40 vuotta sitten ilmestynyt ”Slide It In” on noussut vuosikymmenien kuluessa klassikon asemaan Whitesnaken katalogissa ja myös myyntiluvut ovat kohisseet ylöspäin erityisesti yhtyeen Amerikan valloituksen jälkeen 1980-luvun loppupuolelta.
Kyseessä on toki omassa sarjassaan hyvä albumi, jonka kansien välistä löytyy muutamia viimeisiin vuosiin saakka bändin setissä vaikuttaneita kulmakiviesityksiä, mutta levyn työstö monine eri vaiheineen edusti Whitesnaken uran haastavinta ja vaikeinta aikaa. Tämä myös väistämättä heijastui lopputuotokseen.
Blueshenkinen hard rock ei ollut enää muodikasta, eikä ollut sitä erityisesti Amerikassa ollut enää vuosiin. Whitesnakella oli vankka fanikunta Euroopassa ja yhtyeen kotimaassa Englannissa, mutta keulamies David Coverdale halusi menestystä meren takana eikä tämä yrityksestä huolimatta ollut onnistunut.
Vuoden 1982 ”Saints & Sinners” -LP todisti Whitesnaken ensimmäisiä merkittäviä kokoonpanomuutoksia, mutta albumi oli ollut tästä huolimatta onnistunut kokonaisuus. Seuraavaa pitkäsoittoa varten tehtii sopimus legendaarisen John Kalodnerin kanssa ja suuri levy-yhtiö Geffen tuli mukaan kuvoihin. Tuottajaksi saapui Kissin ja Jimi Hendrixin kanssa työskennellyt Eddie Kramer.
Raamit olivat kunnossa, mutta ongelmat yhtyeen sisällä kasvoivat edelleen. Luova yhteistyö Coverdalen ja uuden kitaristi Mel Galleyn kanssa ei tuntunut toimivan kuten Bernie Marsdenin ja Micky Moodyn aikakaudella, vaikka tuotti lähes täyspitkän verran uutta musiikkia. Levytysten aikana laulaja oli jo katkaissut välinsä bändissä alusta alkaen mukana olleeseen Moodyyn, jonka mukaan Coverdale ei seuranneella kiertueella edes katsonut kitaristiin päin.
Lukuisissa eri yhtyeissä vaikuttanut Cozy Powell oli erinomainen rumpali, mutta hyvin erilainen soittaja edeltäjäänsä Ian Paiceen verrattuna. Samoin basisti Colin Hodgkinson edusti pääasiassa jazz-linjaa, vaikka omasi pitkän kokemuksen myös bluesista.
Kramerin miksaus ei tyydyttänyt yhtyettä ja aiemmilla levyillä työskennellyt tuottaja Martin Birch haalittiin takaisin viimeistelemään lopputulos. Ensimmäinen single ”Guilty Of Love” saatiin markkinoille kesällä 1983 ja albumi oli tarkoitus seurata pian tämän jälkeen Euroopan kiertueen promootiota varten. Birchin saavuttua kuviohin julkaisua jouduttiin siirtämään loppuvuoteen. Loppujen lopuksi tämä toinen deadline ei pitänyt ja lopulta ”Silde It In” ilmestyi Euroopassa tammikuussa 1984.
Amerikan julkaisu Geffenin kautta toteutui huhtikuussa täysin uudella Keith Olsenin miksauksella koristeltuna. USA-miksaus sisälsi John Sykesin ja Neil Murrayn uusiksi soittamia kitara- sekä basso-osuuksia. Lisäksi Bill Cuomo lisäsi levylle koskettimia. Yhtyeen kokoonpano oli näihin aikoihin jatkuvassa muutoksessa. Galley ja Moody olivat vuoden 1983 loppuun mennessä poistuneet kuvioista ja hajonneesta Thin Lizzysta saapunut Sykes edusti juuri kaivattua päivitettyä soundia. Mies oli lisäksi erinomainen säveltäjä.
Whitesnakessa ennen Hodgkinsonia vaikuttanut Murray palasi basson varteen ja lopuksi pitkäaikainen kosketinsoittaja Jon Lord jätti jäähyväiset keväällä 1984, liittyen uudelleen kasattuun MKII Deep Purpleen.
”Slide It In” alkoi uuden miksauksen myötä kerätä suosiota Amerikassa, ja osoitti yhtyeen suunnan vuosiksi eteenpäin. Tämä miksaus korosti Sykesin kitaraa ja Coverdalen tunteikasta laulua. Alkuperäinen äänimaailma ei ole epäonnistunut, mutta vertautuen muun vastaavan musiikkimaailman tuolloisiin tekemisiin, kieltämättä lattea.
Kummankaan miksauksen osalta levy ei kaadu tuotantoon vaan kompastuskivi on taustalla vallinneiden ongelmien saattelema sävellysten epätasaisuus. Albumilla on erinomaista materiaalia, mutta se ei kuulosta yhtenäiseltä kuten yhtyeen aiemmat studiolevyt tai tätä seurannut ”1987”. Kappalejärjestys on outo ja sitä sekoitettiin vielä eri versioille.
Mukana on ”Hungry For Loven” ja ”Spit It Outin” kaltaista kakkosluokan Whitesnakea, jotka muutamaa vuotta aiemmissa ”Ready An’ Willing” -sessioissa olisi varmasti siirretty nopeasti hyllylle. LP:n musiikkivideoita katsoessa ja musiikkia kuunnellessa fanille tulee kaksijakoinen tunne, kyseessä on kuin kaksi eri yhtyettä.
”Guilty Of Love” on taatun varmaa vanhaa Whitesnakea, ironisesti vahvoine Thin Lizzy -vaikutteineen vähän ennen Sykesin saapumista. ”Love Ain’t No Stranger” videoineen voisi olla jo seuraavan levyn johtotähti. ”Slow An’ Easy” oli puolestaan Moodyn ainoa kontribuutio sessioihin. Kappale muokattiin uudella miksauksella toiseksi Amerikan kiintopisteeksi ja tässä onnistuttiin.
Olennaisesti Whitesnaken soundissa menneinä vuosina toiminut Jon Lordin Hammond on onnistuttu uudessa miksauksessa hautaamaan lähes täysin. Tämä on jopa merkittävin tekijä siinä, että oltiin astumassa uudelle alueelle. Ja varmasti hyvä näin, sillä Lord palasi Purplen keulilla rooliin, jossa oli kiistatta aina vahvimmillaan.
Whitesnake jatkoi ”Slide It Inin” promootiota nelimiehisellä kokoopanolla aina alkuvuoden 1985 Rock In Rio -festareihin saakka, jonka jälkeen uudistuksia oli taas luvassa. 40 vuoden perspektiivi on tarjonnut ”Silde It In” -albumille nostetta, mutta myös paljastaa sen taustalla olleiden myrskyjen vaikutuksen. Mielenkiintoinen levy, mutta väistämättä myös yliarvostettu.
7½/10
Ville Krannila
1.Gambler
2.Slide It In
3.Standing In The Shadow
4.Give Me More Time
5.Love Ain’t No Stranger
6.Slow An’ Easy
7.Spit It Out
8.All Or Nothing
9.Hungry For Love
10.Guilty Of Love
Hevimaailmassa vaellettu jo 1980-luvulta. Monipuolisen metallimusiikkiin syventymisen, perheen sekä työn ohella ajan vievät kolme koota; kirjoittaminen, koulutus ja kuntoilu.
 Metalliluolan arvio, Ville Krannila.){kind=link}