Alice Cooper julkaisi 16:ta albuminsa ”Constrictorin” 22.9.1986. Levyä voidaan pitää tietynlaisena comebackina, sillä se oli Cooperilta selkeä paluu takaisin hard rockin pariin muutaman kokeellisemman levyn jälkeen. Ennen ”Constrictoria” Cooper oli käynyt läpi melkoisen elämänmuutoksen. Tämä ”Hollywoodin Vampyyri” pystyi lopultakin selättämään oman alkoholiongelmansa ja nousemaan takaisin parrasvaloihin. ”Constrictor” oli myös kaupallisessa mielessä selkeä ryhtiliike parempaan, sillä kaksi aiempaa Cooper-levyä, eli ”DaDa” (1983) ja ”Zipper Catches Skin” (1982) eivät onnistuneet nousemaan USA:n Top 200:n, temppu johon ”Constrictor” pystyi (paras sijoitus 59). Cooperin varsinaista kaupallista paluuta saatiin odottaa vielä muutama vuosi ja yksi levy ”Raise Your Fist And Yell” (1987), ennen kuin mies palasi takaisin huipulle myös kaupallisessa mielessä ”Trashin” (1989) julkaisun myötä.
Ennen ”Constrictorin” äänitysten alkamista Alice tiesi tarvitsevansa rinnalleen uuden biisintekijän, jotta miehen soundi onnistuttaisiin päivittämään 1980-luvulle. Kumppaniksi löytyi vuonna 1962 syntynyt ”heavy metallin Rambo” Robert William Athas, joka opittiin tuntemaan Alicen lihaskimppu-kitaristina nimellä Kane Roberts. Yhdessä herrat Cooper ja Roberts osallistuivat jokaisen ”Constrictor”-raidan säveltämiseen ja Robertsin metallisempi kitarasoundi ja soittotyyli vaikuttivat materiaaliin. Beau Hillin (mm. Ratt, Warrant, Winger, Europe) tuottama albumi käynnistyy ärhäkästi ”Teenage Frankesteinilla,” joka onkin vallan mainio kasari-henkinen rokkari massiivisella kertosäkeellä. Kappaleen live-veto ”Nightmare Returns”-kiertueella oli yksi Cooperin kyseisen kiertueen keikkojen kohokohdista. Hiipien starttaava ”Give It Up” juhlistaa Cooperin paluuta rokkauksen pariin, herran nostaessa keskisormeaan kohti keskiluokan amerikkalaista unelmaa kohti:
”Just when you got it made, and all your bills are paid, you stumble and fall into your grave. Ah, too bad”
Tältä levyltä ei kannattanut odottaa herkkiä balladeja ”I Never Cryn” tai ”You And Men” tapaan ja ”Thrill My Gorilla” jatkaakin rokkaavalla linjalla. Kappaleen kertosäkeessä vastauksen Alicen lead-lauluun vetää levyllä bassot ja taustalaulun hoitanut Kip Winger, joka parin vuoden Alice-pestin jälkeen saavutti melkoista menestystä myös oman Winger-orkesterinsa kanssa. Kolmen suoran rokkauksen jälkeen ”Life And The Death Of The Party” vie kuulijan selkeästi synkemmille vesille Alicen laulaessa totuttua kevyemmällä tyylillä ja tarttuvan kertosäkeen viimeistellessä tämän synkän biisin, jonka lyriikat voi käsittää herra Vincent Furnierin viha/rakkauslauluksi toiselle persoonalleen tai sitten vain synkäksi rakkauslauluksi. Upean kappaleen viimeistelee Robertsin komea kitarasoolo. Raskaan riffin ja tarttuvan äijäkööri-kertosäkeen varassa kulkeva ”Simple Disobedience” päättää komeasti vanhan ajan LP-levyn A-puolen.
Kakkospuoli ja ”The World Needs Guts” käynnistyy Kanen tapping-tilutuksella, tarttuvalla riffillä, sekä ”Hey you”– ja ”Oh yeah”-sonnikuorojen jyräyksellä. Tarttuva biisi onkin tehnyt tänä kesänä paluun Cooperin livesettiin ja pelkästään Kanen kitarasoolo on sen verran komeaa kuultavaa, että mielellään toivotin tämän kappaleen tervetulleeksi takaisin keikkalavoille. ”Trick Bag” ehdittiin aiemmin demottaa nimellä ”He’s Back,” mutta tälle nimelle löydettiin myöhemmin muuta käyttöä. Kappaleen alkuperäinen demo-versio löytyy muuten ”Life And Crimes Of Alice Cooper”-boksilta, mikäli joku haluaa tsekata miltä viisun alkuperäinen versio kuulosti. Biisi on varsin pätevä rokkari, mutta Beau Hillin kasarituotanto ei valitettavasti tässä kappaleessa oikein toimi. ”Crawlin’” kuuluu yhdessä edeltäneen ”Trick Bagin” kanssa levyn huonoimpaan kolmannekseen. Biiseissä ei ole varsinaisesti mitään vikaa, mutta verrattaessa levyn alkupuolen loistosävellyksiin kappaleet yksinkertaisesti jäävät hieman puolivillaisiksi.
”The Great American Success Story” palauttaa albumin takaisin raiteilleen upean kertosäkeen voimin. Viimeiseksi kappaleeksi säästettiin levyn tunnetuin biisi, eli ”Friday The 13th pt.6”:een tehty ”He’s Back (The Man Behind The Mask)”, joka nousikin Ruotsissa sinkkulistan ykköseksi. Kasaridiskobiitin ja syntikoiden varassa kulkeva kappale eroaa tuotannollisesti melkoisesti muusta levystä, mutta mikäpä siinä, sillä tarttuvalla kertosäkeellä varustettu veto sisältää kyllä melkoisesti hittipotentiaalia. Tämäkin on tehnyt 2000-luvulla paluun takaisin Alicen settilistaan, toki huomattavasti rokkaavampana versiona.
En ollut pitkään aikaan kuunnellut ”Constrictoria,” joten paluu levyn pariin oli varsin miellyttävä kokemus. Kiekolle on päätynyt muutamia todellisia helmiä, mutta niiden vastapainona on myös joitain varsin keskinkertaisia vetoja. Levyn suurin heikkous on kuitenkin Beau Hillin tuotanto. Tussun kasarisoundin vuoksi siitä puuttuu se lopullinen tappajameininki. Alice osui paremmin maaliin seuraneella ”Raise Your Fist And Yellilla,” jolla mies yhdessä Robertsin kanssa runttasi siihenastisen uransa ylivoimaisesti raskainta kamaa. Kaupallinen comeback tosiaan oli tässä vaiheessa vielä parin vuoden päässä, mutta muutamasta heikommasta biisistä huolimatta ”Constrictor” on varsin hyvä levy, joka palautti sitä seuranneen ja upeasti menestyneen ”The Nightmare Returns”-kiertueen myötä Alice Cooperin takaisin hard rockin eturiviin.
8-/10
Ilkka Järvenpää
1. Teenage Frankenstein
2. Give It Up
3. Thrill My Gorilla
4. Life And Death Of The Party
5. Simple Disobedience
6. The World Needs Guts
7. Trick Bag
8. Crawlin’
9. The Great American Success Story
10. He’s Back (The Man Behind The Mask)
Vankasti kasarihevin, AOR:n ja ns. classic rockin suuntaan kumartava oululainen vanhempi herrasmies. Elämä pyörii pitkälti perheen, musahommien, siviilityön ja kuntoilun ympärillä. Harrastuksiin kuuluu elokuvat, englannin valioliiga, lukeminen, sekä hyvä ruoka ja juoma.
 Metalliluolan arvio, Ilkka Järvenpää.){kind=link}