”Maximalism” on ruotsalais-tanskalaisen Amaranthen neljäs studioalbumi. Aiemmin ilmestyneet levyt menestyivät Suomessa jopa bändin toista kotimaata Ruotsia paremmin, joten odotukset tätä julkaisua kohtaan olivat suomalaisten fanien keskuudessa suuret.
Jo heti ensimmäinen single ”That Song” kertoi, että luvassa tulee olemaan jotain aivan uutta ja erikoista, mikä toki oli ollut Amaranthen linja aina. Kovin moni yhtye ei pysty sovittamaan poppia, metallia ja rockia kolmen täysin erityyppisen laulajan voimin yhteen yhtä hyvin kuin Amaranthe.
Tällä kertaa uudistukset menivät pahasti pieleen. ”Maximalism” sisältää toki muutaman hyvän biisin, mutta valta-osa kappaleista pistää bändiä vuodesta 2013 asti seuranneen fanin pyörittelemään päätään hämmennyksessä ja pohtimaan, mitä ihmettä tässä on haettu? R&B-tyyppiset elementit ja naisvokalisti Elize Rydin uudistunut laulutyyli ovat allekirjoittaneen mielestä vieneet yhtyeen täysin väärään suuntaan.
Levyn sisällön voi materiaalin osalta jakaa kolmeen osaan. Ensimmäiseen kategoriaan kuuluvat lähellä tuttua hyvää Amaranthea olevat biisit.
”Maximize”: Selkeästi albumin paras veto. Todella hyvä soundi, tuttua Amaranthea ja kaikki laulajat tasapainossa. Kappaleen kertosäe jää päähän soimaan positiivisella tavalla.
”Fury”: Todella mahtipontinen, vauhdikas, aggressiivinen sekä lupaava alku. Henrik Englund Wilhelmsson hoitaa oman tonttinsa kympin arvoisesti, mutta valitettavasti tähän muuten hyvään kappaleeseen on ollut pakko tuoda Rydin uudistunut ja vielä aiempaa popimpi laulutyyli sotkemaan soppaa. Tästä huolimatta ”Fury” on levyn hienointa antia ja kestää vertailun muiden Amaranthen pitkäsoittojen parhaimmiston kanssa.
”Break Down And Cry”: Hyvä, hidastempoinen biisi ilman suurempaa kikkailua. Kaikki kolme vokalistia saavat omat vuoronsa loistaa, vaikka bändistä myöhemmin poistunut Jake E on pääroolissa.
”Fireball”: Vanhaa hyvää Amaranthea. Kappale paranee, mitä useammin sen kuuntelee.
Sitten seuraa ok-osasto, eli biisit, jotka voi kuunnella läpi ilman sen kummempaa ihmettelyä, mutta eivät myös nouse esiin millään tavalla positiivisessa mielessä. Näitä ovat ”21”, ”Faster” sekä “Endlessly,” joka on hiukan Celine Dion -tyyppinen balladi. Rydillä on hieno lauluääni, sitä tuskin kukaan voi kiistää, mutta sävellyksenä tämä jää kauas aiempien levyjen vastaavankaltaisista tunnelmoinneista (esimerkiksi ”Amaranthine” tai ”Burn With Me”). Huomionarvoista on myös se, että Ryd laulaa biisin alusta loppuun yksin, Jake E:n ja Henrik E:n istuessa vaihtoaitiossa.
Lopulta tarjolla ovat täydelliset hutikudit:
”Boomerang”: Elize Rydin vokaalit erityisesti kertosäkeessä ovat todella erikoiset, distorted-toiminto ei sovi korvaan ja biisi on yksinkertaisesti ärsyttävä.
”That Song”: Ymmärrän, että tässä on haettu jotain uutta, mutta nyt mennään niin pahasti metsään, kuin vaan voi. Kappale on tylsä ja junnaava, ja sen sisältö on yhtä mitätön kuin nimi antaa luvata. Ryd yrittää kuulostaa Rihannalta, ja valitettavasti onnistuu siinä hyvin, koska kyseessä pitäisi olla jos nyt ei metalli-, niin vähintään rock-genreen kuuluva biisi.
”On The Rocks”: Kitarasoundi, rummut ja Wilhelmssonin laulu ovat kunnossa. Rydin vokaalit ovat jälleen sovituksen heikko kohta. Laulu ei kuulosta hyvältä ja vaikutus arvosanaan on huomattava, joten miinukselle mennään.
”Limitless”: Elizen laulutaitojen promo yhdessä ”Endlesslyn” kanssa. Tarkoituksena oli varmasti luoda tunnelmallinen rock-kappale, mikä paremmalla levyllä voisi olla hyvä tasapainottava veto, mutta nyt tämä vajoaa uponneen laivan mukana syvyyksiin.
”Supersonic”: Tästä on vaikea kirjoittaa mitään. Sovitus on vain kuunneltava läpi monttu auki ja sen jälkeen siitä joko tykkää kympillä tai sitten ihmettelee, mihin sitä tuli käytettyä reilu kolme minuuttia omasta elämästään. Itse kuulun jälkimmäiseen kategoriaan.
Rohkeutta Amaranthen jäseniltä ei puutu. Uusia asioita tuodaan mukaan ilman pelkoa huonosta vastaanotosta ja varmasti jokaiselle lyttäämälleni biisille löytyy kasapäin tykkääjiä. Itse olen kuunnellut esimerkiksi ”That Songin” lukuisia kertoja, enkä löydä siitä edelleen mitään positiivista sanottavaa.
Tämä albumi oli minulle suuri pettymys, mutta elin siitä huolimatta sen varjossa yhä toivossa, että bändi pystyi edelleen tekemään ”Maximizen” ja ”Furyn” kaltaisia kappaleita koko levyn mitalla. Lisäksi on todettava, että livenä Amaranthe on edelleen vahva, kun yleisö vain uskaltaa heittäytyä mukaan, eikä odota pelkkää örinämetallia. King Diamondin lämppäriksi ei kannata enää lähteä.
5½/10
Marko Leppinen
1. Maximize
2. Boomerang
3. That Song
4. 21
5. On The Rocks
6. Limitless
7. Fury
8. Faster
9. Break Down And Cry
10. Supersonic
11. Fireball
12. Endlessly
Harvinainen autoton espoolainen, kuuntelee musiikkia melko laidasta laitaan, mutta melodinen metalli, vaihtoehtometalli sekä raskaampi rock kolahtavat eniten. Keräilee käytettyjä jääkiekkopaitoja ja viettää suuren osan talvesta jäähallissa. Myös jenkkifutis osuu ja uppoaa.
 Metalliluolan arvio, Marko Leppinen.){kind=link}