Nocturnal Rites? Kuka muistaa tämän ruotsalaisbändin? Käsi pystyyn! Varmaan monikin muistaa, mutta kuinka monta kättä nousee pystyyn kysyttäessä, miten tarkkaan on viime vuodet tullut orkesterin edesottamuksia seurailtua. Uskoisin käsiä olevan pystyssä vähemmän. Joka tapauksessa Nocturnal Rites on heittänyt pihalle uuden albuminsa ”Phoenixin”, jota kuunnellessaan ei voi kuin ihmetellä, miten kauas bändi on alkuperäisiltä juuriltaan karannut. 2000-luvun taitteen melodiset ja rivakat power metal -rallit ovat vaihtuneet keskitempoiseksi alavirekitarariffimössöksi ja melodisuus on enää lähinnä laululinjoissa mukana oleva kuriositeetti. Haettua vai luonnollista muutosta? Mene ja tiedä, mutta pettymys on ainakin tässä osoitteessa suuri. Katsellaanpa kuitenkin vähän tarkemmin.
Levyn aloittava ”A Heart As Black As Coal” on tavallaan koko albumin kuva pähkinänkuoressa. Matalavireinen kitarariffi murjoo tylsästi, taustalla junttakomppi paukkaa ja kertosäkeessä päästään hiukan vapaammin liukumaan melodian ehdoilla. Tylsä aloitus ja huolestuneisuus on jo onnistunut nostamaan päätään. ”Before We Waste Away” antaa onneksi lupauksen paremmasta, kunnes heti laulun alettua lipuu samoille tasapaksuille urille. Melodinen aloitus vaihtuu yhdentekeväksi säkeistöksi, jonka laulumelodia onneksi osittain pelastaa. Kertosäe on mallia nätti mutta ennalta arvattava. Ihan kiva kuusi puoli!
”Poisonous Seedista” on vaikea löytää kertosäettä. Oletan sen olevan siinä kohdassa, missä lauletaan ”Poisonous Seed”. Ei sillä, että kertosäettä vanhan kaavan tapaan aina tulisi ollakaan, mutta Nocturnal Rites on niitä bändejä, joiden kappaleet melko perinteisesti noudattavat perinteistä säkeistö-bridge-kertosäe-linjaa ja oletan orkesterin halunneen tähänkin kipaleeseen kertosäkeen sisällyttää. Nyt ei vaan oikein napsahtanut kohdilleen.
”Repent My Sins” erottuu edukseen shuffle-kompillaan, joka on kuitenkin niin hidas murisevien kitaroiden alla, että puolittaiseksi jää sekin efekti. ”Nothing Can Break Me” sisältää kelvollisen kertosäkeen kappaleen muuten ollessa melkoisen keskinkertainen esitys. ”Flamesin” intro voisi olla myöhempien aikojen Trio Niskalaukauksen levyltä, mikä sinällään on omaa korvaa miellyttävä, mutta asiayhteys huomioon ottaen kummallinen juttu. Kappale on hidas junttaus, jossa jälleen kertosäe toimii jonkin asteisena pelastajana. ”Phoenixin” päättävä ”Welcome To The End” on ehkä albumin paras kappale. Rivakan biisin aloitus on mielenkiintoinen ja jälleen kertosäe toimii melko hyvin. Näissä edellä mainituissa kipaleissa on jotain, mikä saa mielenkiinnon osittain heräämään, mutta lopuista nimeltä mainitsemattomista en onnistunut useammankaan kuuntelun jälkeen löytämään mitään, mikä houkuttelisi takaisin niiden äärelle muuten kuin aseella uhaten.
Nocturnal Ritesin soitto sinällään tietenkin toimii hienosti ja kaikki palaset ovat soitannollisesti kohdillaan. Selvästikin kokeneet ammattimiehet ovat asialla. On vain kovin vaikea ymmärtää, että miten vajaa parikymmentä vuotta sitten sama bändi teki todella monipuolista ja mielenkiintoista musiikkia ja nyt vuonna 2017 suoltavat levyllisen alta riman sävellettyä junnausta. Kitaroiden melodisuus on kaukainen muisto ja matalalta murjotut riffit eivät tahdo erottua toisistaan. Laulaja vetelee varman päälle ihan mukavasti ripaus raspia äänessään, mutta kovasti tasaista on hänenkin suorittamisensa. Kosketinsoittimet antavat kappaleisiin pienen pikantin säväyksensä, mikä on ihan tervetullut lisä muuten monotoniseen äänikuvaan. Tuotanto on taattua 2017-luvun kompressoitua ja puserrettua muhjua. Tätähän se tänä päivänä liian usein tuppaa olemaan. Nyanssit loistavat poissaolollaan ja iskut ovat tarkasti kohdillaan. Kai näillä asetuksilla tuotettua musiikkia halutaan kuunnella, kun niin monet tätä tällä kaavalla tekevät.
Biisien samankaltaisuutta lisää vielä sekin seikka, että ne muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta on sävelletty samasta sävellajista. Sävellajin valintahan saattaa usein olla laulajalähtöistä eli valitaan laulajalle sopiva sävelkorkeus, josta laulajan on helppo laulaa. Nyt kun kappaleet ja varsinkin kitarariffit ovat niin samankaltaisia toisiinsa nähden, on hankala erottaa kappaleita toisistaan. Levy menee yhtenä tasaisena pötkönä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Minkäänlaista muistijälkeä kappaleista ja albumista kokonaisuutena ei tahdo syntyä, vaikka miten ajatuksen kanssa koettaisi kuunnella.
Nocturnal Rites on julkaissut levyn, joka ei houkuttele sitä uudelleen kuuntelemaan. Se on tehnyt levyn, joka on täynnä keskinkertaisuutta ja turruttavan tylsää tämän päivän näennäisen raskasta rokahtavaa metallia. ”Phoenix” on myös siinä mielessä harvinainen levy, ettei se sisällä ainoatakaan kokonaisuutena hyvää kappaletta. Joissakin biiseissä on tiettyjä hyviä elementtejä, mutta yksikään ei kanna alusta loppuun saakka. Kai se on yhdenlainen ansio tämäkin.
1998 julkaistu ”Tales Of Mystery And Imagination” ja heti seuraavana vuonna 1999 julkaistu oma suosikkini ”The Sacred Talisman” ovat enää kaukainen häivähdys menneisyydessä. Ajalta, jolloin Nocturnal Rites oli nuori ja nälkäinen power metal –bändi ja sävelsi sekä esitti musiikkia, jolla oli tarkoitus. Vuonna 2017 vaikuttaa siltä, että bändi tekohengittää ja koettaa pyristellä tämän päivän odotusten ja yleisen valtavirran mukana. Romahdus on valtava ja käsittämätön. Jos tämän parempaan ei pysty niin silloin olisi parempi pistää pensselit santaan ja tehdä muita asioita eikä ainakaan odottaa, että vanhat fanit näistä enää innostuisivat. Enkä oikein usko tällä musiikilla uusiakaan kuulijoita juuri saavutettavan.
Tekisi mieli antaa viitosella alkava arvosana, mutta koska bändillä oli itselle 2000-luvun taitteessa suuri merkitys ja noita alkupään levyjä tulee edelleen kuunneltua, olkoon arvosana kuitenkin hiukan parempi. Toisaalta joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään. Vai miten se meni? Joka tapauksessa (Nasse-sedän äänellä) Teemu-setä on HYVIN HYVIN PETTYNYT! Ja vähän vihainenkin.
6-/10
Teemu Kuosmanen
- A Heart As Black As Coal
- Before We Waste Away
- The Poisonous Seed
- Repent My Sins
- What´s Killing Me
- A Song For You
- The Ghost Inside Me
- Nothing Can Break Me
- Flames
- Used To Be God
- Welcome To The End
40 ja plus vanhan liiton metallimies Kajaanista. Musiikkimaku juminut metallin osalta perinneheviin ja stadionkertseihin, mutta vanhemmiten korvaa alkanut miellyttää myös muunlainen musiikki. Pääasia, että kuulostaa hyvältä niin kuin esimerkiksi Popeda ja E-Type. Perheenisän velvollisuuksien lisäksi aikaa vievät kitaransoitto bänditouhuineen sekä intohimoinen suhde maailman kovimpaan metallibändiin ja maailman kovimpaan jalkapallojoukkueeseen. Scream for me Liverpool!
 - levyarvio. Teemu Kuosmanen, Metalliluola.){kind=link}