Julkaisurintamalla muutaman vuoden hiljaiseloa viettäneen Crimfallin musiikillinen tyyli ei sovi helposti yhteenkään metallimusiikin useista karsinoista. Elokuvamaisella ilmaisuvoimalla ladattu omaperäinen materiaali sisältää elementtejä niin sinfonisesta- ja folk metallista, kuin tummanpuhuvasta pakanametallistakin. Tuloksena on ihokarvoja nostattava musiikillinen matka eeppisen fantasiamaailman halki.
Ensipuraisulla Crimfallin kolmas täyspitkä albumi “Amain” tuo mieleen HBO:n Game of Thrones -sarjan tapaisen keskiaikahenkisen matalan fantasian maailman kuvakertomuksen tai avoimen maailman seikkailuroolipelin. Lähes visuaalisia mielikuvia herättävässä tunnelman luomisessa kuuluu myös kitaristi ja puuhamies Jakke Viitalan päivätyö pelien äänisuunnittelijana.
Levyn kappaleet vaihtelevat tyyliltään ja elementeiltään, eikä levyllä juuri toisteta samaa kaavaa kahdesti. “Amainilta” löytyy perinteistä laukkakomppista taistelufolkkista, kelttikeijukaisrockia, orkestraatiovalleilla jyräävää sinfonista metallia sekä vanhaa kunnon ärjyntää. Vahva orkestaraatioiden ja instrumentaaliosuuksien käyttö ei ole ainoa levyn kerronnallisen tunnelman kantaja. Helena Haaparannan puhtaiden enkelilaulujen sekä Mikko Häkkisen ärhäkän murinan muodostaman vuoropuhelun lisäksi “Amain” etenee myös lausutuilla osuuksilla. Kappaleiden sanoitukset eivät varsinaisesti kerro kronologista kertomusta, vaan peilaavat enemmänkin mietteitä ihmisluonnon raadollisuudesta. Hippusella mielikuvitusta “Amainista” saa kuitenkin kudottua mielessään myös tarinan.
Albumi jakautuu kolmeen osaan. Intro “Eschaton” johdattaa kuulijan pohtimaan sodan mielettömyyttä ja laajenee saumattomasti taistelumetallipläjäys “The Last Of Standsiin”, jossa ei myöskään musiikillista mahtipontisuutta ole säästelty.
Toinen osa, neljästä biisistä koostuva “Ten Winters Apart” kuljettaa mukanaan sodanjälkeisessä hauraassa ja palaneessa maassa, menneiden päivien kunnian ja kauhujen pohdinnoissa. Erityisesti mainittakoon “Pt. 2: Song Of Mourn”, jonka surumielinen kelttifolkrock-tunnelmointi ryömii sisuskaluihin jääden sinne asumaan.
Kolmannessa osassa levottomuudet nostavat jälleen päätään “Mother Of Unbelieversin” muodossa. Levylle sovitettu ensimmäisen Rambo-elokuvan soundtrackilta poimittu “It’s A Long Road” sopii levylle yllättävän mukavasti, vaikka sen perinteinen hard rock-käynnistyminen ei muuten vastaakaan täysin muun albumin keihäs ja kilpi -tunnelmaa. Kappaleen raspivoittoisen aloituksen laulaa levyllä vieraileva Rob Lundgren.
Levy päättyy Crimfallin ensimmäisenä oikeana musiikkivideona vastikään julkaistuun, eeppiseen “Until Falls The Rainiin”. Albumi ikään kuin palaa alkuunsa kappaleen päättyessä saman kertojaäänen lausuttuihin sanoihin.
“Amain” sopii kaikille laadukkaan eeppisen metallin parissa viihtyville, mutta hyvällä mielikuvituksella varustettu fantasianörtti saa levystä irti vielä vinon pinon ekstrasävyjä. Elokuvallisuudessaan sekä vahvoissa tunnelmaelementeissään “Amain” on kuin katsoisi hulppeapuitteista elokuvaa, mutta korvillaan.
Syksyn keikkoja odotellessa! “Mother Of Unbelievers” toimi keväällä todistetusti livenäkin, mutta on mielenkiintoista päästä kuulemaan myös levyn muita biisejä elävänä.
9-/10
Raisa Krogerus
1. Eschaton
2. The Last Of Stands
Ten Winters Apart
3. pt1. Far From Any Fate
4. pt2. Song Of Mourn
5. pt3. Sunder The Seventh Seal
6. pt4. Dawn Without A Sun
7. Mother Of Unbelievers
8. It’s A Long Road
9. Wayward Verities
10. Until Falls The Rain
Möröistä blues rockiin ja punkkiin seikkaileva nörtähtävä kameranainen. Jos en ole keikalla, niin olen todennäköisesti puuhaamassa hevosen kanssa, pelaamassa tai lukemassa Terry Pratchettia tai Jane Austenia muutama kissa sylissä.
 Metalliluolan arvio, Raisa Krogerus.){kind=link}