Lentäjä-ässä Bruce Dickinsonin kolmas sooloalbumi “Skunkworks” ilmestyi pari vuotta massiivista radiosoittoa saaneen “Balls To Picasson“ (“Tears Of The Dragon“) jälkeen. Vuosi 1996 paljasti Brucea rakastavalle maailmalle (lue suomalaiset ja eteläamerikkalaiset) jälleen uuden ja erilaisen palan miehen aatoksista. Vuonna, jolloin tietokone voitti mahtavan Garry Kasparovin shakissa, ilmestyi myös tämä aihepiireiltään hevimaailmassa jokseenkin harvinaisempia aihepiirejä kuvaileva tuotos.
Brucen halu tehdä selkeästi linjaltaan erilaista musiikkia kuin Rautaneitsyessä paistaa edeltäjiensä tavoin jälleen myös “Skunkworksin” raidoilla. Levy on myös samalla selkeästi erilainen kuin edeltäjänsä. Sitä voidaan liikaa dogmiin kangistumatta pitää teema-albumina. Vahvasti fysiikkaan ja tieteeseen viittaavat lyriikat ovat keskiössä miltei levyn kaikissa biiseissä. Tämä hieman sci-fiin väljästi viittaava teema kuuluu myös saundillisesti, tosin yhtä vahvoja ”flangeri-tuubi-phaser –efektejä” ei ole kuin Rautaneitsyen “Somewhere In Time” -levyllä. Levy ei tee poikkeusta yhdessä seikassa – hevikirkujien aatelismies on edelleen keskiössä. Altto-sopraanomaisia vingahduksia ja vokaalien venyttelyjä ovat raidat pullollaan, eli kansa saa taas mitä se halajaa.
Avauskappale ”Space Race” johdattelee kuulijan heti teeman mielikuviin. Hieman laiskahtava biisi tempaa kyllä mukaansa viimeistään kertosäkeessä, mutta veto ei yllä levyn parhaimmistoon. Muutaman kuuntelukerran jälkeen riffi tarttuu ilmakitararanteeseen ja veivaus voi alkaa.
Kakkosraidalla hypätään jo levyn helmiin. Henkilökohtaisesti olisin laittanut kaksi ensimmäistä kappaletta toiseen järjestykseen, mutta ”toiset tykkää lampaista ja toiset naisista”. ”Back From The Edge” on erinomainen biisi, loistavalla bridge-osuudella ryyditettynä. Muistan edelleen, kun levyn ilmestyessä marssin paikalliseen musiikkiliikkeeseen ja laitoin ropot tiskiin. CD kourassa musakaupasta lähtiessä vielä mennessä haikea vilkaisu seinällä roikkuvan upean mustan V-Jaskan suuntaan ja sitten kuuntelemaan. Tämä biisi iski heti. Ei lekallla, mutta lähes.
Erityisen hyvä fiilis aiheutui, kun myös seuraava räkäisillä kitarasaundeilla pärähtävä ”Inertia” oli niin tempaava kappale. Mitkään raskaat säröt eivät tässä pauhaa, mutta alkusäkeistön hempeily toimii kuin kouluruokalan tarjoilu, erinomaisesti. Loistavasti dynamiikkaa muuttava kertosäe toimii venytettyine vokaaleineen poikkeuksellisen hyvin. Toiseen säkeistöön lisätään menoa ja kevyesti junttaava rytmin ja laulun kulku ryhdistää menoa. Mukiin menevä kokonaisuus kaiken kaikkiaan.
“Inertiaa” seuraava ”Faith” sen sijaan ei oikein ikinä ole istunut hörökorviini kovin hyvin, vaikka kertosäe on varmasti monen kuulijan mieleen. Yksitoikkoinen ja riitasointuinen riffi on mahdollisesti syynä, tiedä häntä. Ilmoille pärähtää levyn yksi kovimmista esityksistä, ”Solar Confinement”. Edelleen, näin vuosien jälkeen, kappale saa muistot synkistä ja täysin pimeistä talvi-illoista tuikkivine tähtikuvioineen verkkokalvoille. Raskaita riffejä odottava kokee pettymyksen, mutta kyllä tässä säröä viitossoinnuilla saadaan aikaan.
”Dreamstate” on nimensä mukaisesti aivan toismaailmallista menoa. Tässä biisissä välillä jopa Brucen laulu hieman ontuu, mutta todennäköisesti vika on minussa, ei kultakurkussa.”I Will Not Accept The Truth” menee selkeästi levyn täytebiisiosastolle. Jos kuuntelee tarkasti sanoituksia, saattaa tulla johtopäätökseen, että nyt on ideat olleet helevettisoikoon vähissä. Yhtä vähän ideaa kuin tanssimusiikissa.
”Inside The Machine” on nokkela kokonaisuus. Se myös samalla palauttaa levyn omalle tasolleen. Taustalla verseissä liukuu unenomaisesti vokaalimainen kitaraosuus, vaikka solisti itse verseissä venytteleekin. Lyriikat tukevat veikeää nokkeluutta. Ei tämä mikään timanttinen biisi ole millään mittatikulla, mutta puita sahatessa menee mukavasti.
Masiinan sisältä noustessamme iskeytyy tärykalvoille ”Headswitch”, jonka tunkkaiset etumikityksen kautta ajetut kitarariffit eivät voi saada kuulijassa mitään muuta aikaan kuin niskan rytmistä nakkelua. Minibiisi on nopea ja lyhyt, hyvä niin. Laadukas lisäys levyyn, onneksi ei jäänyt ”b-puolelle”.
On loppuuryyditysten aika. Viimeisen reilun loppuneljänneksen polkaisee käyntiin ”Meltdown”. Biisi noudattelee hyvin linjaa, muttei yllä aivan parhaimmistoon. Hyvä perusbiisi. ”Octaviassa” kuullaan jo vähän avaruuskitaraa, tosin vain pääriffissä. Biisi itsessään ei oikein toimi, vaikka olen sille satoja kuuntelutilaisuuksia antanut. En myös suoraan sanoen ole innoissani kyseisen kappaleen soundimaailmasta – aikamoista suttua.
”Innerspace” on taas edellisiä virityksiä selkeästi tasapainoisempi kokonaisuus. En ihmettelisi yhtään, jos joku sanoisi tämän olevan levyn ”thö biisi”. Itse en nostaisi tätä siinä määrin jalustalle, vaikka Alessandron kannujen paukuttelu tuntuu välillä oikein mukavalta.
On finaaliliun aika. Sinne meidät siivittää ”Strange Death In Paradise” ja korkealle ylletään. Tässä on melkoinen uni/kooma/fantasiapläjäys, joka vielä kaiken lisäksi toimii fantastisesti. Dynamiikaltaan loistava sovitus kasvaa hienosti loppua kohden, instrumenttien pauhu vie mukanaan, kitara ja Bruce ulvovat kuin mylläri Suomen kesässä. Erinomainen lopetus perushyvälle levylle.
8+/10
Toni Hirvonen
1. Space Race
2. Back From The Edge
3. Inertia
4. Faith
5. Solar Confinement
6. Dreamstate
7. I Will Not Accept The Truth
8. Inside The Machine
9. Headswitch
10. Meltdown
11. Octavia
12. Innerspace
13. Strange Death In Paradise
Levyarviot.
 Metalliluolan arvio, Toni Hirvonen.){kind=link}