Koti Blogi Sivu 2464

Obituary – Frozen In Time (2005)

Tekijä
Juha Karvonen
-

[three_fourth]Floridan auringossa kypsyneen Obituaryn levy Back From the Dead (1997) oli melkoinen pettymys, joka varmasti edesauttoi yhtyettä painumaan telakalle teroittamaan veitsiä ja miettimään yhtyeen tulevaisuutta. Seitsemän vuoden hiljaiselon jälkeen ja yhtye palasi studioon tekemään uutta albumia. Kokoonpano oli säilynyt ennallaan ja death metallin suosio oli alkanut taas nostelemaan päätään, joten odotukset olivat myös fanien keskuudessa korkealla. Levy saatiin ulos vuonna 2005, joka kantoi nimeä Frozen In Time. Levyn kansi muistuttaa erehdyttävästi The End Completen kansikuvaa, mutta nyt pimeys on vaihtunut talviseksi maisemaksi. Kansikuva on erittäin tyylikäs, vaikkakin antarktinen tunnelma ei mielestäni Obituarylle täysin istukaan.

Kansikuva ei petä ja heti ensimmäisen biisin aikana voi aistia paluun The End Completen ja World Demisen aikakausille. Erikoisesti nimetty ”Rednec Stomp” on instrumentaali, jossa selvästi lämmitellään kuulijaa Obituaryn vahvaan paluuseen. Hyviä riffejä ja laahaavaa tunnelmaa sisältävä kappale voisi hyvin olla 90-luvun alusta, mutta mielestäni sen laittaminen avausbiisiksi on kyseenalaista. Seuraava kappale ”On The Floor” olisi ajanut asian paljon tehokkaammin ja biisin nopeampi tempo tuo väistämättä mieleen ”Back To Onen” albumilta The End Complete. Erittäin hyvä biisi, mikä täyttää Obituraryn kaikki tunnusmerkit. John Tardy on entisissä voimissaan ja West / Peres kitaristikaksikko puskee ulos alavireisiä riffejään.

Minun on hyvin vaikea ajatella asiaa siten, että jos tämä olisi ensimmäinen kuulemani Obituaryn albumi, niin tekisikö se samanlaisen vaikutuksen kuin esimerkiksi Cause Of Death tai The End Complete aikoinaan. Vaikka Frozen In Time kiskaisee kuulijan tiukasti mukaansa ja pitää koko levyn ajan käsivarret punaisena otteessaan, niin en voi olla tuntematta olotilaa, että levy on liian tuttavallinen ja turvallinen. Esimerkiksi biisit ”Insane” sekä ”Blindsided” toimivat hyvin, vaikka eivät räjäytäkään jäävuoria palasiksi. Viides kappale ”Back Inside” sitten herättää vanhemman polven Obituary-fanin talviunesta, joka alle kolme minuuttisella tiukalla riffittelyllään nousee levyn parhaimmistoon. Vaikka mitään hienouksia kappaleessa ei esitellä, niin jotenkin sen suoraviivainen keskitempoinen jytinä uppoaa ytimeen ja saa veren kiertämään niskan seudulla.

Levyn loppupuoli ei tarjoa yllätyksiä vaan liikutaan perusasioiden äärellä, keskitempoista raskasta riffiä toisen perään, harkitusti tempon vaihteluja sekä tietenkin Allen Westin tunnistettavia sooloja. Joissakin kohtaa tulee tunne, että sävellykset ovat tehty tekemisen pakosta ja se nuoruuden hulluus sekä intohimo ovat poissa. Missään nimessä Frozen In Time ei ole huono, mutta Obituaryn mittapuulla keskinkertainen. Levyn lopussa kuultavat ”Denied” sekä ”Low Jack” potkivat perseelle sen verran, että levyn saa kyllä soittimeen uudelleenkin. Levyllä on mittaa sopivat 34 minuuttia.

Levyn soundipuoli on hyvin tutun kuuloinen Scott Burnsin tuotos. Levy on äänitetty Morrisound Studiolla, joten yhtäläisyyksiä löytää varmasti vanhemman Obituaryn suuntaan tältäkin suunnalta. Frozen In Time ei ole kumminkaan yhtä viimeistelty kuin The End Complete ja ainakin itselle tulee tunne, että tuotannollisesti on menty huomattavasti pienemmällä budjetilla. Tämä ei kumminkaan ole häiritsevä tekijä ja levyn raskaat sekä aavistuksen tunkkaiset soundit sopivat Obituaryn keskitempoiseen kuolemanmarssiin. Bändi on levyllä voimissaan, vaikka se kirkkain liekki tuntuu uupuvan. Obituary julkaisee lokakuussa 2014 uuden albumin nimeltä Inked In Blood ja sitä odotellessa Frozen In Time on takuuvarma valinta, vaikka ne hiotuimmat timantit ovat siellä kolmen ensimmäisen albumin joukossa.

8- / 10

Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]

obi
1. Redneck Stomp 3:32
2. On the Floor 3:10
3. Insane 3:25
4. Blindsided 2:56
5. Back Inside 2:42
6. Mindset 3:54
7. Stand Alone 3:44
8. Slow Death 3:03
9. Denied 3:37
10. Lockjaw 4:13

[/one_fourth_last]

Nightwish – Oceanborn (1998)

Tekijä
Juha Karvonen
-

Suomen parhaimpiin metallin vientituotteisiin lukeutuvan Nightwishin toisen studioalbumin Oceanbornin julkaisusta tulee jo 16 vuotta. Nightwish oli tuohon aikaan vielä suhteellisen tuntematon yhtye, mutta Oceanborn oli se julkaisu jolla alettiin raivaamaan tilaa Suomesta sekä myös muualta maailmasta. Nightwish oli ajallisesti oikeaan aikaan liikenteessä, kun melodinen metalli oli suosionsa huipulla ja tilausta oli juuri Nightwishin tyyliselle yhtyeelle.

Kun edellinen albumi Angels Fall First oli vielä kevyesti taottua taidetta, niin tällä levyllä peruskallioon oli hakattu semmoiset uurteet, jotka kannattavat yhtyettä tulevaan maailmanlaajuiseen suosioon. Vaikka yhtye olikin nuori ja kokematon, niin se ei levyllä juuri kuulu. Tuomas Holopainen on jälkeenpäin todennut, että levyä tehtäessä mentiin yhtyeen taitotasojen äärirajoilla ja äänityssessiot olivat erityisen raskaita. Nightwish oli omaan tahtotilaan sitoutunut ryhmä nuoria muusikoita, joihin eivät ulkoiset koneistot vaikuttaneet. Levyn jälki on omalla tapaa herkkä, kaunis sekä myös taiteellisen synkkä, olematta kumminkaan pinnallinen tai liian kaupallinen. Oceanborn on mielestäni Nightwishia parhaimmillaan, vaikka visiot olivat korkealla, niin käytännön toteutus oli vielä hyvin perinteisellä tasolla. Levyä kuunnellessa ylimääräisiä orkestereita ei jää edes kaipaamaan. Tuomas Holopainen oli saanut puristettua yhtyeestään ja omasta soittimestaan kaikki tehot irti ja jälki on kerrassaan vakuuttavaa.

Kuinka moni ei olisi ihastellut avausbiisin ”Stargazersin” mahtipontista ja vangitsevaa melodiankulkua. Biisi nousee Tarjan avulla semmoisiin korkeuksiin, joihin hyvin harva Nightwishin tulevien albumeiden avausraita on pystynyt. Yhtään heikommaksi ei jätä ”Gethsemane”, jonka kosketinvoittoiset sävelmät jatkaa levyn hienoa tunnelmallista linjaa. Jos ihokarvat eivät vielä ensimmäisten biisien aikana ole pystyssä, niin ”Sacrament Of Wilderness” korjaa asian. Biisin kaunis mutta jylhä tunnelma kulminoituu Tarjan erittäin hienoon lauluun. Biisin sovitukselliset ratkaisut ovat esimerkillisiä nuoren yhtyeen päättäväisyydestä tehdä musiikillaan jotain ainutlaatuista. Levyn ensimmäinen balladi ”Swanheart” on herkkä kappale, joka saa karskeimmankin hevikarjun silmäkulmat lähes kostumaan. Kappaleen lopussa kuultavat soolot kuljettavat kuulijaa unenomaiseen paikkaan, jossa voi aistia levynkannen rauhallisen olotilan. ”Moondance” laittaa sitten jalalla koreaksi ja voin hyvin kuvitella, että tämän biisin aikana moshaukset ovat saaneet tilaa kansantanssiaskelilta. Kaikessa korniudessaan folk-tyyliset iloiset sävelmät istuvat albumin kokonaisuuteen ja biisi huokuu positiivista ilmavirtaa.

Nightwishin osaamista voi myös ihastella kaikkien tunteman lumimies-piirretyn tunnuslaulun aikana. ”Walking In The Air” on kappaleena niin klassikko, että oli jo riski kajota siihen. Nightwishin sovitukselliset ratkaisut nostavat biisin alkuperäisen tasolle, tai jopa sen ylitse. Erittäin hieno coverointi, joka ei ole menettänyt otettaan vuosien aikana. Myöhemmillä painoksilla mukana ollut ”Sleeping Sun” päättää levyn erittäin kauniilla tavalla. Ainoan pienen kauneusvirheen saa kappale ”Devil & The Deep Dark Ocean”, jonka rankempi lähestymistyyli ei täysin napsahda kohdalleen. Jostain syystä tämä kappale ei ole itseäni näiden vuosien aikana koukuttanut ja vieläkin sen monesti levyä kuunnellessa ohitan.

Oceanborn on ajalleen omistautunut taideteos, joka onnistuu vielä tänäkin päivänä saamaan hienoja musikaalisia elämyksiä kuuntelijassaan. Tuomas Holopainen osoittaa levyllä olevansa suomen parhaimpia muusikoita jo parikymppisenä. Kitaristi Emppu Vuorinen sai levyllä myös paljon tilaa. Vuorisen riffit ja kitaramelodiat ovat vahvimmillaan juuri Oceanbornilla tai seuraavalle levyllä Wishmasterilla. Tarja Turunen on omassa luokassaan, vaikka hänenkin osuuttaan jotkut ovat vuosien aikana kritisoineet. Tämä on mielestäni Nightwishin paras albumi, jonka kokonaisuutta ja tunnelmaa yhtyeen vahvimpana albumina eivät uudempien levyjen laajamittaiset sävellykset ja orkesterit horjuta. Levyltä on kuultavissa jollain tapaa viattomuus sekä nuoruus, jotka yhdistyvät varmasti myös omaan maailmankuvaan vuonna 1998.

9 ½ / 10

Juha Karvonen

1.Stargazers
2.Gethsemane
3.Devil & The Deep Dark Ocean
4.Sacrament Of Wilderness
5.Passion And The Opera
6.Swanheart
7.Moondance
8.The Riddler
9.The Pharaoh Sails To Orion
10.Walking In The Air
11.Sleeping Sun

Night Crime – Metal Pollution (2014)

Tekijä
Ville Krannila
-

[three_fourth]Helsinkiläinen Night Crime tykittää vahvaa melodista heviä kakkosdemollaan ”Metal Pollution”. Ensimmäinen julkaisu ”City Of Crime” lupaili jo pari vuotta sitten hyvää, ja nyt pistetään vieläkin paremmaksi. ”Metal Pollution” on edellistä demoa vielä aavistuksen monipuolisempi ja jämäkämpi.

Kansikuva tuo nopealla vilkaisulla mieleen uuden aallon thrash-metal yhtyeet, mutta olikin virkistävää huomata sisältä löytyvän aitoakin aidompaa kasarikauden heviä. Musiikki tuo vahvoja mielleyhtymiä bändeihin kuten Krokus, Kiss, Scorpions sekä jopa raskaampi Ratt debyyttialbuminsa ajoilta.

Kaikissa demon kolmessa kappaleessa on vahva melodinen ote läsnä ja kertosäkeet jäävät soimaan päähän pitkään kuuntelun jälkeen. Laulaja Leo Barzola vetää korkealta ja kovaa, mutta kuitenkin eräänlaisella kaupallisella soundilla, joka vakuuttaa kuulijan. Miehen tulkinta tuo paikoitellen mieleen Mark Slaughterin, joskin ja ehkä onneksi aivan yhtä huimiin korkeuksiin ei äänessä mennä. Taustalauluihin on panostettu ja kuten tämän tyyppiseen musiikkiin sopii, kuorot raikaavat jokaisessa biisissä vahvasti. Kitaristit Matias Palm ja Antti Ronkainen panostavat hyvin perinteiseen soundiin ja myös basso on pinnassa mukavasti.

Kaiken kaikkiaan yhtyeellä on erittäin hyvin paketti kasassa. Kun se suurin toisen aallon suosio ja samalla lukuisat toisen luokan yrittäjät tämän kaltaisesta vanhan liiton tavarasta ovat jo ehkä hieman laantuneet, on markkinoilla nähdäkseni hyvin tilaa Night Crimen mainiosti edustamalle tyylisuunnalle. Varsinkin, kun se tehdään tarkkuudella ja innolla kuten tämä demo todistaa. Toivotaan, että se kokopitkä sieltä myös jossain vaiheessa saadaan, koska nämä kolme kappaletta jättävät ehdottomasti kuuntelijan kaipaamaan lisää.

Night Crime keikkailee taas tänä syksynä, joten menkääpä ihmiset ihmeessä tsekkaamaan tämä yhtye.

4½/5

Ville Krannila

[/three_fourth] [one_fourth_last]

10425046_621482584639111_6530396267205370523_n

1.Eyes Of The Devil
2.Metal Pollution
3.Mole In The Hole[/one_fourth_last]

Dismember – Like An Everflowing Stream (1991)

Tekijä
Juha Karvonen
-

 

[three_fourth]Carnagen tuhkista syntynyt Dismember julkaisi debyyttinsa yli 20 vuotta sitten. Aika on ihmeellinen käsite ja miten se vaikuttaa levyihin eri tavalla. Dismemberin Like An Everflowing Stream kuulostaa vielä tänäkin päivänä tuoreelta, aivan kuin voisi haistaa albumia kuunnellessa juuri vuodatetun veren. Tämä on yksi niitä levyjä, jonka ansiosta eurooppalainen ja etenkin ruotsalainen death metal valtasi alaa ja avasi portteja lukuisille yhtyeille. Dismemberin ohella ruotsin kultaiseen nelikkoon kuuluvat myös yhtyeet Unleashed, Entombed sekä Grave, jotka olivat omalla panoksellaan aiheuttamassa sekasortoa 90-luvun alussa.

Levyn kun ottaa käsiin niin se saa jo tuntemaan, että jotain suurta on tiedossa. Nämä ovat niitä asioita, joihin olen aina itse kiinnittänyt levyissä huomiota. Erittäin tyylikäs levynkansi 90-luvun hengessä ja takakannen bändikuva on huomiota herättävä. Takakuvassa bändin jätkät ovat veressä, tuimat katseet sekä alaspäin oleva risti ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan toimiva yhdistelmä. Kappaleiden nimet tyyliin ”Skin Her Alive”, ”Bleed For Me”, ”Dismembered” saavat levyn soittimeen kuin itsestään.

Tämä on ehdottomasti Dismemberin paras levy. Tästä asiasta ei tarvitse edes keskustella, vaikka myöhempien julkaisujen joukossa pari helmiä löytyy. Heti ensimmäinen biisi ”Override of the Overture” laittaa levylle semmoiset lähtökohdat, että ei paremmasta väliä. Rosoiset alavireiset kitarat uppoaa ytimiin kuin veitsi tuoreeseen lihaan. Levyn soundimaailma on jotain selittämätöntä, joka erottaa Dismemberin kanssaveljistään rapakon takana tai muualla Euroopassa. Tätä soundia ovat monet bändit hakeneet, mutta harvoin siinä onnistuneet. Vielä kun Dismemberin biisien taso on niin kova, niin se saa näyttämään kopioijat entistä huonommilta. Suomalaissukuisen laulajan Matti Kärjen laulu on raapivaa ja aggressiivista. Kärjen huudahdukset tulevat kuin mielisairaalan käytäviltä, mikä lisää entisestään levyn synkkää tunnelmaa. Vaikka levyn yleisilme soundeiltaan on raaka ja erittäin raskas, niin kitaraleadit ja soolot ovat jollain tapaa surumielisiä ja koskettavia. Mihinkään kyyneltenvuodatukseen ei tarvitse kumminkaan ryhtyä, koska itkuvirret eivät kuulu tämän yhtyeen kategoriaan. ”Soon To Be Dead” on vajaa kaksiminuuttinen rykäys joka pistää veren kiertämään ja jalat hakemaan juoksuaskelia lähimpään moshpittiin. ”And So If Life” on levyn suosikkejani, jonka tapporiffit saavat huonommankin päivän käyntiin.

Levyn melodisempaa puolta tarjoilevat ”Dismembered” sekä ”In Death`s Sleep”, joiden aikana kaasujalkaa vähän löysennetään ja annetaan kitaristien puhua kaunista kieltään. Mutta juuri kun olet vaipumassa unenomaiseen tilaan, niin biisien tempoa muutetaan ja veret lentää taas seinille. En voi myöskään väheksyä rumpali Fred Estbyä, jonka sävellyskynä on terävimmillään juuri tällä levyllä. Hänen improvisointinsa rummuissa, mutta paketin kasassa pitäminen on ihailtavaa mihin harvemmin tämän tyylin bändeissä kiinnittää huomiota. Loppuun on vielä nostettava kappale ”Skin Her Alive”, jonka sanoitukset ja biisin suoraviivainen sävellys ovat esimerkillinen näyte yhtyeen toimivuudesta.

Like An Everflowing Stream on albumi, joka kuuluu kaikkien death metallistien levyhyllyyn. Tämä ei ehkä uppoa perinteisen hevin kuluttajalle, mutta suosittelen tutustumaan levyyn ihan yleistiedon takia. Dismember on nykyisin kuopattu, mutta heidän ensimmäiset levytyksensä elävät ja puhuvat karua kieltään. Tuskassa vuonna 2004 tuli todistettua bändin livekunto. Se oli hieno keikka joka päättyi kappaleeseen Dreaming in Red, joka kuvastaa yhtyettä enemmän kuin hyvin.

9 ½ / 10

Juha Karvonen

[/three_fourth]
[one_fourth_last]

dis

1. Override of the Overture
2. Soon to Be Dead
3. Bleed for Me
4. And So Is Life
5. Dismembered
6. Skin Her Alive
7. Sickening Art
8. In Death’s Sleep [/one_fourth_last]

Violent Hammer – More Victims (Demo 2014)

Tekijä
Juha Karvonen
-

[three_fourth]Kuusamolainen Violent Hammer on kulkenut jo useamman vuoden yhteistä tummanpuhuvaa polkuansa. Yhtyeen kolmas demo julkaistiin tammikuussa 2014, joka pitää sisällään 6 kappaletta. Alkuperäisistä jäsenistä mukana on vain Kalle Salmivaara (Rummut, ent. basso) sekä Lasse Limma (kitara).

Musiikillisesti liikutaan siellä primitiivisen death- ja black metallin välimaastossa, tähän kun vielä lisätään grindcore ja thrash-metallin vaikutteet niin väkivaltainen vasara on valmis iskemään sinulta tajun kankaalle. Ensimmäisenä Violent Hammer toi minulle mieleen Impaled Nazarenen nopeuden ja raakuuden, Napalm Deathin kaaoksen ja Ondskaptin psykodeelisen kauneuden. Violent Hammerin musiikissa on kumminkin omalaatuinen leima, mikä erottaa yhtyeen esikuvistaan.

Mitään helppoa tavaraa Violent Hammer ei tarjoile, vaan demo vaatii kuuntelua ja tietynlaisen mielentilan. Täytyy sanoa, että harvoin tämän tyylinen musiikki kolahtaa ensimmäisillä kerroilla, mutta nyt kolahti. Sahaavat sirkkelimäiset kitarat, äärimmäisen nopea basso ja Salmivaaran takuuvarma nopea ja voimakas soitto rumpujen takana tekivät säväyksen. Lopullisen ihastuksen teki Joonas Niemeläisen vokaalit, jonka sairas epätoivon partaalla oleva ärjyntä on jotain käsittämättömän hienoa. Biisit ovat pääsääntöisesti tiukkaa paahtoa, jossa kuulijalle ei anneta lepotaukoja. Soolot kumartelevat thrashin suuntaa olevan hiukan irrallisia mutta omalla tavallaan toimivia.

Kuuden biisin demosta ehkä parhaiten esille nousee kappale ”Black Death”, jossa tempon vaihtelut tuovat kappaleeseen sitä syvyyttä ja tarttumapintaa, mitä tämän tyylinen pieksentä tarvitsee. Biisien pituudet ovat 2-3 minuutin välillä. Demon viimeisin kappale ”Life After Nuclear Genociden” sairas tunnelma, jossa yhdistyy 80–90 luvun vaihteen salamyhkäisyys ja raakuus on myös loistavaa kuunneltavaa. Demon biisit ovat kumminkin hyvin tasalaatuisia ja eroavaisuuksia saa oikeasti etsiä.

Demo on nauhoitettu yhtyeen treenikämpillä ja soundit ovat sen suhteen varmasti parhaimmat mitä irti saa. Kuusamossa on lyhyt ja valoisa kesä, mutta pitkä ja pimeä talvi. Musiikista aistii pimeän aikakauden tuskan ja ahdingon. Seuraavalla Kuusamon matkalla on päästävä Violent Hammerin treenikämpille todistamaan livenä tätä mielenterveyttä ravistelevaa taidetta. Jään mielenkiinnolla odottamaan yhtyeen debyyttia, koska studiolla soundeihin saadaan sitä purevuutta ja raskautta mitä jäin vähän kaipaamaan.

3½ / 5

Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]
violent
“Victims Of War”
“Extinction (Nuclear War)”
“Army Of The Damned”
“Craving For Flesh”
“Black Death”
“Life After Nuclear Genocide”[/one_fourth_last]

Rammstein – Reise, Reise (2004)

Tekijä
Juha Karvonen
-

[three_fourth]Saksan metalliylpeys Rammstein julkaisi vuonna 2004 neljännen studioalbuminsa nimeltään Reise, Reise. Levyn nimi pohjautuu saksalaisten merimiesten käyttämään lausahdukseen, että ”matkaan, matkaan” ilmoittaen miehistölle, että lepo on ohi ja työt jatkuu. Edellinen studioalbumi Mutter (2001) oli menestys ja monien mielestä paras Rammsteinin julkaisema albumi. Yhtyeen jäsenten henkilökemiat alkoivat rakoilla, huhuja oli yhtyeen hajoamisesta sekä myös sisäisistä riidoista loputtomiin. Harva uskoi, että Rammstein pääsee lähellekään Mutterin kaltaista menestysteosta tai yleensäkään sitä, että uutta levyä saadaan vanhalla kokoonpanolla ulos. Noin kolme vuotta Mutterin jälkeen yhtye julkaisi Reise, Reisen, joka esittelee yhtyeen uusiutuneena metallikoneena.

Reise, Reisellä Rammsteinin tavaramerkiksi tulleet perusjunttaukseen pohjatuvat ”Ich Will” tai ”Du Hast” – tyyliset kappaleet loistavat poissaolollaan ja tilalle on tullut moniulotteisimpia kappaleita. Raskaat raudan hajuiset riffit ovat minimissä ja biisien sävellykset ovat laajempia sekä niihin selvästi haettu uusia tuulia. Rammstein haistatti pitkät fanien miellyttämiselle ja teki levystään omannäköisensä sekamelskan, joka hajotti fanikuntaa mutta toi myös uusia faneja tilalle.

Ehkä suurimman ihmetyksen aiheen levyllä aiheuttaa akustinen ”Los”, jota moni tuntuu ylistävän. Omasta mielestäni kappaleessa ei ole mitään hienoa tai sitten en vain ymmärrä Rammsteinin taiteellista suuntaa. Jos ”Los” laittaa epäilyksiä levyn ylle niin pasmat menevät varmasti sekaisin myös kappaleesta ”Amerika”, jonka pop-vetoinen kertosäe vetoaa radiokansaan ja kyllähän tämä soi kyllästymiseen asti eri medioissa. Tavallaan kappaleen hauska tunnelma ja tarttuva kertosäe koukuttavat, mutta ei se ole sitä Rammsteinin testosteronia nostattavaa ”heviä” mitä aikaisemmilla levyillä olemme saaneet. Heti ”Amerikan” jälkeen tuleekin äiti venäjälle kallistuva kappale ”Moskau”, joka erilaisuudestaan huolimatta nousee levyn parhaimmistoon. ”Moskau” on myös radioveroinen kappale, jossa ei ole rähiseviä kitaroita vaan mukana on haitaria ja naislaulaja Viktoria Fersch, joka laulaa venäjäksi kimakalla diskovetoisella äänellään. Linnemanin ja Ferschin äänet ovat niin eri maailmasta, että kontrasti on varsin mieleenpainuva.

Levyn yleistä teemaa parhaiten edustaa keskitempoinen nimibiisi ”Reise, Reise”, jonka tunnelma toimii etenkin live-tilanteessa erinomaisesti. Biisi on tarttuva ja pienen pieni sahausriffikin kuullaan. Sama meno jatkuu myös seuraavalla kappaleella ”Mein Teililla”, jonka sanoitukset liittyvät Saksassa tapahtuneeseen ihmissyöntitapaukseen. Biisinä ”Mein Teil” on kumminkin hyvä ja takuuvarma live-veto. ”Keine Lust” sekä ”Morgensterm” tarjoilevat sitten vähän menevämpää tykitystä. Levyn loppupuolella tuleva balladi ”Ohne Dich” sukeltelee syvissä vesissä tarjoten kumminkin Rammsteinin herkempää puolta ja nousee vaihtelevan materiaalin joukosta esiin hienoilla melodioillaan.

Voisi sanoa, että tästä levystä lähti Rammsteinin laskusuunta ja ns. uusi aikakausi. Bändin ja musiikin kehittymisessä ei ole mitään vikaa ja Rammsteininkin oli varmasti aika hakea uusia ideoita musiikkiinsa. Levyn parissa kaikesta huolimatta viihtyy ja se edustaa uuden aikakauden parhaimmistoa. Levyn tuotanto on huippuluokkaa ja soundit ovat hyvät sekä huolitellut. Ne tiukat kitarariffit vain loistavat poissaolollaan ja jotenkin niitä odottaessa levy tuntuu pettymykseltä. Aikojen saatossa Reise, Reise on kumminkin tarjonnut hyviäkin musiikkihetkiä ja kun levyä tarkastelee avoimin mielin, niin kyllä levystä saa jotain irti kun kunnolla puristaa.

7 ½ / 10

Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]
rammstein
1. Reise, Reise 4:11
2. Mein Teil 4:32
3. Dalai Lama 5:38
4. Keine Lust 3:42
5. Los 4:25
6. Amerika 3:46
7. Moskau 4:16
8. Morgenstern 3:59
9. Stein um Stein 3:56
10. Ohne dich 4:32
11. Amour 4:50[/one_fourth_last]

Iron Maiden – Dance Of Death (2003)

Tekijä
Juha Karvonen
-

[three_fourth]Rautaneidon kuolema, vai uusi elämä?

Tuntuu uskomattomalta ajatella Iron Maidenin uraa. Vuodesta 1980 lähtien rautaneitsyt on hiljalleen noussut maailman suurimpien joukkoon. Vaikka välit ovatkin rakoilleet ja vastoinkäymisiä on uralla ollut, niin yhtye on aina noussut jaloilleen. Tästä paras esimerkki on Bruce Dickinsonin ja Adrian Smithin paluun siivittämä Brave New World (2000), joka sai Iron Maidenin 2000-luvun aikakauden suoraan nousuun. Kolme vuotta myöhemmin ilmestyi Dance Of Death, joka on yhtyeen 13s. studioalbumi. Levy otettiin ristiriitaisesti vastaan ja levyn kantta on aiheellisesti pidetty yhtyeen uran huonoimpana.

Singlebiisi “Wildest Dreams” käynnistää levyn loppujen lopuksi aika tyypillisellä tavalla. Mitään erikoista ei lähdetä tarjoilemaan vaan pysytään turvallisilla vesillä. Biisi on tarttuva ja kertosäe on yllättävän hittivetoinen. Ei paras “openeri”, mutta levyn linjaa hyvin mukaileva. Seuraava biisi ”Rainmaker” laittaa astetta paremmaksi ja nyt kuullaan jo Iron Maidenin tyypillisempää kitaratulitusta ja melodioita. Heti levyn alussa voidaan huomata, että soundimaailma on muuttunut ja on raikkaampi ja aavistuksen kevyempi kuin edellisellä levyllä Brave New Worldilla. Seitsemän minuuttinen “No More Lies” biisinä kokeilee tavoitella eeppisempiä mittasuhteita jääden kumminkin sävellystyöltään Maidenille keskinkertaiseksi. Biisin mittaa olisi voitu nipistää pari minuuttia lyhemmäksi. Hienot kitaramelodiat eivät jätä kumminkaan faneja kylmäksi vaikka kertosäkeen pinnallisuus ja toisto voi joitakin ärsyttää.

Menneisyyteen matkustetaan sitten seuraavan biisin “Montségurin” tahdissa. Biisin ensiriffi tuo väkisinkin mieleen Powerslavelta kappaleen “Losfer Words”. Vaikka alku kuljettaisikin sinut 30 vuotta taaksepäin, niin biisi itsessään kiskaisee takaisin muutaman pysähdyksen jälkeen takaisin nykyhetkeen. Biisin raskaus ja hienot melodiat eivät petä ja biisi on selvästi mainettaan parempi. Nimibiisi “Dance Of Death” edustaakin sitten yhtyettä parhaimmillaan. Hitaasti käynnistyvä biisi kasvaa kahdeksan minuutin keston aikana hienoihin mittasuhteisiin. Dickinsonin laulu ei ole samaa mitä joskus 80-luvulla, mutta yllättävän hyvin hän korkeista kohdista selviytyy. Tässä biisissä maidenille tyypillisiä kitarakuvioita sekä Harrisin kuuloelimiä kutitteleva basso pääsevät vauhtiin. Hieno biisi, jonka perusajatusta eivät hajota edes keskiajalta kumpuilevat folk-vivahteet. Seuraavat kappaleet “Gates Of Tomorrow” sekä Nicko McBrainin pääosin säveltämä “New Frontier” ovat levyn keskitasoa. Jälkimmäisessä kappaleessa tarjoillaan kylläkin hyvää riffittelyä vanhan ajan hengessä.

Levyn loppupuolelta ylitse nousee eeppinen sotakertomus “Paschendale”, joka vie kuulijan ensimmäisen maailmansodan suureen Passchendaelen taisteluun. Biisin lähes yhdeksän minuutin mitasta voi päätellä, että mistään yksinkertaisesta kappaleesta ei ole kysymys. Biisin laajamittainen rakenne ja sovitukset tarjoavat hienoja musikaalisia elämyksiä. “Face In The Sand” on osoittautunut vuosien aikana levyn yllättäjäksi. Alkuun biisi tuntui täydeltä filleriltä, mutta biisin erilainen tunnelma, tublabasarit sekä Dickinsonin eläytyminen kappaleeseen näyttävät, että yhtye pystyy pesemään kasvonsa vielä tässä vaiheessa uraa. “The Age of Innocencen” yli kuuden minuutin pituus levyn loppupuolella tuntuu jo raskaalta. Vaikka biisissä on omat hetkensä, niin lopulta se ei lunasta täysin paikkaansa vaikka hyvää ja raskasta riffiä kuullaankin. “Journeyman” tarjoilee tunnelmallista akustista kitarointia syntikoiden saattelemana varsin toimivasti. Vaikka kertosäe ei nousekaan muun biisin tasolle, niin levy päättyy hienojen melodioiden saattelemana “Eyes Wide Shutin” kaltaisiin naamiojuhliin.

Dance Of Death ei ole läheskään Iron Maidenin paras levy, eikä yritä sitä ollakaan. Yhtye selvästi nauttii soittamisesta ja biisien taso kertoo, että 2000-luvun alun suosio ei ollut sattumaa. Pitää huomioida, että yhtyeen jäsenet ovat levyllä jo 50 vuoden nurkilla ja etenkin Dickinsonin äänirajat ovat tulleet vastaan. Mielestäni Dickinson selviää levystä hyvin, vaikka muutamissa biiseissä on tunne, että ihan koko sydän ei olekaan mukana. Levy kumminkin todistaa, että Dickinson oli tullut yhtyeeseen jäädäkseen. Sanoitukset ovat mielenkiintoisia ja niihin on selvästi panostettu. Kolmen kitaristin käyttö ei musiikillisesti ole perusteltua, mutta miksi pitäisi ollakaan? Gers on tuonut Maideniin oman panoksensa ja paikkansa ansainnut, vaikka ei tulekaan nousemaankaan Smithin tai Murrayn tasolle. Vaikka levyllä on hyviä kappaleita, niin yksikään ei nouse aivan sinne kärkikastiin tai edes Brave New Worldin parhaimpien biisien tasolle. Tuotannollisesti levy on siloteltu ja hyvin tuotettu. Koskettimia kuullaan levyllä vahvemmassa roolissa, mitkä joissakin kohdissa syövät kitarasoundeja. Tuottajana toimi edellislevyltä tuttu Kevin Shriley.  Minulle Dance Of Death on raikas tuulahdus ja osittainen paluu vanhoihin hyviin aikoihin. Hyvä ja tasainen albumi, joka jostain syystä ärsyttää monia yhtyeen faneja.

8 / 10

Juha Karvonen
lineup2003

[/three_fourth]
[one_fourth_last]
iron
1. Wildest Dreams 3:52
2. Rainmaker 3:48
3. No More Lies 7:21
4. Montségur 5:50
5. Dance of Death 8:36
6. Gates of Tomorrow 5:12
7. New Frontier 5:04
8. Paschendale 8:28
9. Face in the Sand 6:31
10. Age of Innocence 6:10
11. Journeyman 7:06
[/one_fourth_last]

Triptykon – Melana Chasmata (2014)

Tekijä
Juha Karvonen
-

[three_fourth]Tom G. ”Warrior” Fisherin Triptykon julkaisi keväällä toisen albuminsa. Kevät ja tuleva kesä ei ollut oikea aika tutustua levyyn ja päätin jättää levyn ostamisen vasta syksyyn. Katsoin muutama viikko sitten Kaaoszinessa Warriorin haastattelun ja huomioni kiinnittyi hänen päällänsä olevaan Deathspell Omegan (suosikkiyhtyeitäni) t-paitaan. Tämä oli merkki siitä, että aika on kypsä. Pimenevät illat ja hiljaisuus ovat parasta aikaa näin massiivisen teoksen purkamiseen.

Celtic Frostin historiaa ei varmasti tarvitse käydä lävitse, mutta lyhyesti voidaan todeta, että Celtic Frostin viimeinen albumi Monotheist (2006) on kaikessa raskaudessaan loistava levy, joka yhtyeen hajotessa jätti valtavan aukon paikattavaksi. Warriorin luonnollinen jatkumo hänen depressiiviselle sekä tummanpuhuvalle taiteelleen oli Triptykon. Yhtyeen ensimmäinen albumi Eparistera Daimones (2010) oli erittäin raskasta kuunneltavaa, jossa ei juuri valonpilkahduksia ollut. Warrior kävi levyllä tunteitaan lävitse ja mistään rakkaudentunnustuksista ei ollut kysymys. Hänen vihansa entisiä bänditovereitaan kohtaan purkaantui levylle, joka jätti jokaiseen kappaleeseen merkkinsä. Nyt oli aika kääntää sivua ja kohdistaa Warriorin synkkä maailmankuva uudelle albumille.

Jos edellinen levy ei ollut helppo tapaus, niin uusi levy ei tee tässä poikkeusta. Musiikki aaltoilee tiukasta lyijynpainavasta riffittelystä aina doom-tyyliseen hidasteluun sekä avantgardemaiseen tunnelmointiin. Alkuun tämä hidastelu tuntui järkyttävältä pettymykseltä, mutta levyn avautuessa hypnoottinen tunnelma tempaisee mukaansa ja tarjoilee pimeäntäyteistä, mutta kaunista musiikkia. Levyn soundimaailma on erittäin raskas ja Warriorin laulu kulkee ärjymisestä aina pehmeään kuiskailuun, mikä elävöittää kappaleiden sanomaa. Ettei levyn laulupuoli jäisi vain Warriorin hartioille, niin levyllä kuullaan kauniita naisääniä basisti Venja Šlahjin sekä levyllä vierailevan Simone Vollenweiderin toimesta. Yhteen kitaristi V. Santuran ääntä kuullaan myös parissa kappaleessa.

Celtic Frostin perintö on levyllä läsnä ja levyn ensimmäinen kappale “Tree of Suffocating Souls” tarjoilee erittäin raskasta ja menevää poljentaa Monotheistin runnovimpien kappaleiden vanavedessä. Edes kahdeksan minuutin mitta ei pysäytä eteenpäin vyöryvää järkälettä. Levyllä huomionarvossa on erittäin raskaat kitarasoundit. Kitarat ovat “drop B”-vireessä ja etenkin näiden hitaampien biisien aikana riffit jyrisevät kuin ukkosmyrsky elävöittäen biisien äänimaailmaa. “Altar of Deceit” on doomimaisen raskas biisi, jossa on epätoivoin ja surun täyttämä tunnelma, joka käsitellään Warriorin tunteikkaalla ja vihaisella laululla. Levyn alun jälkeen lisähappea tarjoilee “Breathing”, joka on levyn avausbiisin ohella ainoa nopeampitempoisempi kappale. Biisi tuo mieleen vanhemmat Celtic Frost kappaleet ja riffit, mitkä ovat näyttäneet suuntaa niin monille yhtyeille. Levyllä on muutenkin kuultavissa Celtic Frostin vanhempien levyjen teemoja, etenkin Into The Pandemoniumin (1987) tuhkat miellyttävät vanhempia faneja.

“Aurorae” on kappale, jossa tummien pilvien takaa pilkottava aurinko ja valonsäteet herättävät pimeyden syleilyssä olleen luonnon eloon. Biisin tunnelma ja kauneus on jotain selittämätöntä. Levyn täyteläinen äänimaailma ja epätoivon tuska kulminoituvat kappaleeseen “In The Sleep of Death”, jonka surumielinen kutsuva laulu sekä hienot melodiat kirjoittavat metallihistoriaa uusiksi. Tom G. Warriorin julma ja ahdistava lapsuus on jättänyt aina jälkensä hänen luomistyöhön, mutta mielestäni tällä levylle se tulee parhaiten esille. Tämä on asia mikä on pakko tuoda esiin lukijoille, jotka eivät tunne hänen tarinaansa. Warriorin lapsuus oli traumatisoiva. Hän ei nähnyt isäänsä juuri koskaan ja äitinsä kärsi vakavista mielenterveysongelmista. Warrior vietti paljon aikaa yksin kodissaan jossa oli kymmeniä kissoja, joita hänen äitinsä oli sinne hankkinut. Koti oli kelvoton lapsen normaalille kehitykselle ja Warrior kulkeutui mielissään kohti pimeämpiä portteja. Musiikki oli hänen pelastuksensa ja vielä 51. vuotiaana hän elää vain musiikille. Musiikki on kanava jota pitkin hän hengittää ja purkaa tuntojaan. Tämä asian sisäistäminen helpottaa lähestymistään hänen musiikkiinsa. ”Black Snow” jatkaa levyn vahvaa linjaa jonka yli 12 minuuttinen kesto kasvattaa kappaleen eeppisiin mittoihin. Levyn päättää kappale ”Waiting” joka voisi hyvin kuvastaa pitkän pimeyden jakson jälkeen löytyvää valoa ja pelastusta. Venja Šlahjin kaunis ääni ja Tom G. Warriorin puheenomainen laulu tuo hienoa kontrastia levyn loppuun.

Triptykon on tehnyt erittäin hienon albumin, joka tulee nousemaan vuosien aikana vielä suurempaan arvoon. Warrior on perfektionisti, joka on todennut tuoreissa haastatteluissa, että ei ole täysin tyytyväinen levyn lopputulokseen. Hänen mielestään kitarasoundi eivätkä rummut ole aivan sitä mitä hän halusi. Warrior totesi myös, että edellinen levy oli parempi kuin tämä uusi. Nämä ovat sanoja mitä ei yleensä muusikoilta kuule ainakaan heti levyn ilmestymisen jälkeen. Tämä kuvastaa paremminkin Tom G. Warriorin luonnetta ja tapaa käydä asioita lävitse. Olen itse eri linjoilla ja uusin levy on parempi kokonaisuus kuin debyytti Eparistera Daimones. Albumi on loppuun asti hiottu timantti, jonka jokainen sävel ansaitsee paikkansa. Kappalemateriaali on niin yhtenäinen ja vahva, että en löydä levystä mitään moitittavaa. Vaikka alkuun levy voi tuntua tylsältä ja taiteelliselta, niin sille kannattaa antaa aikaa. Levyn kansitaiteesta vastasi tunnetusti H.R Giger, joka menehtyi vähän levyn ilmestymisen jälkeen. Melana Chasmata on vuoden 2014 metallijulkaisuja, älä ohita tätä.

9½ / 10

Juha Karvonen

[/three_fourth]
[one_fourth_last]
triptykon
01. Tree Of Suffocating Souls
02. Boleskine House
03. Altar Of Deceit
04. Breathing
05. Aurorae
06. Demon Pact
07. In The Sleep Of Death
08. Black Snow
09. Waiting[/one_fourth_last]

Antabus – Antabus For All EP (2014)

Tekijä
Ville Krannila
-

[three_fourth]Imatralainen thrash-pumppu Antabus on julkaissut toisen demonsa bändin vuonna 2012 tapahtuneen perustamisensa jälkeen.

Bändi on tuottanut ja äänittänyt kokonaan itse tämän neljän kappaleen nauhan ja kuuluttaa sillä paluuta perusasioihin. Tarjolla on siis vanhan koulukunnan thrashia ilman turhia tehokeinoja. Vaikutteikseen yhtye mainitsee mm. Anthraxin, Testamentin ja Stonen. Nämä esikuvat ovat kuultavissa, mutta samalla Antabuksen ote on vielä asteen perinteisempi. Bändin tartuntapinta thrashiin on moniulotteinen ehkä tuoden mieleen myös lajin pioneerin Dark Angelin.

Haastetta Antabuksella riittää, sillä kilpailu tällä hevin saralla on kovaa ja vaarana on ylitarjontaan hukkuminen. Massasta erottuakseen on siis tehtävä reilusti töitä. Ahkera treenaus näkyykin selvästi bändin sovituksissa ja soitannassa. Nopeat ja hitaammat kohdat seuraavat biiseissä toistaan, ja mukana on yllättävän ovelia sovituksellisia ratkaisuja. Perinteet kuuluvat, mutta myös omaa haasteellisempaa lähestymistapaa haetaan. Kappaleissa on huumoria ja myös vakavampaa näkökulmaa sopivassa suhteessa. Päätöskappale ”Victory Will Come From God” on hyvä esimerkki pikkuhiljaa löytyvästä omasta tyylisuunnasta.

Soundit demolla ovat erittäin hyvät. Toki priimaluokan studiossa tämän kaltaisen musiikin kaipaamaa raskautta ja dynaamisuutta saataisiin enemmän mukaan. Lauluosastolla on kehitytty ensimmäisestä demosta ja voimaa vokaaleihin kannattaa kaivaa vielä lisää.

Toivotaan, että bändi jatkaa taisteluaan ja kehittyy vielä entisestään löytämään sen oman juttunsa, joka ehdottomasti thrash metallin eturiviin päästäkseen tarvitaan. Suuntaviivat ovat oikeat.

3/5

Ville Krannila

[/three_fourth] [one_fourth_last]

10636898_616015831852453_676867634190973291_o

1.My Last Antabus
2.Words In A Row
3.Antabus For All
4.Victory Will Come From God[/one_fourth_last]

Anthrax – Spreading The Disease (1985)

Tekijä
Juha Karvonen
-

[three_fourth]Anthrax vuosimallia 1985. Joe Belladonna esiintyy tällä levyllä ensi kertaa. Dan Lilker erosi myös yhtyeestä ja hänen tilalleen tuli bassonvarteen Frank Bello. Monien mielestä ainoa oikea Anthraxin kokoonpano ensi kertaa koossa ja tuloksena oli Spreading The Disease, jota pidetään yhtenä thrash metallin klassikkona. Levyn kansi on ajalleen omistautunut ja tyylikäs.

Levy käynnistyy kappaleella “A.I.R” , joka on lyhenne sanoista Adolescence in Red. Heti ensiriffit ja Charlie Benanten rummut tempaisevat mukaansa. Ehkä tänään ne eivät kuulosta niin rankalta kuin olivat vuonna 1985, mutta ei kieltämistä että biisin alku ei olisi thrashia parhaimmillaan. Biisin tiukat riffit ja Belladonnan loistava laulu pysäyttävät kellon vasta vajaan kuuden minuutin kohdalla, mutta biisi ei tunnu yhtään liian pitkältä. Erinomainen aloitus ja ehdottomasti levyn paras biisi. Kun pääsin kehumaan Belladonnaa niin seuraavassa “Lone Justicessa” sitten vedetäänkin riman ali niin, että paikoin tekee pahaa. Korkeat kohdat eivät vain istu kappaleeseen. Biisissä on Belladonnan ylivetämisestä huolimatta ihan hyvä tunnelma ja melodinen kappale ansaitsee paikkansa levyllä. Levyn vahvat otteet jatkuvat “Madhousen” sekä “S.S.C./ Stand and Fallen” johdolla. Biiseissä on esillä positiivinen lataus, vaikka se ei vielä yhtä selvästi ole esillä kuin myöhemmillä levytyksillä.

Vaikka yhtye oli varsin kokematon ja nuori niin kyllä kovia riffejä saivat levylle aikaan. Riffijyrä “The Enemy” albumin keskivaiheilla on levyn raskaimpia vetoja, jossa Frank Bellon bassokin pääsee kunnolla oikeuksiinsa. “Aftershock” sekä “Armed And Dangerous” ovat molemmat takuuvarmoja thrash vetoja, vaikka eivät levyn kärkikastiin nousekaan. “Medusa” potkaiseekin sitten maihareilla naamaan ja kovaa. Biisin yksinkertaiset mutta tarttuvat riffit saavat sormet hakemaan ilmakitaraa. Belladonnan laulusuorituskin napsahtaa kohdalleen. Levyn viimeinen biisi on nopea “Gung-Ho”. Biisi vyöryy eteenpäin vailla päämäärää jääden levyn heimommaksi esitykseksi.

Onko levy sitten niin hyvä kuin minä sitä pidetään? On ja ei. Levyllä on thrash-klassikkoja sekä myös Anthraxin parhaimpia kappaleita (A.I.R sekä Medusa), mutta myös sitä keskitasoa ja riman allekin putoava Gung-Ho. Mielestäni aika on rypistänyt levyn tehokkuudesta palasen pois. Levyn soundit ovat vähän purkkimaiset ja kitaroista puuttuu sitä voimaa, mitä esimerkiksi kilpailijoiden levyiltä löytyy samalta aikakaudella. Joe Balladonnan laulu jakaa mielipiteitä ja mielestäni hän onnistuu ihan hyvin, vaikka muutamien kappaleiden laulusuoritukset etsivät vielä paikkaansa. Yhtye oli vielä nuori ja tietty kokemattomuus vielä näkyy albumilla. Mutta kun huomioidaan, että levy tuli ulos vuonna 1985 niin ei ole kieltämistä, että levy ei ansaitsisi paikkaa yhtenä thrash klassikkona. Yhtyeen seuraava albumi Among The Living (1987) oli aavistuksen parempi, mutta ne lopulliset täysosumat jäivät loistamaan poissaolollaan.

8+ / 10

Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]
anthrax
1. A.I.R. 5:45
2. Lone Justice 4:36
3. Madhouse 4:19
4. S.S.C. / Stand or Fall 4:08
5. The Enemy 5:25
6. Aftershock 4:28
7. Armed and Dangerous 5:43
8. Medusa 4:44
9. Gung-Ho 4:34
[/one_fourth_last]

1...2 4632 4642 465...2 467Sivu 2 464 / 2 467

Mainos:

Mainos

Viimeisimmät:

Amorphis palaa tien päälle ympäri Suomen keväällä 2027

Metalliluolan toimitus ja Pete Alander -
Tiedote 25.8.2026 Amorphis palaa tien päälle ympäri Suomen keväällä 2027. Amorphis jatkaa viimeisimmän, ylistetyn Borderland -albumin kiertuetta uudistetun shown kera. Rundi starttaa 26. helmikuuta Turun Logomosta, päättyy...

In Flames nähdään ensi keväänä Tampereen Nokia Arenalla

Praise My Pain julkaisi toisen singlen “The Flower Extinct” tulevalta debyyttialbumiltaan

Iron Maiden – A Matter Of Life And Death (2006)

Joensuulainen Ashen Resentment julkaisi debyyttisinglensä ja videon ”Suffering”

Seuraa

21,666FanitTykkää
2,794SeuraajatSeuraa
177SeuraajatSeuraa
0TilaajatTilaa