Kesäkuussa 1963 Tukholmassa syntynyt Lars Johan Yngve Lannerbäck tai paremmin nimellä Yngwie Johan Malmsteen tunnettu herra on mielenkiintoinen hahmo. Hän keräsi huomiota jo pesteissään Steelerissa ja Alcatrazzissa, mutta viimeistään vuonna 1984 ilmestynyt soolodebyytti ”Yngwie J. Malmsteen’s Rising Force” sai kitaristit joko kantamaan soittokamansa epätoivoisena kanikonttoriin ajatuksella ”ei kannata, tämä oli tässä”, tai vaihtoehtoisesti treenaamaan intohimoisesti tätä uutta kitaranoituutta, mitä ruotsalainen viikinki tarjosi kuulijoille.
Jo ennen Yngwieta oli klassisen musiikin vaikutteita totuttu kuulemaan rock-musiikissa mm. Deep Purplen ja toisaalta Yesin sekä ELP:n kaltaisten progebändien toimesta, mutta nuoren ruotsalaisen huikea klassista musiikkia ja hard rockia tihkuva virtuositeetti oli jotain, mitä ei ollut tällaisena annosteltuna aiemmin kuultu.
Selkeät vertailukohdat Yngwien vaikutukselle kitaransoittoon ovat Jimi Hendrix ja Eddie Van Halen. Nämä kaksi legendaa toki saavuttivat Yngwietä laajemman kuulijakunnan, mutta miehen vaikutus kitaristeihin oli verrattavissa heihin. Kaiken nerokkuuden vastineeksi Yngwien uraan on kuulunut myös epätasaisuus, sillä Malmsteen on tarjonnut kuulijoilleen välillä heikkoa materiaalia ja myös keskustelua herättäviä uraratkaisuja. Toisaalta Ynkkä porskuttaa yhä valitsemallaan tiellä, joten hatunnosto sille.
Uran kuudes studioalbumi ”Fire & Ice” täyttää komeat 30 vuotta ja levyä voi hyvin käyttää esimerkkitapauksena aiemmin mainitusta epätasaisuudesta. Albumi käynnistyy hienosti instrumentaalin ”Perpetual” myötä. Malmsteenin uran alkupään instrumentaalit ovat kautta linjan komeita tapauksia, eikä mahtipontinen ”Perpetual” tee tähän poikkeusta. Yngwie on hurjassa tulessa heittäessään kuulijan niskaan tavaramerkki-lickejään.
Hendrix-henkisellä riffillä käynnistyvä ”Dragonfly” groovaa hyvin, mutta itse kappale ei nouse missään vaiheessa täydellisesti lentoon. Levyn ensimmäinen sinkkujulkaisu ”Teaser” on häpeilemätön kasari-henkinen tukkahevipoppis. Se sai osakseen kriitikoilta melkoisesti loanheittoa, mutta biisi on tarttuva kuin mikä. Vuoden 1992 grungen valtaamalla rock-kentällä kappaleella ei ollut mitään mahdollisuutta listamenestykseen, mutta jos se olisi julkaistu viisi vuotta aiemmin, olisi tämä saattanut olla se hitti, jolla Malmsteen olisi murtautunut valtavirtaan.
Levy palautuu perinteisempään Yngwie-muottiin ”How Many Miles To Babylonin” myötä. Sovitus on taattua mahtipontista Ynkkää. ”Cry No More” on OK-tason balladi ja ”No Mercy” kohtalainen tuplabasari-runttaus, johon Yngwie ujuttaa pätkän J.S. Bachin ”Badineriea”. Vaikka kyseinen Bachin teos ei olisi tuttu, on lainaus vaikea missata kappaleesta.
”C’est La Vie” käynnistyy sitarilla ja se lupaa melkein automaattisesti mahtipontisuutta. Sitä todella kuulijalle tarjotaan. Biisin soolo-osassa Ynkkä pääsee näyttämään taituruuttaan nylonkielisen kitaran varressa ennen varsinaista sooloa täräyttäen taas kerran ns. kunnarin komealla soolollaan. Albumin toinen instrumentaali ”Leviathan” ei ole ”Perpetualin” tasoinen sävellys, mutta tämä ei tarkoita sitä, että kappale olisi huono, päinvastoin.
Nimibiisi sisältää hienon kuuloista tahtilajikikkailua, mutta kappaleesta ei jäänyt hirveästi muuta käteen. Albumin huonoiten nimetyn raidan tittelin voi antaa huoleti ”Forever Is A Long Timelle”. Tämän tupla-basaria jälleen viljelevän esityksen olisi voinut myös huoleti jättää tältä 64 minuuttia kestävältä pitkäsoitolta pois.
Loppusuora käynnistyy ”I’m My Own Enemyn” myötä mahtipontisella balladilla, joka on onnistunut kap-pale lajissaan. ”All I Want Is Everything” on mukavasti svengaava, varsin ei-tyypillinen Yngwie-biisi, jonka olisi voinut myös pudottaa joukosta pois. Yngwie tosin pelastaa soolossa sen, mitä sovituksesta oli pelastettavissa. Kolmas instrumentaali on vajaa puolitoista minuuttinen ”Golden Dawn”, jota voi kutsua levyn päättävän ”Final Curtainin” introksi, maestromme herkistellessä akustisen kitaran varressa maltillisesti. Itse ”Final Curtain” on onnistunut mahtipontinen hevi-eepos, jonka myötä albumi loppuu vakuuttavasti.
”Fire & Ice” meni minulta sen julkaisun aikoihin aika lailla ohi, joten tätä arviota tehdessä levy oli minulle paria biisiä lukuun ottamatta käytännössä uusi julkaisu. Yngwien itse tuottamalla albumilla ei ollut, kuten ei ollut enää edeltäneellä ”Eclipsellä” (1990) mukana enää taatut aseenkantajat, eli veljekset Jens ja Anders Johansson, vaan koskettimista vastaa Mats Olausson ja rummuista lähes koko levyllä Bo Werner; Svante Henrysonin melskatessa basson varressa.
Laulajantontilla jyllää, kuten ”Eclipsellä”, mahtavalla äänellä ja huimalla äänialalla varustettu Göran Edman, joka on jollain tavalla levyn kysymysmerkki. Mies laulaa aivan käsittämättömän komeasti, mutta en voi välttyä ajatukselta, että hänen tulkintansa on kasvotonta verrattuna esimerkiksi häntä edeltäneeseen Joe Lynn Turneriin. Olisiko levy ollut parempi, jos vokalistin äänessä olisi ollut Turnerin kaltaista karismaa ja tarvittaessa myös pientä raspia omannut vokalisti? Vaikea sanoa ja nämä ovat tunnetusti makuasioita, kuten kaikille tuttu koira Musti asian osuvasti esitti omia kepeksiään nuollessa.
Sävellysten puolesta ”Fire & Ice” on onnistunut paketti, mutta liian pitkä kesto ja muutama turha veto laskevat arvosanaa. 3–4 biisiä pudottamalla levy voisi olla yksi Yngwien uran kohokohdista, mutta tällaisena se on ”vain” yksi kitaristin pitkän uran positiiviselle puolelle yltävistä kokonaisuuksista.
7½/10
Ilkka Järvenpää
1. Perpetual
2. Dragonfly
3. Teaser
4. How Many Miles To Babylon
5. Cry No More
6. No Mercy
7. C’est La Vie
8. Leviathan
9. Fire & Ice
10. Forever Is A Long Time
11. I’m My Own Enemy
12. All I Want Is Everything
13. Golden Dawn
14. Final Curtain
Vankasti kasarihevin, AOR:n ja ns. classic rockin suuntaan kumartava oululainen vanhempi herrasmies. Elämä pyörii pitkälti perheen, musahommien, siviilityön ja kuntoilun ympärillä. Harrastuksiin kuuluu elokuvat, englannin valioliiga, lukeminen, sekä hyvä ruoka ja juoma.
 Metalliluolan arvio, Ilkka Järvenpää.){kind=link}