Deep Purple -klassikoiden uudelleen lämmittelyä ei olisi aikanaan aivan heti Whitesnakelta odottanut. Joku kyynisempi voisi sanoa, että edellisten studiolevyjen tason käännyttyä laskuun, nyhdettiin viimeisiä mahdollisia tuloja irti hupenevasta fanikannasta. Whitesnake on tästä huolimatta esittänyt muutamia Purplen kappaleita konserteissaan aina 2003 tapahtuneesta uudesta tulemisestaan lähtien. Virallisesti julkaisun takana olevat syyt liittyvät kunnianosoitukseen, menneisyyden arvostamiseen ja Deep Purplen MK3 kokoonpanon sinänsä paikallaan olevaan tributointiin. David Coverdale selittää syitä ja taustoja levylle kattavasti levyvihossa, joka on erittäin mielenkiintoista luettavaa.
Kosketinsoittaja Jon Lordin vuonna 2012 tapahtuneen kuoleman inspiroimana Coverdale oli ottanut yhteyttä Ritchie Blackmoreen uudelleen virittääkseen ystävyyden ja kartoittaakseen olisiko mahdollista saada aikaiseksi jonkinlainen Deep Purple -reunion. Tämä tuskin olisi toteutunut sillä nimellä, koska Ian Gillanin vetämä kokoonpano yhä maailmalla vaikuttaa. Loppujen lopuksi erimielisyydet mm. kiertämisen suhteen pistivät projektin karikolle, mutta idea Purple-materiaalin lämmittämisestä jäi itämään Coverdalen mieleen.
Whitesnake tarjoilee ”The Purple Albumin” muodossa 15 uudelleen versioitua kappaletta vuosilta 1974–1975 eli niiltä kolmelta Purple-levyltä, joilla Coverdale aikanaan lauloi. Kyynikot jättivät levyn suorilta käsin hyllyyn ja muut voivat tutkia puolueettomasti mistä tässä projektissa oikein on kysymys.
Ruletti pistetään pyörimään itseoikeutetusti ”Burn”- vauhtiraidalla. Välittömästi (ja ikävä kyllä odotetusti) käy ilmi, ettei Davidin kuuluisa savuinen ääni tämän kaltaisessa metallisessa versioinnissa ole enää parhaimmillaan. On kuulunut arvosteluja, joiden mukaan suoritus ei ole edes kelvollinen, mutta on näistä huonompia tulkintoja kuultu.
Raskaammissa kappaleissa Coverdale on selvissä vaikeuksissa ja taustalaulajat ovat mukana tukemassa esityksiä. Sovitukset ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta lähellä alkuperäisiä, mutta tunnepuolella liikutaan aivan eri alueilla. Parissa kappaleessa on mukaan otettu uudemman Whitesnaken tyylistä akustista Led Zeppelin -henkistä fiilistelyä, joka ei vain tunnu biiseihin luonnollisesti istuvan. Zeppelin ja Purple ovat kaksi eri asiaa ja ne on syytä pitää erillään.
Olennainen kulmakivi lauluosaston ulosannista myös puuttuu. Se on Glenn Hughesin ääni, joka oli alkuperäisissä versioissa aivan yhtä olennainen osa Purplen rakennetta kuin Coverdalen rouheampi tulkinta tuoden siihen Blackmoren vihaamaa funk-soundia. Pisteet toki Coverdalen rohkeudesta ottaa käsittelyyn ”Holy Man,” joka alun perin oli Hughesin yksin laulama kappale. Tähän biisiin moderni Whitesnake-sovitus sopii täydellisesti ja yllättäen se nousee tämän levyn vahvimmaksi tulkinnaksi.
Sävyttävimmät Coverdalen viime vuosien lauluesitykset on saatu esille balladeissa, ja pettymystä ei tältä osin tuota ikivihreä ”Soldier Of Fortune.” Tunteikkaasti veteraani vie kauniin melodian loppuun ja vuosikymmenien kokemuksen myötä biisi saa vereviä tunteita aikaan rintalastassa. Tästä huolimatta versio kalpenee kun vuoden 1997 akustinen livealbumi ”Starkers In Tokyo” otetaan vertailuun. Blues-klassiko ”Mistreated” jää pahasti torsoksi Coverdalen vokaaliongelmien vuoksi ja taas kerran tunnelma ei yllä tavoiteltuihin korkeuksiin.
Blackmoren poissaolo tästä hankkeesta on toki mahdollistanut kappaleiden poimimisen myös 1970-luvun viimeiseksi Purple-tuotokseksi jääneeltä ”Come Taste The Bandilta.” Funk-vaikutteisen levyn muistaminen on asiana selvää plussaa. Tosin funkista ei tällä levyllä ole enää jälkeä vaan yleisilme on amerikkalaisessa heavy rockin ja metallin fuusiossa täyteen ahdettuine tuotantoineen.
Kitaristi Doug Aldrichin poistuttua kokoonpanosta hänen paikkansa on ottanut Night Ranger– mies Joel Hoekstra, jonka soitto on teknisesti oikeaoppista, mutta kasvotonta. Kiistatta lahjakas Reb Beach ei ole kotonaan tämän tyyppisen brittiläisen 1970-luvun materiaalin kanssa. Tätä vastaavaa ongelmaa on myös Whitesnaken kaikilla viimeisen vuosikymmenen studiolevytyksillä kuultu riittämiin. Rumpali Tommy Aldridge on erittäin taidokas ja meriittinsä ansainnut soittaja, mutta myös hänen halon hakkuuta muistuttava tyylinsä sotii näiden biisien luontaista juurekkuutta vastaan.
Loppujen lopuksi ”The Purple Album” on ongelmallinen levy. Coverdalen tarkoitusperät saattavat olla jalot ja seurannella kiertueella kuultiin useita näistä ikivihreistä. Maailmalla on kaikenlaisia ja kaiken tasoisia tribuuttibändejä, joiksi itse Deep Purple on jo myös luisunut. Tässä tilanteessa Whitesnake mahtuu sekaan, eikä arvioija välttämättä haluaisi suoraan teilata tätä albumia.
Siitä huolimatta fakta on, että 45 vuoden takaiset hevihistorian monumentit jatkavat seisomistaan ajan sekä myllerysten keskellä täysin horjumattomina. Kunnianosoituksen sijasta Whitesnake saattaa tällä puolivillaisella levyllä vain ohjata kuulijan takaisin niiden pariin. Jos joku uusi fani nuo levyt tämän kautta löytää, on sota sitä myöten jo puoliksi voitettu.
7/10
Ville Krannila
1. Burn
2. You Fool No One
3. Love Child
4. Sail Away
5. The Gypsy
6. Lady Double Dealer
7. Mistreated
8. Holy Man
9. Might Just Take Your Life
10. You Keep On Moving
11. Soldier Of Fortune
12. Lay Down Stay Down
13. Stormbringer
14. Lady Luck
15. Comin’ Home
Hevimaailmassa vaellettu jo 1980-luvulta. Monipuolisen metallimusiikkiin syventymisen, perheen sekä työn ohella ajan vievät kolme koota; kirjoittaminen, koulutus ja kuntoilu.
 Metalliluolan arvio, Ville Krannila.){kind=link}