At The Gates – At War With Reality (2014)

Tekijä

-

4.11.2014

[three_fourth]Vuonna 1996 At The Gates jätti metallimaailmalle suuren perinnön sekä kunniallisen lopetuksen Slaughter Of The Soul (1995) levyn myötä. Vuodet vierivät ja eikä At The Gatesin paluulle annettu toivoa. ”Ei ikinä” – lauseista huolimatta paluu tehtiin lähes 20 vuotta edellisen albumin jälkeen. Carcass teki vastaavan tempun viime vuonna ja näyttävästi tekikin.

Ensi pyöräytysten jälkeen levy tuntui hyvin vaikeasti lähestyttävältä. Biisit sujahtivat ohitse kuin luotijunat vaikka melodioiden ympärille rakennetut veitsenterävät riffit kuulostivatkin vaikuttavilta. Pieneen vastavirtaan uiskentelun jälkeen kappaleista alkoi löytymään syvyyttä ja kuuntelusessioista alkoi nauttimaan entistä enemmän.

Soundillisesti levy on kitaroiden osalta täyttä terästä ja kokonaisuutta tarkastellessa myös Adrian Erlandssonin vähäeleinen kannutus toimii omiin korviini kelvollisesti. Tomas Lindbergin vihainen kähinä ei ole vuosien aikana juurikaan muuttunut ja tunnusomainen laulu kuljettaa kappaleita vakuuttavasti eteenpäin. Tiukkojen riffien ja melodioiden täytteinen hyökyaalto on vahvimmillaan juuri levyn alkupuolella ja biisit kuten ”Death And The Labyrinth”, ”The Circular Ruins” sekä “Heroes and Tombs” iskevät tajuntaan parhaiten. Loppua kohti meno vähän tasaantuu vaikka missään nimessä ei voi sanoa, että sieltä huonoja kappaleita löytyisi. Levyä tiivistämällä lopputulos olisi vieläkin parempi. 13 kappaletta ja 44 minuuttia tämän tyyliselle musiikille voi olla monille liikaa.

At War With Reality on ehdottomasti positiivinen piristys syksyn pimeyteen. Vaikka yhtyeen parhaimpien levyjen tasolle ei aivan noustakaan, niin tämä hakkaa suurimman osan kilpailijoittensa tuotoksista. At the Gates kuulostaa huolitellummalta ja jotenkin turvallisemmalta yhtyeeltä kuin nuoruusvuosinaan. Eeppisiäkin melodioita tarjoileva ”The Night Eternal” päättää levyn tyylikkäästi maalaillen kauniita sävyjä At The Gatesin tulevaisuudelle.

8½ / 10

Juha Karvonen

[/three_fourth]
[one_fourth_last]

1. El Altar Del Dios Desconocido
2. Death And The Labyrinth
3. At War With Reality
4. The Circular Ruins
5. Heroes And Tombs
6. The Conspiracy Of The Blind
7. Order From Chaos
8. The Book Of Sand (The Abomination)
9. The Head Of The Hydra
10. City Of Mirrors
11. Eater Of Gods
12. Upon Pillars Of Dust
13. The Night Eternal[/one_fourth_last]

Scapes – One: Unseen: One (2014)

Tekijä

Ville Krannila

-

2.11.2014

[three_fourth]Käsittelyssä oleva Scapesin debyyttialbumi ilmestyy tulevan joulukuun alussa. Bändi on valmistellut julkaisua seitsemän pitkää vuotta multi-instrumentalisti Olli Pirkkasen johdolla. Pirkkanen on soittanut levylle kaiken muun lukuun ottamatta basso-osuuksia ja tulevia keikkoja varten on sitten kasattu nelimiehinen kokoonpano. Pirkkanen on äärimetallia aikansa veivanneena halunnut panostaa enemmän laulumelodioihin, ja niitä ”One: Unseen: One” pitkäsoitolla kiistatta riittää.

Seitsemän kappaletta tarjoavat 40 minuuttia tiivistä tunnelmaa, sekä ajoittain melankolista ja surumielisen raskasta metallia. Levy on tasainen kokonaisuus, joka nimenomaan kannattaa sulatella yhdellä kuuntelulla sävellysten nivoutuessa saumattomasti toisiinsa. Taustamusiikiksi tämä ei sovi vaan vaatii kuuntelijan koko huomion.

Biisit ovat polveilevia, mutta eivät kuitenkaan ylipitkiä hiljaisten ja raskaampien kohtien vuorotellessa sopusoinnussa. Pääpaino lepää Pirkkasen koruttomassa tulkinnassa ja pohdiskelevissa melodioissa, jotka suomalaiseen sieluun kyllä kolahtavat. Vertailukohdaksi on nostettu Paradise Lost, joka satunnaisesti nouseekin mieleen. Myös tunnelmallisempi Amorphis ja Katatonia ovat musiikista vaikutteina löydettävissä, mutta selkeästi suoraa vertauskuvaa on vaikea löytää, sillä Scapes tekee omaa juttuaan.

Scapes on varteenotettava uusi tuttavuus. Kappaleiden tunnelma tekee levystä kieltämättä haastavan lähestyttävän ja biisit kehittyvät eteenpäin jokaisella soittokerralla. ”One: Unseen: One” ei aukea yhdellä kuuntelulla vaan kutsuu musiikin ystävän uppoutumaan sen pariin yhä uudestaan.

8½ /10

Ville Krannila

[/three_fourth] [one_fourth_last]

1.Caring Is Gone
2.Unseen Infinite
3.A Song Of A Mountain
4.The Melancholy Cycle
5.Devil May Dare
6.Every Waking Dawn
7.Doomscapes[/one_fourth_last]

Lord Of Pagathorn – Nekros Philia (2014)

Tekijä

Juha Karvonen

-

1.11.2014

Kirkkoherran tytär makaa sidottuna, naama hupulla peitettynä pimeässä metsässä osallisena rituaaliin, jonka päähenkilöksi hän on joutunut. Lapio iskee maahan ja hiekka valuu hitaasti kuin veri. Hauta on valmis ja sen pohjalla on arkku. Tähänkö kaikki päättyy? Tässä lyhyesti suomalaisen black metal yhtyeen Lord Of Pagathornin uusimman teemalevyn tarina, joka on kiedottu noin 40 minuuttiin raakaa ja alkukantaista black metallia.

Lord Of Pagathorn on eräänlainen kulttibändi, jonka historia ylettyy aina 90-luvun alkuun. Pienjulkaisujen jälkeen yhtye katosi pimeyteen ja teki paluun loistavan Msilihporcen demon myötä vuonna 2010. Pari vuotta myöhemmin työnnettiin ulos parin kappaleen EP, joka oli alkusoittoa tulevalle. Ensimmäinen täyspitkä Nekros Philia saatiin viimein ulos ja kohina oli yllättävänkin suurta ennen levyn julkaisua. Lunastaako Corpselordin luotsaama yhtye odotukset ja onko vuosien odotusaika kaiken arvoista?

Levyn avaa tunnelmallinen intro joka johdattelee kuuntelijan suoraan pimeyden ytimeen. ”Chapter I” käynnistää varsinaisen rituaalin. Heti ensimmäinen huomio kiinnittyy varsin perinteikkäisiin soundeihin. Soittimimet ovat täysin balanssissa ja riffit repivät Corpselordin äärimmäisen pahansuovan kähinän johdattelemana sielusi matkalle, josta ei ole paluuta. ”Chapter I” on varmasti yksi parhaimpia suomalaisia black metal kappaleita mitä on koskaan tehty. Vaikka kaasujalkaa painetaankin niin kappale pysyy kasassa eikä mihinkään sekasotkuun sorruta, tästä pitää huolen temponvaihdokset ja selkeä biisirakenne. ”Chapter II” sekä ”Chapter III” jatkavat laadukasta jälkeä vaikka menoa paikoin hieman hidastetaankin ja akustista kitarointia tuodaan yhtenäistämään tunnelmaa.

En tässä arviossa hae vertauskuvia toisista yhtyeistä, koska mielikuvat pitää itse luoda ja kokea. Mitään teknistä musertavuutta tällä levyllä et tule löytämään. Bändin lähestymistapa on luonnonläheinen ja varmasti tietoinen ratkaisu. Black metallin alkujuuria korostetaan ja tästä hyvä esimerkki on kirkonkellojen käynnistämä kappale ”Chapter IV”, jonka puhdas ja perinteinenkin riffittely saa kontrastia pimeyden ja pahuuden voimista. Levyn loppupuolella isketään tarttuva ja kiero biisi ”Chapter VI”, joka on jollain sairaalla tavalla kaunis. Kappaleen sanoitukset ovat levyn parasta antia ja itse asiassa tähän biisiin kiteytyy levyn tarina. Corpselordin äänessä on jotain hypnoottista ja hyytävää tuskaa, mitä harvoin tulee enää 2010-luvulla black metallissa koettua. Levyn päättävä ”Chapter VII” lähes seitsemän minuutin mitallaan sitoo levyn tiukasti pakettiin, vaikka sävellykseltään ei levyn parhaimmistoon ylläkään.

Vuosien odotus on varmasti kaiken arvoista. Nekros Philia on tämän vuoden paras suomalainen black metal julkaisu. Albumin yhtenäinen tunnelma ja ahdistava tarina saa palaamaan 90-luvulle, milloin joka levy tuli kahlittua kansivihkoja myöten lävitse. Jos Corpselordin kähinä ja kitaransoitto saa ylistyksiä, niin ei voi myöskään jättää mainitsematta Hellwindin takuuvarmaa kannutusta tai Seditin hyökkäävää bassotyöskentelyä. Hieno kansitaide kruunaa albumin vaikka sitä kuuluisaa yhtyeen kuvaa et tulekaan löytämään.

”Bury him in a nameless grave!”

8,5/10

Juha Karvonen

1. Intro “In a dream”
2. Chapter I
Pt.1 “The Asylum Gates”
Pt.2 “The Path Leads Astray”
3.Interlude I “Descended Pestilence”
4. Chapter II
Pt. 1 “The Unholy Face Of Fate”
Pt. 2 “On a Home Soil”
5. Chapter III
Pt.1 “Buried Secrets”
Pt.2 “Sinister Sister Inn”
6. Chapter IV
Pt. 1 “Old Bell Tolls”
Pt. 2 “Nocturnal Noora”
7. Intro “The Trap”
8. Chapter V
Pt. 1 “Robbing The Breathing”
Pt. 2 “My Garden of Eden, Underground Eden”
9. Interlude II “The Beast In Man”
10. Chapter VI
Pt. 1 “Full Moon Necrophilia”
Pt. 2 “Ritual”
11. Chapter VII
Pt. 1 “The Awakening”
Pt. 2 “Imprisoned”
Pt. 3 “Potion Of Poison”
12. Outro “Necropolis”[/one_fourth_last]

Soulburn – The Suffocating Darkness (2014)

Tekijä

Juha Karvonen

-

31.10.2014

[three_fourth]Asphyxin ”sivuprojekti” Soulburn julkaisi debyyttilevynsä Feeding on Angelsin vuonna 1998. Albumi nauttii pienoista kulttisuosiota, vaikka julkaisuvuonna jäikin harmittavan vähälle huomiolle. Debyyttialbumi seuraili vielä pitkälle Asphyxin viitoittamaa tietä nousten kokonaisuudessaan lähes Asphyxin parhaimpien levyjen tasolle. Toista levyä saatiinkin sitten odottaa ja ainakin itse olin siinä uskossa, että Soulburn jää historian kirjoihin yhdellä täyspitkällään. Yllätys oli melkoinen kun Century Media julkaisi uutisen Soulburnin uudesta tulemisesta. Levyn virallinen julkaisupäivä on 14.11.2014, joten Metalliluolan lukijat pääsevät ensimmäisten joukossa lukemaan ennakkoarviota.

Kokoonpanoon tuli muutoksia sen verran, että basson ja laulun uudella levyllä hoitaa Legion Of the Damnedista tuttu Twan van Geel. Kitaran varteen tarttui Xenomorphin Remco Kreft. Asphyxin perimää edustaa rumpali Bob Bagchus sekä kitaristi Eric Daniels. Vaikka ihan superkokoonpanosta ei voida puhua, niin hollannin mittakaavassa Souburnia edustaa joukko varsin maineikkaita muusikoita.

Heti alkuun täytyy todeta, että yhtye on ottanut selvän pesäeron edelliseen albumiinsa ja jättänyt myös Asphyxin tuhkat maahan hautumaan. Jotain tunnistettavia elementtejä levyltä kyllä löytyy, mutta nyt askelia on otettu pimeämmille ja tuoreemmille poluille. Lyhyen ja varsin mielenkiintoisen intron jälkeen helvetti pääseekin irti kappaleen ”Under The Rise Of a Red Moonin” käynnistyessä. Ensimmäinen positiivinen huomio on Van Geelin laulussa, joka tuo Soulburniin aivan uusia elementtejä black metallin muodossa. Van Geelin laulusta voi hakea yhtymäkohtia moniinkin black metallin äänenkäyttäjiin, mutta ensimmäisenä minulle tuli mieleen Shagrath (Dimmu Borgir).

Musiikillisesti kappaleissa riittää vauhtia ja käsin kosketeltavaa pahuutta, joka tuo levylle erittäin mielenkiintoisen tunnelman. Tremolotyyliset riffit jauhavat ja kuljettavat biisejä eteenpäin varsin mallikkaasti. Soulburn ei kumminkaan puuduta kuulijaa, vaan biiseissä kuullaan hienoja sovituksellisia ratkaisuja eikä raskaampaakaan runnomista unohdeta. Vaikka kappaleet alkuun voivat kuulostaa hyvinkin samankaltaisilta, niin eroavuuksia löytyy kun levylle antaa tarpeeksi kuuntelukertoja.

Avauskappaleen lisäksi parhaimmistoon voi nostaa ”In Suffocating Darknessin”, ”Hymn of the Forsaken II:n” sekä tunnelmallisen ”Black Auran”. Levyllä on mittaa painostavat 50 minuuttia. Vaikka selviä hutilaukauksia levyllä ei ole, niin parin kappaleen tiputtamista olisi voinut pitää kokonaisuuden kannalta järkevänä vaihtoehtona. Soundeiltaan albumi kuulostaa hyvinkin tuoreelta ja jykevät kitarat piirtävät majesteettista maisemaa. Tähän kun lisätään ilmavat rumpusoundit ja Van Geelin loistava repivä lauluääni, niin The Suffocating Darkessin voi nostaa vuoden yllättäjiin.

8+ / 10

Juha Karvonen

[/three_fourth]
[one_fourth_last]

1. Apotheosis Infernali (Intro) (1:29)
2. Under The Rise Of A Red Moon (3:25)
3. The Mirror Void (5:08)
4. In Suffocating Darkness (5:01)
5. Absinthesis (5:25)
6. Hymn Of The Forsaken II (5:00)
7. Black Aura (4:37)
8. I Do Not Bleed From Your Crown Of Thorns (5:39)
9. Wielding Death (5:01)
10. Claws Of Tribulation (5:29)
11. Eden’s Last Sigh (Outro) (3:58)[/one_fourth_last]

Entombed A.D. – Back To the Front (2014)

Tekijä

Juha Karvonen

-

27.10.2014

Entombed on nimi jonka lähes jokainen tietää. Yhtyeen maine perustuu hyvin pitkälle death metallin merkkiteokseen Left Hand Path (1990). Pian tämän jälkeen musiikillista otetta kevennettiin ja Entombed on nauttinutkin näihin päiviin asti jonkinasteista kulttisuosiota vaikka levyllisesti ne helmet ovatkin siellä tuotannon alkupäässä.

Uutta albumia on saatu odottaa seitsemän vuotta. Nimihölmöilyjen ja henkilökohtaisten ristiriitojen jälkeen Entombed ristittiin Entombed A.D.:ksi ja uusi albumi Back To The Front saatiin viimein pihalle. Levyyn oli hyvin vaikea lähestyä ja ensimmäiset kuuntelukerrat menivät täysin harakoille. Levyssä ei ollut oikein mitään tarttumapintaa ja biisit kuulostavat hyvinkin samanlaisilta. Lisäksi levyn 50 minuutin pituus ei helpottanut kuuntelutaakkaa. Useiden kuuntelujen jälkeen levy alkoi avautumaan ja biiseistä sai otetta. Alitajuisesti mieli sotii vastaan, että kuunnellaanko tässä nyt Entombedia vai ei. Oma lopullinen mielipiteeni vaihtelee vieläkin ääripäästä toiseen, vaikka musiikillinen anti kokeilee palvella alkuperäisen Entombedin perimää.

Levyn alku tarjoileekin parasta “Entombedia”. Ensimmäinen kappale ”Kill To Live” potkii mukavan pehmeästi ja musiikillisesti liikutaan rockin ja death metallin välimaastoissa. Tässä vaiheessa jos joku vielä kuvitteli, että tehdään paluuta Left Hand Pathin tai yleensä death metallin alkulähteille kokee pettymyksen. Aikamatkailua harrastetaan kumminkin sen verran, että Wolverine Bluesin (1993) levyn kantta käydään raapimassa ja viitteitä voi hakea tästä toisessa kappaleessa ”Bedlam Attack”.

Pehmeäsoundinen riffittely liikuttaa kappaleita tasaisesti eteenpäin ja levyn yleistunnelma on hiukan synkähkö, joita tietyillä musiikillisilla ratkaisuilla korostetaan. Omaan makuun levyn alun jälkeen parhaiten iskevät ”Waiting For Death” sekä melodiaakin tarjoileva ”Digitus Medius”. Myös levyn nopein veto ”The Underminer” on omalla tavallaan hyvä kappale, joka suhteellisen tasaisesta materiaalista pongahtaa esille.

Alkushokin jälkeen levy osoittautuu kelvolliseksi death`n roll albumiksi. Yleensä pitkä avautumisaika on hyvän levyn tunnusmerkki, mutta tässä tapauksessa Back To The Front on keskitien kulkija. Kun levyllä on näinkin paljon hyviä riffejä, niin olisi odottanut että levystä olisi saatu enemmän irti. Sävellys- ja sovitustyö tuntuu jääneen vähän keskeneräiseksi ja osa biiseistä rakennettu turhankin irrallisista palikoista. Soundillisesti levy on kuitenkin erinomainen. Yleissoundi on rosoisen pehmeä ja erottuvuutta löytyy. Entombed-faneille tämä on pakkohankinta ja on tässä jotain historian havinaakin, minkä takia myös muiden hevareiden kannattaa levy katsastaa lävitse.

7+/10

Juha Karvonen

01. Kill To Live (04:43)
02. Bedlam Attack (04:44)
03. Pandemic Rage (04:02)
04. Second To None (04:27)
05. Bait And Bleed (04:37)
06. Waiting For Death (02:57)
07. Eternal Woe (05:08)
08. Digitus Medius (06:00)
09. Vulture And The Traitor (04:45)
10. The Underminer (02:57)
11. Soldier Of No Fortune (06:48)

Blue Vertigo – False Predictions EP (2014)

Tekijä

Ville Krannila

-

26.10.2014

[three_fourth]Heti avauksesta kuuntelija yllättyy. ”False Predictions” EP:n käynnistää ”Wall Of Sleep” varsin rouhevalla kitarariffillä. Hieman Black Label Societyn otteita mukaileva kappale johdattaa meidät matkalle, joka kestää viiden biisin verran mukavissa tunnelmissa.

Seinäjokelainen Blue Vertigo yhdistää vaikutteissaan mielenkiintoisesti mm. Iron Maidenia ja Pearl Jamia. Aluksi yhdistelmä saattaa ajatuksen tasolla aiheuttaa näppylöitä, mutta musiikkia kuunnellessa tämä kuitenkin toimii yllättävän hyvin. Jonkin verran ajatus palaa melodioiden myötä 1990-luvulle, mutta mitään masentavaa grungea tässä ei kuulla vaan biiseissä on energiaa ja raskautta. Jollain tavalla oli jopa virkistävää kuunnella bändin katsantoa tästä vinkkelistä.

Kohokohdaksi nouseva ”Nights Of Vertigo” irtoaa jopa Maidenmaisesti mutta kuitenkin jotain hyvin suomalaista soundimaailmassa on. Biisit ovat tasaisia ja vaikka ne eivät vielä maailmaa mullistakaan, Blue Vertigolla tuntuu olevan mukavasti yritystä viedä juttuaan eteenpäin. Seuraamme jatkoa mielenkiinnolla.

3+/5

Ville Krannila[/three_fourth] [one_fourth_last]

1.Wall Of Sleep
2.Bring Me Down
3.Nights Of Vertigo
4.Hallow
5.Sign Out[/one_fourth_last]

Disformed – Prelude To Death (2014) EP

Tekijä

Juha Karvonen

-

25.10.2014

[three_fourth]Espoolaisen Disformedin ensimmäinen EP Prelude to Death tarjoilee perinteistä pohjoismaalaista death metallia. Kun kyseessä suurelle yleisölle tuntemattomampi yhtye, niin yhtymäkohtia voi musiikillisesti hakea ruotsin ensimmäisen aallon death metal bändeihin kuten Grave tai Dismember. Vaikka musiikillinen pääpaino onkin raskaammassa paloittelussa, niin tarttumapintaa löytyy aina Bolt Throwerin tyyliseen riffittelyyn.

Vaikka Ep:llä ei ole kuin kolme biisiä, niin Disformed lunastaa odotukset pala palalta. Ensimmäinen biisi ”The Blood” heittääkin sisäelimet seinille ja vuodattaa veren niin vakuuttavasti, että 90-luvulla death metallin syntyvaiheita seuranneet kuuntelijat miettivät, että mikä helvetin bändi tämä on. Harva yhtye on onnistunut viime vuosina kuljettamaan kuuntelijan niin syvälle pohjoismaalaisen kuolonkorinan alkulähteitä kuin ruotsalainen Entrails, ja nyt tähän samaan ryhmään nousee Disformed. Toinen kappale ”The Enemy” jatkaa mädäntyneen ruumin paloittelua omaan makuun vieläkin vakuuttavammin. EP:n viimeinen biisi ”The Purge” on sävellykseltään moniulotteisempi ja tunnelmallisempi, joka osoittaa bändin iskukyvyn myös tulevaa täyspitkää silmälläpitäen.

EP on nauhoitettu Klaukkalan D-Studiolla, jota on vielä miksailtu säveltäjä / kitaristi Jani Henttilän kotistudiolla. Yhtyeen soundi on raskas ja tasapainoinen kunnioittaen death metallin perinteitä. Laulaja Teemu Kokkonen hoitaa laulutonttinsa vakuuttavasti pysyen matalalla sektorilla, eikä lähde nykytrendien mukaan kirkumisiin tai muuhun turhanpäiväiseen hölmöilyyn.

Disformed on tulevaisuuden nimi. Jos yhtyeen taitotaso on ensimmäisellä EP:llä näinkin korkea, niin mihin se tulee vielä jatkossa nousemaan. Kuoleman alkusoitto tarjoilee juuri sitä mihin joskus 90-luvun taitteessa death metallissa ihastuit, joten valmistaudu hyppäämään ajassa parikymmentä vuotta taaksepäin. Kalman haju on voimakkaampaa kuin aikoihin. Kuolema on tullut takaisin!!

4½ / 5

Juha Karvonen

[/three_fourth]
[one_fourth_last]

1. The Blood
2. The Purge
3. The Enemy[/one_fourth_last]

Obituary – Inked In Blood (2014)

Tekijä

Juha Karvonen

-

22.10.2014

[three_fourth]Obituaryn Inked In Blood on ollut yksi tämän syksyn odotetuimmista albumeista. Markkinointi on ollut näkyvää ja maistiaisia saatu pitkin syksyä. Tämän päivän trendin mukaan myös Obituary keräsi faneilta joukkorahoituksen ja sen voimin nauhoitti albumin Redneck studiolla, joka sijaitsee laulaja John Tardyn takapihalle rakennetussa ”vajassa”. Yhtye vastasi itse albumin tuotannosta, äänityksestä sekä myös miksauksesta. Vaikka bändin jäsenet ovatkin alansa mestareita niin tämmöiset ratkaisut aina saavat epäilykset heräämään. Pystytäänkö saamaan kaikki palaset niin hyvin kohdalleen, että Obituary nousisi vielä albumillaan sinne missä 90-luvun alussa oli?

Ennakkoon julkaistut kappaleet eivät lupailleet oikeastaan mitään erikoista ja olivat niin sanotusti liiankin tuttavallisia. Osittain tämä tuttavallisuus ja perusasioissa pysyminen on ollutkin Obituaryn voimavara, mutta jaksaako samoista aineksista kasatut kappaleet enää kiinnostaa, kun kilpailijat ovat painaneet ohi vuosia sitten. Edellisen albumin Darkest Dayn (2009) julkaisusta tulee viisi vuotta ja Obituaryn mukaan Inked In Bloodia rakennettiin pitkään ja hartaasti.

Levy käynnistyy vauhdikkaasti kappaleella ”Centuries of Lies”, joka kieltämättä toimii todella hyvin. Groovaavat riffit ja John Tardyn kalmalle löyhkäävä ärjyntä tekevät sen mitä osattiin odottaa. Celtic Frost – vaikutteet näkyvät edelleen vahvoina ja runttausriffit nostelevat päätään tasaisin väliajoin. Eli mitään uutta ei todellakaan ole havaittavissa, vaan biisit jatkavat siitä mihin edellisellä levyllä jäätiin. Jotenkin levyn aikana tulee tunne, että sävellysten taso on hiipumassa alaspäin ja väkisin yrittäminen kalvaa mieltä. Donald Tardyn mukaan sävellyskuviot lähtevät ns. jammaushetkistä ja biisi syntyy jos on syntyäkseen. Jotkut levyn kappaleet junnaavatkin niin pahasti paikallaan, että mielikuvat keski-ikäisten miesten jammailusessioista perheeltä anottuina vapaailtoina parin bissen kera ei ole kaukaa haettua.

”Pain Inside” kuljettaa kuulijat aina The End Complete levyn raskaisiin tunnelmiin. Biisistä löytyy sopivasti hitaita osioita ja sitä kuuluisaa alavireistä riffittelyä. Jos jotain jää kaipaamaan niin Allen Westin tunnusomaisia sooloja. Kuolemankone kyllä niputtaa ne muutamat hyvät levyltä poikkeavat kappaleet, mutta yleisesti katsoen levy on hiukan tylsähkö eikä kokonaisuutena horjuttele lähimainkaan ensimmäisiä levytyksiä eikä edes ns. paluulevy Frozen in Timea (2005). Levyn parhaimmistoon nostaisin jo mainittujen kappaleiden lisäksi ”Within A Dying Breedin” sekä ”Visions in my Headin”, jonka yksinkertainen sahausriffi kannattelee kappaletta taidokkaasti aina loppuun saakka.

Soundillisesti levy seuraa hyvin pitkälle edellisten albumeiden lievästi tunkkaista soundimaailmaa. Pientä epätasapainoa löytyy etenkin rumpujen osalta. Sen verran kaukana ollaan Obituaryn timanteista, että väkisinkin kyseenalaistaa levyn tuotannolliset ratkaisut. Kun kyseessä on Obituary, niin odotuksetkin ovat sen mukaiset. Vaikka soundillisesti vatsanpohjaa kouraisevia soundeja jääkin kaipaamaan, niin yhtyettä pitää kunnioittaa määrätietoisuudestaan ja mahdollisimman simppeleistä ratkaisuista. Epäkohdista huolimatta Inked In Blood on toimiva albumi, joka kuljettelee faneja yhtyeen historiassa aikakaudesta toiseen ja saa paikoin tuntemaan, että käsissäsi on jotain suurta.

7+ / 10

Juha Karvonen

[/three_fourth]
[one_fourth_last]

01. Centuries Of Lies
02. Violent By Nature
03. Pain Inside
04. Visions In My Head
05. Back On Top
06. Violence
07. Inked In Blood
08. Deny You
09. Within A Dying Breed
10. Minds Of The World
11. Out Of Blood
12. Paralyzed With Fear[/one_fourth_last]

Graveyard Shifters – Brainwashed By Moonshine EP (2014)

Tekijä

Ville Krannila

-

19.10.2014

[three_fourth]Vuosi sitten perustetun keravalaisyhtyeen tyyliksi on saatteessa ilmoitettu crust punk’n’roll. Mukana on jäseniä äskettäin Metalliluolassakin arvioidusta Re-armedista sekä Nailed Coilista. Nyt ulos on saatettu vinyylimuodossa loistavasti nimetty debyytti EP, joka ilmestyy myöhemmin tässä kuussa CD:nä saksalaisen levy-yhtiön kautta.

Laulaja J. Matilaisen äänessä on yhteyksiä australialaisen Airbournen Joel O’Keefeen, mutta musiikissa AC/DC:tä on vain häivähdys. Hautausmaalla kaivuuhommia tehdään nimittäin huomattavasti likaisemmilla ja rouheammilla soundeilla. Soittimien pölyn aistii ja otteessa on sopivasti punkkia, rujompaa ja nopeaa death’n’rollia ja yhtyeen itsensäkin esille nostamaa Disfearia. Melodioitakaan ei ole unohdettu ja kakkosbiisissä ”A Good Day To Die Hard & Loud” on jopa hittipotentiaalia.

Viimeisessä yllättävästi akustisella kitaralla alkavassa kappaleessa vaihdellaan tempoa hitaan ja todella nopean välillä. Välillä lauletaan jotain ei niin mukavaa suomeksikin. Mitenkään maailmaa räjäyttämättä tarjolla olevat viisi kappaletta tuntuvat antavan mukavasti esimakua tulevasta ja keikkoja on ensimmäiseksi luvassa. Voi helposti kuvitella Graveyard Shiftersin hiekkoineen, lapioineen ja näiden biisien saattelemana toimivan yllättävän hyvin hikisessä klubissa. Yhtyeellä on asenne kohdallaan ja odotukset kokopitkää albumia kohtaan alkavat pikkuhiljaa ”Brainwashed By Moonshinen” myötä nousta.

3½/5

Ville Krannila

[/three_fourth] [one_fourth_last]

1.Chicken Cage Of Terror
2.A Good Day To Die Hard & Loud
3.Graveyard Shifters (Necromance)
4.Molotov Cocktail
5.Play The Victim[/one_fourth_last]

Church Of The Dead – Vol 4: Meet Me In The Tomb EP (2014)

Tekijä

Ville Krannila

-

18.10.2014

[three_fourth]Pääkaupunkiseudun Church Of The Dead tarjoilee hevifaneille todella perinteisen kuuloista kalmanhajuista death metallia. Kyseessä on jo neljäs EP kuuden julkaisun sarjassa. Tätä ratkaisuahan ovat muutamat suuren maailman yhtyeet kuten Down ja Skid Row jo tehneet, eli nykymarkkinoilla on osoittautunut kannattavammaksi julkaista levy useammassa erässä.

Tällä nelosep:llä kenellekään ei varmaan tule yllätyksenä, että kansikuvaa myöten ollaan vanhojen legendojen kuten Autopsy, Bolt Thrower, Cancer ja Gorefest maaperällä. Church Of The Deadin kuolometalli ei tyydy kuitenkaan helppoihin sovituksellisiin ratkaisuihin vaan mukana on mukavasti eri sävyjä kuten ”Bedlamin” hidastelut tai ”Gallows Polen” temponvaihdokset. Instrumentit soundaavat hyvässä sopusoinnussa, ja kitaravalli on riittävän jykevä sekä alavireinen kunnioittamaan biisien levittämää teräsmurskaa. Laulussa Jukka Pihlajaniemi vakuuttaa todella monipuolisella korkealla ja matalalla ärjynnällä.

Church Of The Dead näyttää, että toimivalla kokonaispaketilla, laadukkailla biiseillä ja vahvalla tuotannolla rusennetaan priimaluokan death metallia. Tuskassakin viime kesänä nähty yhtye kuuluu kotimaan vahvimpiin toivoihin tässä viime aikoina uutta tuulta purjeisiinsa saaneessa genressä.

4½/5

Ville Krannila

[/three_fourth] [one_fourth_last]

1.Bedlam
2.The Gallows Pole
3.The Reckoning
4.Masturbating On The Grave Of Everything[/one_fourth_last]

Metalliluola

At The Gates – At War With Reality (2014)

Scapes – One: Unseen: One (2014)

Lord Of Pagathorn – Nekros Philia (2014)

8,5/10

Soulburn – The Suffocating Darkness (2014)

Entombed A.D. – Back To the Front (2014)

7+/10

Blue Vertigo – False Predictions EP (2014)

Disformed – Prelude To Death (2014) EP

Obituary – Inked In Blood (2014)

7+ / 10

Graveyard Shifters – Brainwashed By Moonshine EP (2014)

Church Of The Dead – Vol 4: Meet Me In The Tomb EP (2014)

Mainos:

Viimeisimmät:

Kuolio Fest II Pre Party julkaistu – Kattauksessa muutoksia

Five Finger Death Punch tekee maksuttoman livelähetyksen 8. syyskuuta legendaarisesta Red...

Floor Jansen saapuu oman yhtyeensä kanssa Helsinkiin alkuvuodesta 2027

MELU247 on julkaissut tulevan EP:n avausraidan

i Helveteltä kolmas albumi marraskuussa – ensimmäinen single julkaistu