Ghostin verratten nopeassa ajassa koviin mittasuhteisiin noussut suosio on välillä jaksanut hämmästyttää huolimatta musiikin historian jo lukuisia kertoja itseään todistaneesta menestyskaavasta. Yhtyeen nousukäyrä pohjautuu huomiota herättävän imagon sekä ei-niin-turvallisen musiikin ristiriitaan, toki tätä taktiikkaa lukuisat teatraalisen rockin artistit ovat noudattaneet vuosikymmenien ajan. Oman huomionsa ovat saaneet yhtyeen jäsenten väliset oikeuskiistat, mystinen ilmapiiri, jota 2020-luvun häämöttäessä on yhä vaikeampi säilyttää ja toisaalta keulahahmon tällä levyllä todentuva uusi inkarnaatio.
Bändin neljännellä levyllä ”Prequellella” maskin takaa jo avoimemmin esiin tullut johtohahmo Tobias Forge siirtyy suurelta osin pois 1970-luvun rock-huuruista ja usvaisesta ilmapiiristä, korvaten sen ajattomammalla, selvästi tarttuvammalla ja melodisemmalla otteella. Mukana on vaikutteita niin disco-musiikista, Rushista, kasarivuosien Europesta kuin ”Flush The Fashion”– ja ”Special Forces” -kauden Alice Cooperista. Musiikillisesti kaikki tämä on loistava askel oikeaan suuntaan.
Papa Emeritus –hahmon muovautuminen Cardinal Copiaksi on ilmeisesti vapauttanut Forgessa jonkinlaisen uuden luovan nerokkuuden ja kappaleista aistii jatkuvan hienoisen hymyn suupielissä. Tämä jättää tulkinnan varaa yhtä paljon kuin Mona Lisan ilme Louvressa ja Ghost ei ole silti tinkinyt lainkaan satanistisesta perusvireestään. ”Prequelle” ei ole positiivinen levy, vaikka popiksi sitä voi hetkittäin kutsua.
Aiemmat Ghost-albumit ovat pitkälti kompastuneet ylettömään tunnelman hakemiseen toimivien sovitusten sijasta. Kappaleet ovat olleet alisteisia myytille. Edellisen ”Meliora” -levyn ”He Is”-single antoi jo suuntaa siitä, mihin Forge parhaimmillaan pystyy. ”Popestar”–EP täytti paikkansa välityönä ja lopulta ”Prequellella” kaikki osat loksahtavat hienosti kohdalleen.
Ensimmäisenä singlenä ja musiikkivideona julkaistu ”Rats” on vahvasti Alice Cooper-henkinen esitys. Millä hetkellä tahansa kuulija odottaa Vince Furnierin astuvan varjoista ja kiljaisevan kertosäkeen rotat-huudon. Cooper vain ei itse ole vuosiin ollut näin syntisen hyvä. Seuraavaksi ennakkoon levyltä tarjoiltiin ”Dance Macabre”, joka on korvien väliin soimaan jäävän riffinsä tavoin aivan kuin ne 1990-luvun puolivälin tanssilevyt, joita kunnon hevarit eivät kehtaa myöntää yhä silloin tällöin pyörittävänsä.
Albumi ei onneksi jää singlebiisien varaan. ”Faithin” soolossa on modernia otetta ja kitarat rouhivat yllättävän raskaasti. ”See The Light” ja ”Pro Memoria” ovat balladeja, jotka huokuvat kaihoa sekä surumielisyyttä. ”See The Lightin” syntikat soivat kuin Rush ”Power Windows” –klassikolla, sillä erotuksella että ne on puettu pahahenkiseen tarttuvuuteen. Instrumentaali ”Miasmassa” mukaan astuu jopa saksofoni. ”Prequelle” on tuotettu ilmavasti ja tuo soundeiltaan mieleen 1990-luvun parhaat levyt. Musiikissa soivat edelleen kirkkourut ja sanoituksissa kaikuvat tutut antiteologiset teemat.
Harva yhtye yhdistää oman vanhakantaisen soundinsa, Beatlesin, Rushin, Alice Cooperin sekä satunnaiset progressiivisen otteen näin menestyksekkäästi yhdellä albumilla ja jopa yhdessä kappaleessa kuten instrumentaali ”Helvetesfönster” tekee, samalla kuulostamatta sekavalta. Pieni notkahdus tulee viimeisen varsinaisen kappaleen ”Life Eternal” muodossa, jonka tarkoituksena lienee ollut pitää vanhemmat fanit tyytyväisenä. Muuten kokonaisuus on lähes täydellinen. Bonuskappaleena kuullaan versio Pet Shop Boysin ”It’s A Sin” –pophitistä. Biisi on tehty hevimuotoon jo kerran loistavasti saksalaisen Gamma Rayn toimesta, mutta Ghost tuo vanhaan kappaleeseen jälleen uutta lähestysmiskulmaa taustalla hypnoottisesti vangitsevan rytmin nostaessa alkuperäiselle uskollisen vokaalimelodian 2010-luvun kontekstiin.
”Prequelle” ei ole metallilevy, mutta siinä on riittävästi särökitaraa pitämään raskaamman musiikin fanit tyytyväisinä. Onko se mestariteos, josta yhä vuosikymmenten päästä puhutaan vai satunnaisesti fanien listojen kärkipaikoilla keikkuva kertakuluinen pala muovia? Riittääkö se myös musiikillisesti nostamaan Forgen pelkästä imagotaikurista oikeasti varteenotettavaksi artistiksi? Aika näyttää. Joka tapauksessa ”Prequellen” musiikki on yksinkertaista, laskelmoitua ja hävyttömän hyvää. Sitä mitä paras ja sukupolvet ylittävä hard rock on aina ollut.
8½/10
Ville Krannila
1.Ashes
2.Rats
3.Faith
4.See The Light
5.Miasma
6.Dance Macabre
7.Pro Memoria
8.Witch Image
9.Helvetesfönster
10.Life Eternal
11.It’s A Sin (bonus)
12.Avalanche (bonus)
Hevimaailmassa vaellettu jo 1980-luvulta. Monipuolisen metallimusiikkiin syventymisen, perheen sekä työn ohella ajan vievät kolme koota; kirjoittaminen, koulutus ja kuntoilu.
 Metalliluolan arvio, Ville Krannila.){kind=link}