30 vuotta sitten nokkamies Glenn Danzigin mukaan nimetty Danzig oli haastavassa tilanteessa. Kolme ensimmäistä levyä (”Danzig” (1988), ”Danzig II: Lucifuge” (1990) sekä ”Danzig III: How The Gods Kill” (1992) menestyivät jokainen edeltäjäänsä paremmin ja saivat osakseen myös kriitikoiden hyväksynnän.
Bändin legendaarinen kokoonpano, johon kuuluivat vokalisti Glenin lisäksi kitaristi John Christ, basisti Eerie Von sekä rumpali Chuck Biscuits oli marinoitunut tiukan keikkailun myötä tuimaksi livebändiksi. Kaiken piti olla siis valmiina sille, että yhtye nousisi luokkaa suuremmaksi.
Näin ei käynyt, sillä supertuottaja Rick Rubinin yhdessä nokkamies Danzigin kanssa tuottama ”4” jäi kokoonpanon viimeiseksi levyksi, eikä sitä kuuluisaa viimeistä askelta supertähteyteen tapahtunut. Mistä tämä johtui? Otetaan 30-vuotisjuhlapäivän kunniaksi albumi syyniin ja katsotaan, vastaako musiikki tähän kysymykseen.
”I am a walking screaming hell
a thing of torture to behold
this vivisection splits my soul
a thing of torture to behold.”
Albumi käynnistyy komeasti ”Brand New Godin” jysähtäessä eetteriin. Danzigin punkia, bluesia, psykedeliaa ja raskasta metallia yhdistelevä ulosanti on heti ensimmäisestä raidasta lähtien sellaisessa iskussa, että heikompaa voi alkaa pelottaa. Riffit ovat tuimia, tuotanto sopivan rupinen ja Glenn laulaa kuin vain Glenn voi. Eli tätä joko rakastaa tai todennäköisesti vihaa. Minuun tämä iskee kympillä.
”Little Whip” on puhdasta seksiä ja ihanalla tavalla irstasta sellaista. Loistava kappale. Myös singlenä julkaistu ”Cantspeak” toi mukaan erilaista tyyliä, mihin bändiltä oli totuttu. Tunnelma on psykedeelinen, biisin hakiessa kasari-goth meets The Doors -henkisiä tunnelmia. Tosin lopun särö-efektit olivat jotain, mitä Jim Morrison ja kumppanit olisivat saattaneet vierastaa.
”Going Down To Die” on Danzig-mittapuulla slovari ja mikä yllättävintä siitä löytyy myös kitarasoolo. ”Until You Call On The Dark” palauttaa tunnelman takaisin perus-Danzigiksi, mutta mikä siinä, kun sävellystä puskee eteenpäin näin huikea kitarariffi.
”Dominion” on puhdas kasarigoottiveto, mutta mainio sellainen. ”Bringer Of Death” puolestaan ohjaa menon jälleen astetta raskaammaksi. Huikea metalliesitys. ”Sadistikal” on nimensä mukainen äänimaisema-välipala, joka tihkuu uhkaa sekä vaaran tunnetta.
”Son Of The Morning Star” vie kuulijan tutustumaan vanhan vihtahousun maailmaan loistavalla otteella. ”I Don’t Mind The Pain” on taas onnistunut nyökkäys kasarigootin suuntaan. ”Stalker Song” kertoo jo nimellään, että nyt mennään synkkiin tunnelmiin, kun taas levyn varsinaisesti päättävä ”Let It Be Captured” on vakuuttava ja synkkä balladi. Toki albumilta löytyy myös aikoinaan piilotettu raita ”Invocation”, mutta kyseinen kappale on kokonaisuuden heikoin esitys, ollen periaatteessa vain äänimaisemaa.
Danzigin ”4” ei pystynyt nostamaan yhtyettä supertähdeksi, mutta toisaalta levy menestyi kohtuullisesti. Valitettavasti sen myötä klassinen kokoonpano hajosi. Danzig ei ole tämän jälkeen julkaissut yhtään tuotosta, jonka voisi nostaa samaan kastiin neljän ensimmäisen albumin kanssa. Tämä vuosien 1988–1994 putki on huikea ja vastaaviin ei ole kovin moni rock-musiikin alueella pystynyt. Mahtava teos.
9+/10
Ilkka Järvenpää
1. Brand New God
2. Little Whip
3. Cantspeak
4. Going Down To Die
5. Until You Call On The Dark
6. Dominion
7. Bringer Of Death
8. Sadistikal
9. Son Of The Morning Star
10. I Don’t Mind The Pain
11. Stalker Song
12. Let It Be Captured
13. Invocation
Vankasti kasarihevin, AOR:n ja ns. classic rockin suuntaan kumartava oululainen vanhempi herrasmies. Elämä pyörii pitkälti perheen, musahommien, siviilityön ja kuntoilun ympärillä. Harrastuksiin kuuluu elokuvat, englannin valioliiga, lukeminen, sekä hyvä ruoka ja juoma.
 Metalliluolan arvio, Ilkka Järvenpää.){kind=link}