Bostonista kotoisin oleva Aerosmith oli 1970-luvulla yksi USA:n suosituimmista hard rock-yhtyeistä, mutta kuten monet muut aikalaisensa myös tämän ryhmän suosio kääntyi alaspäin samaa tahtia, kun päihdeongelmat kasvoivat.
Aerosmith jatkoi eteenpäin, vaikka kitaristikaksikko Joe Perry sekä Brad Whitford jättivät bändin hetkeksi. Vuonna 1985 legendaarinen viisikko oli jälleen kasassa ja maailma sai kuultavaksi uuden ”Done With Mirrors” -levyn. Vaikka kyseinen LP oli musiikillisesti onnistunut tekele, suuri comeback jäi vielä odottamaan itseään.
Kaikki muuttui, kun keulamies Steven Tyler ja Perry olivat mukana Run-D.M.C:n crossover-versiolla vanhasta klassikosta ”Walk This Way”, josta tuli massiivinen hitti. Tämän jälkeen maailma oli jälleen Aerosmithin. ”Permanent Vacation” (1987) ja ”Pump” (1989) myivät molemmat yli 10 miljoonaa kappaletta maailmanlaajuisesti ja levyiltä irtosi useita hittisinkkuja.
”Pumpin” massiivisen menestyksen jälkeen yhtye piti pienen tauon, ja 1990-luvun edettyä jo hyvään vauhtiin, aloitti 11. albuminsa ”Get A Gripin” äänitykset. Mukana oli kahden edellisen levyn tuottaja Bruce Fairbairn, sekä liuta aikakauden hittinikkareita, kuten Desmond Child, Richie Supa, Taylor Rhodes ja Jim Vallance. Lisäksi iisien krediiteistä löytyy mm. Jack Blades (Night Ranger, Damn Yankees), Tommy Shaw (Styx, Damn Yankees) sekä Lenny Kravitz, joka myös lauloi yhdellä biisillä taustoja.
Äänensä levylle lainasi myös Eagles-legenda Don Henley, jonka stemmalaulua kuullaan ”Amazing”-balladilla. Eli jättisuosion jälkeen mitään ei haluttu jättää epävarmaksi, vaan albumille ladattiin paukkuja jokaisella rintamalla.
”So take that Grey Poupon my friend and shove it up your ass!”
Albumi käynnistyy introlla, jossa kuullaan Tylerin räppäilevän nokkelia riimejä lyömäsoitin ilotulituksen päälle. ”Walk This Waylle” terveisiä lähettävä kappale kasvaa ensimmäiseen oikeaan biisiin ”Eat The Rich”, joka on yksinkertaisesti todella tarttuva. Hurjalla groovella varustettu sävellys on Tylerin ja Perryn show, jonka mainiot lyriikat sekä hienot soolot osuvat napakymppiin.
Bileet jatkuvat levyn nimibiisin myötä. Svengi on hurja, Perryn ollessa soolossa liekeissä. ”Fever” pitää tunnelman sopivasti hanurinvatkauksessa, vaikka kappale ei tarttuvuudellaan ole kahden edellisen tasoa.
Levyn ensimmäinen sinkkujulkaisu, eeppinen ”Livin’ On The Edge” pitää tason yhä hämmentävän korkeana. ”Flesh” on jälleen rokkari, mutta samalla yksinkertaisesti edeltäjiään heikompi tekele.
”Walk On Down” päästää mikin ääneen yhden kautta aikojen cooleimmista rokkareista, eli Mr. Joe Perryn. Vokalistina mies on kaukana Tylerin tasosta, mutta jollain tavalla tämä simppeli rokkibiisi on piristävä poikkeus todella massiiviseksi tuotetussa maailmassa.
”Shut Up And Dance” on taas rätväkkä rock-veto, mutta jollain tavalla hengetön tuotos. Loppusuora sisältää kolme megahittiballadia (”Cryin’”, ”Crazy” sekä ”Amazing”), joista erityisesti kaksi ensimmäistä ovat niin puhkisoitettuja, että niistä on vaikea sanoa muuta kuin kyseessä olevan hienot hitit, mutta kiitos ei enää. ”Amazing” oli pitkästä aikaa kuunneltuna näistä kolmesta se positiivisin yllätys, ei vähiten pienen Eagles-henkisyytensä johdosta.
Jälkipuoliskon kahdesta rokkarista ”Gotta Love It” on selkeä täyteraita, vaikka on tuotettu täyteen kaikenlaista korvakarkkia. Valitettavasti tapporiffiä tai tarttuvaa koukkua biisistä ei löydy.
”Line Up” on hyvin 1970-luvun henkinen sovitus, jolla kuullaan Kravitzin taustalaulua. Biisissä on hyvästä meiningistä huolimatta täytteen makua. Onneksi homman pelastaa Perryn komea slide-soolo. Levyn päättää reilu kaksiminuuttinen ”Boogie Man”, joka on oikeastaan Perryn soolo-teos, jonka voisi helposti kuvitella 1960-luvun leffan taustamusiikiksi.
Mitä voi sanoa levystä, jota myytiin yli 20 miljoonaa kappaletta maailmanlaajuisesti, jolta irtosineljä valtavaa hittisinkkua ja joka palkittiin kahdella Grammy-palkinnolla?
Massiivisessa kokonaisuudessa on paljon hyvää. Sen vastapainoksi siinä on myös vähintään kolmasosa sellaista, jotka olisi voinut huoleti pudottaa pois.”Get A Grip” on yhden aikakauden teos ja vaikka tähän aikaan rankemman rokin puolella Grunge oli päivän sana, ei tämä hidastanut Aerosmithin menoa.
30 vuotta täyttävä ”Get A Grip” oli bändin viimeinen megamenestys, vaikka suuria yksittäisiä hittejä kuten ”Pink”, ”Jaded” ja erityisesti ”I Don’t Wanna Miss A Thing” vielä seurasi, yksikään bändin studiolevyistä ei yltänyt enää lähelle näitä saavutuksia.
7+/10
Ilkka Järvenpää
1.Intro
2.Eat The Rich
3.Get A Grip
4.Fever
5.Livin’ On The Edge
6.Flesh
7.Walk On Down
8.Shut Up And Dance
9.Cryin’
10.Gotta Love It
11.Crazy
12.Line Up
13.Amazing
14.Boogie Man
Vankasti kasarihevin, AOR:n ja ns. classic rockin suuntaan kumartava oululainen vanhempi herrasmies. Elämä pyörii pitkälti perheen, musahommien, siviilityön ja kuntoilun ympärillä. Harrastuksiin kuuluu elokuvat, englannin valioliiga, lukeminen, sekä hyvä ruoka ja juoma.
 Metalliluolan arvio, Ilkka Järvenpää.){kind=link}