tuntui huutavan niitä, joten sellaisilla hän rumpuraidan sisään soitti. Tämä on ensimmäinen rohkea kokeilu, joka hyväksi havaittiin. Biisi on nykyään klassikkostatuksen omaava esitys, jonka pitää kuulla jokaisen Purplen musiikista pitävän metallipään. Se sisältää kaikki ne elementit, joista yhtye oli jo ”In Rockilla” tullut tunnetuksi: huikean yhteissoiton, vastutstamattoman grooven, Gillanin kiljahtelut sekä soolo-osan, jossa Blackmore sekä Lord vuorottelevat. Täydellinen levyn aloitus, johon ei vaan voi kyllästyä.
”No No No” on toinen mahtava veto, joka ikävä kyllä jää hieman väliinputoajan rooliin kahden tunnetumman biisin väliin. Kappale on täysiverinen heavysovitus, jossa on kaunis väliosa. Blackmore pääsee valokeilaan ja maalailee kitarastaan komeasti kaiutetun soolon, kunnes biisi yhtäkkiä jatkuu normaalilla säekuviolla. Outo, mutta tyylikäs kikka ja Purple esittelee jälleen kokeilunhaluaan. Tämä tulee todella ilmi myöhemmin albumin edetessä. Kappale lyödään vielä toistamiseen poikki kesken kaiken ja vauhtiin urkujen kanssa päästetään Jon Lord. Ilman näitä kahta breikkiä se olisi jäänyt lyhyeksi ja jammailu on Purplen tavaramerkki, joten miksikäs ei?
Tämän lievästi oudon esityksen jälkeen suunnataan taas tutuille vesille, jahka ”Demon´s Eye” lähtee käyntiin. Kyseessä on yksi albumin parhaita yksittäisiä raitoja ja kenties jopa se kaikkein tunnetuin. Hypnoottisen kitarariffin varassa etenevä säemelodia saa pään nytkymään edelleen ja sormien naputtamaan pöytää. Tämän jäärän tapauksessa se on takuuvarma merkki siitä, että veto toimii! Vaikka biisi on yllättävän simppeli Purplen mittapuulla, niin jotain maagista tässä on. Myös albumin kappalerakenne suorastaan huutaa sitä juuri kolmospaikalle ennen jälleen omaan suuntaansa kääntyvää ”Anyone´s Daughteria”. Glover on kertonut kappaleen olleen ensimmäinen, joka levytettiin ja bändin hakeneen uusia lähestymiskulmia musiikkiinsa. Niitä tämä todella tarjoaa. Hempeällä kitaraintrolla käynnistyvä esitys jatkuu countryvivahtein ja miksi minulla tulee mieleen jokin italowestern, jossa nurkassa soittava orkesteri soittaa sombrerot päässä tätä biisiä? Tämä on veto, jota saa sulatella jonkin aikaa, kunnes sekin löytää paikkansa levyllä ja sulautuu osaksi kokonaisuutta. Nykyään ”Fireballia” ei edes osaa mieltää ”Fireballiksi” ilman tätä biisiä. Välillä riskit sekä kokeilut vain pitää tehdä ja unohtaa hetkeksi, että heavybändissä soitetaan.
”The Mule” jatkaa kokeiluluonteisella linjalla. Varsinaista rumpukomppia ei ole, vaan Paice soittaa samaa filliä säemelodioiden päälle ja vasta kitarasoolon käynnistyessä tulee hetkellinen rytminmuutos, kunnes kitarasoolo jatkuu yhdessä fillin kanssa. Biisi oli livebravuuri, joka kuultiin myös klassisella ”Made In Japan” -livetuplalla Paicen hurjan rumpusoolon siivittämänä. Tämä levytetty versio on suoranaista ambitiota kokeilla vimmatusti jotain uutta sekö mullistavaa ja siitä syystä kyseessä on perin erilainen Purple-raita. Kappale tuo mieleen ensimmäiset Purple-albumit , kenties kitaramelodiasta ja rumpufillitaustasta johtuen. Mieluummin kuulen tämän silti liveversiona, sen verran hämmentävältä tämä biisi studioversiona kuulostaa.
Eikä päästä yhtye helpolla kuulijaansa seuraavan raidan kohdalla. ”Fools” alkaa ikäänkuin hippitunnelmissa, hyvin rauhallisen ja utuisen oloisen melodian siivittämänä. Sitä jatketaan yli puolitoista minuuttia, kunnes biisi lähtee kuin taikaiskusta käyntiin. Gillanilta tulee tarinaa ja paljon. Myös tämä raita on rikollisen aliarvostettu, koska nimenomaan säemelodia on todella tykki. Blackmoren loihtima riffi on yksinkertainen, mutta toimii julmetun hyvin. Biisiin on loihdittu myös hämmentävä breikki, jossa Blackmore ikäänkuin maalilee kitarastaan ääniä taikasienen syötyään. Näin voisi kuvitella, sillä ei tälläista ratkaisua ollut aiemmin Purple-levyillä kuultu. Sienen vaikutuksen lakattua biisi jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vain ”Fireball”-albumilla tälläisiä ratkaisuja voi kokea ja siinä piillee LP:n outo viehätys. Tämä yli kahdeksanminuuttinen eepos loppuu vielä erittäin oudosti Lordin kosketinsoitinoutroon ja jättää kuulijan hämmennyksen valtaan.
Turha kuvitella, että Deep Purple hellittäisi kokeiluaan albumin päätöksen edessä. ”No One Came” on myös pitkä, kuusi ja puoliminuuttinen kokemus, ja on enemmän perinteisen heavyn suuntaan kallistuva teos. Jos vokalisti Gillan on ollut hieman pimennossa tällä albumilla, niin nyt hän pääsee kertomaan tarinaa, joka tuntuu jatkuvan ja jatkuvan. Onneksi sanat saa kätevästi kaivettua netistä ja todeta, että varsinaisen jutun mies on keksinyt. No, onneksi myös soittopuolella tapahtuu, nimittäin soolopuolella. Kaikenlaista kokeillaan jälleen ja nyt on päätetty kokeilla tallentaa soolo ja toistaa se väärinpäin lopettaen koko albumi siihen. Olipa kokemus!
En ihmettele, että ”Fireball” jakaa mielipiteitä. Se on Deep Purple -asteikolla erilainen ja progressiivisia elementtejä sisältävä albumi kokeilujensa vuoksi, mutta juuri niiden ansiosta se jaksaa kiehtoa. Ilmeisiä hittibiisejä sillä ei ole, eikä mitään verratonta yleisön suosikkia, kun suosikkikappaleita listataan. Pakko tosin ihmetellä, että ilmiselvin hitti ”Strange Kind Of Woman” jätettiin levyltä pois jostain kumman syystä. Se mahtui kyllä jenkkipainokselle, mutta siltä taas puuttui ”Demon´s Eye”. Vasta CD-aikakausi toi asiaan muutoksen ja samalla päivänvalon näkivät loput albumin sessioissa äänitetyt biisit. Laittakaa ”Fireball” pyörimään 50-vuotismerkkipäivän kunniaksi ja soittakaa sitä lujaa!
9/10
Tomi Nousiainen-Gunnar
1.Fireball
2.No No No
3.Demon’s Eye
4.Anyone’s Daughter
5.The Mule
6.Fools
7.No One Came
Raskaamman musiikin aktiivinen kuluttaja. Rumpujen soitto on seurannut mukana kesästä 1985 asti ja bänditouhuissa on vaikutettu mm. entisen AC/DC-vokalisti Dave Evansin Finnish Badasses-yhtyeessä. Vapaa-aikaan kuuluvat kalastus, koirat ja lukeminen.
 Metalliluolan arvio, Tomi Nousiainen-Gunnar.){kind=link}