Erottuaan Judas Priestistä vuonna 1992 vokalisti Rob Halford jatkoi uraansa soolouran merkeissä. 1990-luvun loppuun tultaessa vokalisti oli ajautunut musiikillisesti sivuraiteille perustaessaan industrial metallia soittaneen ja surkeasti menestyneen 2won.
Vuosituhannen vaihde enteili vahvasti perinteisen heavy metallin uutta nousua mm. Bruce Dickinsonin palattua Iron Maidenin keulille. Pahasti sakanneen uran myötä paluu juurille oli myös Halfordille ainoa mahdollisuus, jonka hän käytti perustaessaan omaa nimeään kantavan kokoonpanon vuonna 1999 päivittäen samalla imagonsa takaisin tuttuun nahka-, niitit- ja moottoripyörät-linjaan. Rob kasasi ympärilleen itseään nuoremmista nimettömistä soittajista koostuvan jengin, johon kuuluivat kitaristit Patrick Lachman ja Mike Chlasciak, basisti Ray Riendeau sekä rumpali Bobby Jarzombek. Ensimmäistä albumia työstämään otettiin mukaan tuottajavelho, kitaristi ja biisinikkari Roy Z, joka oli tuonut rutkasti nostetta myös Dickinsonin soolouralle.
Halford-bändin ensimmäinen 12 biisin mittainen pitkäsoitto ”Resurrection” julkaistiin vuonna 2000. Jo lähtötelineistä alkaen levy lyö pöytään vahvan kannanoton: Metallijumala Rob Halford on palannut korpivaellukseltaan ja tekee sen ryminällä. Albumin nimiraita jatkaa lähes suoraan siitä, mihin Halford oli heavy metal-uransa Priestin ”Painkillerilla” jättänyt ja latoo tiskiin heti kättelyssä tunnusomaiset korkeat vokaalit sekä sirkkelin lailla repivät screamit, vahvat ja rytmikkäät riffit ja eteenpäin puskevan metallijuggernautin, jota ei voi pysäyttää. Meno ei laannu lainkaan albumin edetessä, vaikka myös kuulijan hiukset päästä vievän ”Resurrection” ja ”Made In Hell” -aloituskaksikon jälkeen mukaan astuu hidastempoisempia ja melodisempia vetoja, joissa säilyy sama pumppaava rytmisyys ja eteenpäin vievä voima.
Albumin yksi vahvuuksista on monipuolisuus ja -ulotteisuus. Tunnelmaa ja tempoa vaihdellaan läpi koko levyn tukeutumatta ainoastaan raivokkaaseen vasarointiin. Tämä on peruskivi kaikille kiekoille, jotka jaksavat kiinnostaa vuosi toisensa jälkeen aiheuttamatta alkuinnostuksen jälkeen nopeaa kyllästymistä. Loistavimpana yksittäisenä esimerkkinä tästä voidaan pitää ”Silent Screamsia”, joka yhdistelee yhden biisin sisällä nerokkaasti herkkää tunnelmointia ja suoraviivaisempaa paahtoa Halfordin tarjotessa myös vokaalien puolesta täyden repertuaarin puhtaista sekä rauhallisista vokaaliosuuksista screameihin.
Sama äänenkäytön linja toistuu myös muualla. Koko albumia ei huudeta keuhkojen pohjasta sappinesteet roiskuen, vaan pääpiirteissään Halford luottaa vahvaan keskiääneensä käyttäen korkeita lauluosuuksia enemmän tehokeinoina kuin pääasiallisena ilmaisutapana.
Vahvan alkupuoliskon jälkeen ”Resurrection” ei aivan kykene pitämään tasoaan loppuun asti, vaan albumin loppupuoliskolle osuvat heikoimmat vedot kuten ”Twist” ja ”Temptation”, jotka tuntuvat hiukan orvoilta piruilta muun materiaalin joukossa. Myös ”Drive” on melko yhdentekevän pökälemäinen erityisesti sanoitustensa puolesta, eikä musiikillisesti mitään mestariainesta. Tämä saa aikaan hienoisen linjattomuuden tunteen loppua kohti edetessä.
”Twistin” ja ”Driven” olisi voinut siekailematta korvata Japani-version bonusbiiseillä ”Hell’s Last Survivor” ja ”Sad Wings”, jotka ovat molemmat tajuttoman kovia vetoja. Myös Bruce Dickinsonin kanssa vedetty duetto ”The One You Love To Hate” jää pettymykseksi ja hiukan yksitotiseksi jylkytykseksi. Herroilla olisi varmasti ollut rahkeita korkeaoktaanisempaan yhteistyöhön myös vokaalien puolesta, jotka ovat molempien laulajien osalta alakanttiin flunssaisen karkeasti vedettyjä.
”Resurrection” julistaa paluuta juurille myös lyyrisesti. Halford skannaa sanoituksissaan historiaansa alkuajoista uuteen tulemiseen albumin alkupuoliskolla biiseissä ”Resurrection”, ”Made In Hell” sekä päätöskappaleessa ”Saviour”. Sanoituksellinen viesti on siis sangen selkeä: ”olen palannut!” Toki albumille mahtuu myös paljon syvällistä lyyristä materiaalia aiemmin mainitun ”Silent Screamsin” tyyliin eli rintakehän rummuttaminen, moottoripyörällä kruisailu, hirviöt tai paneminen eivät ole pääosassa.
Nimettömyydestään huolimatta muusikko-osasto tekee selvää jälkeä, eikä moittimisen aiheita löydy, joskaan ei myös mitään virtuoosimaisia suorituksia. Tosin biisimateriaali nojaa niin vahvasti vankkoihin peruselementteihin, ettei sooloilulle ole varsinaista tilausta. Roy Z:n kädenjälki on selvästi kuultavissa, kun vertailukohteeksi ottaa esimerkiksi Bruce Dickinsonin kolme vuotta aikaisemmin julkaistun ”Accident Of Birthin”. Z onnistuu jalostamaan ulos ne olennaisimmat piirteet, jotka tekevät ”Resurrectionista” Halfordille hyvin tunnusomaisen ja selkeästi tunnistettavan albumin ilman väkinäisiä kikkakolmosia ja maalailua.
”Resurrection” on puutteistaan huolimatta Halfordilta erinomainen paluu ruotuun sekä ylipäänsä sangen hyvä ja ajaton heavy metal -albumi. Sikäli kun Robin soolotuotanto on jollekin vielä kulkematon polku, tästä albumista on hyvä aloittaa tutustuminen. ”Resurrectionin” ilmestyessä se sai aikaan myös pysäyttämättömän lumivyöryn, joka johti lopulta loistavan ”Live Insurrectionin” (2001) ja toisen studiolevyn ”Cruciblen” (2002) kautta Halfordin liittymiseen takaisin Judas Priestiin muutamaa vuotta myöhemmin.
8+/10
Tomi Väänänen
1.Resurrection
2.Made In Hell
3.Locked And Loaded
4.Night Fall
5.Silent Screams
6.The One You Love To Hate
7.Cyberworld
8.Slow Down
9.Twist
10.Temptation
11.Drive
12.Saviour
Tulisieluinen ja mustaverinen Savon Nosferatu, joka imee elinvoimansa raskaasta musiikista, hard rockista black metalliin. Musiikin ohella ajankäyttöä ohjaavat työ, perhe, lasten harrastukset, kuntosali, kalastus, jääkiekkohuliganismi sekä leffat ja tv-sarjat.
 Metalliluolan arvio, Tomi Väänänen.){kind=link}