Bruce Dickinson – Skunkworks (1996)

Lentäjä-ässä Bruce Dickinsonin kolmas sooloalbumi ”Skunkworks” ilmestyi pari vuotta jokseenkin massiivista radiosoittoa saaneen ”Balls To Picasson” (Tears of the Dragon) jälkeen. Vuosi 1996 paljasti Brucea rakastavalle maailmalle (lue suomalaiset ja eteläamerikkalaiset) jälleen uuden ja erilaisen palan miehen aatoksista. Vuonna, jolloin tietokone voitti mahtavan Garry Gasbarovin shakissa, ilmestyi myös tämä aihepiireiltään hevimaailmassa jokseenkin harvinaisempia aihepiirejä kuvaileva tuotos.

Brucen halu tehdä selkeästi linjaltaan erilaista musiikkia kuin Rautaneitsyessä paistaa edeltäjiensä tavoin jälleen myös ”Skunkworksin” raidoilla. Levy on kuitenkin myös samalla selkeästi erilainen kuin edeltäjänsä. Sitä voitaisiin jopa liikaa dogmiin kangistumatta pitää teema-albumina. Vahvasti fysiikkaan ja tieteeseen viittaavat lyriikat ovat keskiössä miltei levyn kaikissa biiseissä. Tämä hieman sci-fiin väljästi viittaava teema kuuluu myös saundillisesti, joskin yhtä vahvoja ”flangeri-tuubi-phaser –efektejä” ei olekkaan kuin Rautaneitsyen ”Somewhere In Time” -levyllä. Levy ei kuitenkaan tee poikkeusta yhdessä seikassa – hevikirkujien aatelismies on edelleen keskiössä. Altto-sopraanomaisia vingahduksia ja vokaalien venyttelyjä ovat raidat pullollaan, eli kansa saa taas mitä se halajaa.

Levyn avauskappale ”Spacerace” johdattelee kuulijan heti levyn teeman mielikuviin. Hieman laiskahtava biisi tempaa kyllä mukaansa viimeistään kertsissä, mutta ralli ei yllä kuitenkaan levyn parhaimmistoon. Muutaman kuuntelukerran jälkeen riffi kuitenkin tarttuu ilmakitararanteeseen ja veivaus voi alkaa. Levyn kakkosraidalla hypätään jo levyn helmiin. Henkilökohtaisesti olisin laittanut kaksi ensimmäistä kappaletta toiseen järjestykseen, mutta ”toiset tykkää lampaista ja toiset naisista”.

”Back From The Edge” on kuitenkin erinomainen biisi, loistavalla bridge-osuudella ryyditettynä. Muistan edelleen, kun levyn ilmestyessä marssin paikalliseen musiikkiliikkeeseen ja laitoin ropot tiskiin. CD kourassa musakaupasta lähtiessä vielä mennessä haikea vilkaisu seinällä roikkuvan upean mustan V-Jaskan suuntaan ja sitten kuuntelemaan. Tämä biisi iski heti. Ei lekallla, mutta kuitenkin. Erityisen hyvä fiilis aiheutui, kun myös seuraava hieman räkäisillä kitarasaundeilla pärähtävä ”Inertia” oli niinkin tempaava kappale. Mitkään raskaat säröt eivät tässä pauhaa, mutta alkusäkeistön hempeily toimii kuin kouluruokalan tarjoilu, erinomaisesti. Loistavasti dynamiikkaa muuttava kertsi toimii venytettyine vokaaleineen poikkeuksellisen hyvin. Toiseen säkeistöön lisätään menoa ja kevyesti junttaava rytmin ja laulun kulku ryhdistää menoa. Mukiin menevä kokonaisuus kaiken kaikkiaan.

Inertiaa seuraava ”Faith” sen sijaan ei oikein ikinä ole istunut hörökorviini kovinkaan hyvin, vaikkakin kertsi onkin varmasti monen kuulijan mieleen. Ehkä jokseenkin yksitoikkoinen ja hieman riitasointuinen riffi on syynä, tiedä häntä. Viitosraitana ilmoille pärähtää levyn yksi kovimmista kipaleista, ”Solar Confinement”. Edelleen, näin vuosien jälkeenkin, kappale saa muistot synkistä ja täysin pimeistä talvi-illoista tuikkivine tähtikuvioineen verkkokalvoille. Raskaita riffejä odottava kokee pettymyksen, mutta kyllä tässäkin säröä viitossoinnuilla saadaan aikaan.

”Dreamstate” on nimensä mukaisesti aivan toismaailmallista menoa. Tässä biisissä mielestäni välillä jopa Brucen laulu hieman ontuu, mutta todennäköisesti vika on minussa, ei kultakurkussa.”I Will Not Accept The Truth” menee selkeästi levyn täytebiisiosastolle. Jos kuuntelee tarkasti sanoituksia, saattaapi tulla johtopäätökseen, että nyt on ideat ollu helevettisoikoon jokseenkin vähissä. Yhtä vähän ideaa kuin tanssimusiikissa.

Kasikko, ”Inside The Machine”, on varsin nokkela kokonaisuus. Se myös samalla palauttaa levyn omalle tasolleen. Taustalla verseissä liukuu unenomaisesti koko ajan vokaalimainen kitaraosuus, vaikka solisti itse verseissä venytteleekin. Lyriikat tukevat veikeää nokkeluutta. Eihän tämä mikään timanttinen biisi ole millään mittatikulla, mutta puita sahatessa menee ihan mukavasti. Masiinan sisältä noustessamme iskeytyy tärykalvoille ”Headswitch”, jonka hieman tunkkaiset etumikityksen kautta ajetut kitarariffit eivät voi saada kuulijassa mitään muuta aikaan kuin niskan rytmistä nakkelua. Minibiisi on nopea ja lyhyt, hyvä niin. Hyvä lisäys levyyn, onneksi ei jäänyt ”b-puolelle”.

On levyn loppuuryyditysten aika. Viimeisen hieman reilun loppuneljänneksen polkaisee käyntiin ”Meltdown”. Biisi noudattelee hyvin levyn linjaa, muttei kuitenkaan yllä aivan levyn parhaimmistoon. Hyvä perusbiisi. ”Octaviassa” kuullaan jo vähän avaruuskitaraakin, joskin vain pääriffissä. Biisi itsessään ei kuitenkaan oikein toimi, vaikka sille satoja kuuntelutilaisuuksia olenkin antanut. En myöskään suoraan sanoen oikein ole innoissani kyseisen biisin soundimaailmasta – aikamoista suttua. Toiseksi viimeinen ”Innerspace” on taas edellisiä virityksiä selkeästi tasapainoisempi kokonaisuus. En ihmettelisi yhtään, jos joku sanoisi tämän olevan levyn ”thö biisi”. Itse en kuitenkaan nostaisi tätä siinä määrin jalustalle, vaikka Alessandron kannujen paukuttelu tuntuukin välillä oikein mukavalta.

On finaaliliun aika. Sinne meidät siivittää ”Strange Death In Paradise” ja korkealle siivittääkin. Tässä on melkoinen uni/kooma/fantasiapläjäys, joka vielä kaiken lisäksi toimii fantastisesti. Dynamiikaltaan aivan loistava. Biisi kasvaa hienosti loppua kohden, instrumenttien pauhu kasvaa, kitara ja Bruce ulvoo kuin mylläri Suomen kesässä. Erinomainen lopetus perushyvälle levylle.

8+/10

Toni Hirvonen

1. Space Race
2. Back From The Edge
3. Inertia
4. Faith
5. Solar Confinement
6. Dreamstate
7. I Will Not Accept The Truth
8. Inside The Machine
9. Headswitch
10. Meltdown
11. Octavia
12. Innerspace
13. Strange Death In Paradise

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here