Behind Dead Eyes – Dead End EP (2014)

Tekijä

-

22.9.2014

[three_fourth]Kaksi vuotta sitten perustettu Äänekoskelainen Behind Dead Eyes panostaa ensimmäisellä julkaisullaan hyvin teräväpiirteiseen ja paikoitellen melodiseen thrash metalliin. Kitarat ulvovat ja jauhavat tehokasta rytmiä, joka aluksi tuo mieleen edesmenneen Panteran. Ote muuttuu kuitenkin musiikin edetessä selkeästi perinteikkäämmäksi ja Joni Hakulisen örähtely tuo mukaan raskaampia fiiliksiä. Ajatukset viedään jopa uudemman Sepulturan groovaavan thrashin maisemiin.

Pian mielleyhtymiä melodisten osuuksien myötä saamme Swallow The Sunin sekä Suicide Silencen suuntaan. Kappaleissa kuullaan puhdastakin laulua kitaristi Tuomo Laulaisen toimesta, mikä tuo hommaan mukavaa kontrastia. Ylipäätänsä musiikissa saadaan mukavasti tempon vaihteluita, raskaat ja kevyemmät tunnelmointikohdat seuraavat toistaan ja ote on mielenkiintoinen. Esiin voidaan nostaa ”The Call” sisältää erinomaisia melodioita, ja näyttää kyllä yhtyeellä olevan potentiaalia vaikka mihin. Ehkä vielä tulevaisuudessa se oma juuri oikea raide tulee löytymään ja musiikki tästä vielä hieman fokusoituu.

Tuotannollisesti EP on parhaassa kolmanneksessa ja sovituksille täytyy nostaa hattua erityisesti huomioiden sen, että nyt ollaan alkuvaiheessa. Bonuspisteet on vielä pakko antaa tyylikkäälle kansikuvalle. Bändillä on paketti erittäin hyvin kasassa joten jatkoa jäämme innolla odottelemaan.

4- / 5
Ville Krannila

[/three_fourth] [one_fourth_last]

1.Cold & Lifeless
2.The Call
3.Catharsis
4.Dead End[/one_fourth_last]

Watain – Lawless Darkness (2010)

Tekijä

Juha Karvonen

-

18.9.2014

Black metallin yksi suurimmista ja vihatummista orkestereista on ehdottomasti Watain. Musiikillisesti yhä enemmän perinteisemmän heavy metallin suuntaan kulkeutuneen Watainin neljäs levy Lawless Darkness ilmestyi vuonna 2010. Bändin ulkomusiikilliset toimet promokuvineen ja rock-kukkoilunineen närkästytti monia ”true” black metal faneja. Kaikesta hämmennyksestä huolimatta Lawless Darkness on albumi, joka on jättänyt pahamaisen merkkinsä metallimaailmaan.

Levyn yleistunnelma on kylmä, vaikka musiikillisesti on ajauduttu yhä kauemmaksi yhden kaikkien aikojen parhaimman black metal albumin Casus Luciferin (2003) tunnelmoinnista. Levyä voisi kuvata luonnolliseksi jatkotyöksi edelliselle Sworn to the Dark (2007) albumille. Nyt mukaan oli otettu entistä rohkeammin perinteiset heavy metallin biisirakenteet, melodiat ja sovitukset. Vaikka black metallin vihaa ja raivoakin löytyy, niin tietynasteinen valtavirtaan uiskentelu on kuultavissa. Biisit ”Malfeitor” sekä ”Reaping Death” edustaa parhaiten tätä black metallin ja heavy metallin risteävää musiikillista taidetta. Levyn alkuun istutetuissa kappaleissa loistavat riffit, kitaraharmoniat, blast beatit, hitaammat fiilistelyt melodioineen esittelevät Watainin monipuolisuuden. Laulaja Erik Danielsson on todennutkin, että Watainin juuret ovat syvällä perinteisessä heavy metallissa.

Levyltä löytyy kyllä nopeutta ja myös raakuutta, vaikka perinteiset black metal kappaleet loistavat poissaolollaan. Aggressiivisen veto on punk-henkinen ”Total Funeral”, joka tuokin alkukantaista raivoa melodiamyrskyjen sijaan. Levyn kappaleet ovat kaikki yli 5 minuuttia pitkiä ja pitkät biisirakenteet tuovat levylle myös vaikeuksia. ”Hymn to Qayin” on lähes kuusiminuuttinen kappale, joka ei käynnisty hyvästä yrityksestään huolimatta. Hyvä riffi siellä täällä ei kappaletta pelasta, jos biisin ydin on hukassa. Toinen levyn heikompi kappale on lähes kahdeksan minuuttinen järkäle ”Kiss Of Death”, joka pääsee kertosäkeeseen vasta kahden ja puolen minuutin harhailujen jälkeen. Vaikka biisissä hienoja sooloja kuullaankin, niin jotenkin kappale tuntuu väkinäiseltä. Tämä olisi voitu paketoida alle neljään minuuttiin ja silloinkin jääden levyn heikoimpiin sävellyksiin.

Levyn päättävä ”Waters Of Ain” on Watainin kunnianhimoisin sävellys, josta voi aistia Iron Maidenilta vaikutteita saaneita melodiankulkuja. Jos levyn muutamissa kappaleissa biisirakenteet kaatuvat liian suuriin ratkaisuihin niin ”Waters Of Ainissa” ne osuvat kohdalleen ja lähes 15 minuutin pituudestaan huolimatta biisi huokuu paholaisen elämänvirtaa ja tuo heavy metallin perusajatuksia esille erittäin taidokkaalla tavalla. Loppuosan melodiaosiot ja soolot eivät häpeä esikuvien parhaimmillekaan esityksille.

Kaikesta hienoudestaan huolimatta Lawless Darkness on vaikea levy lähestyä. Levyn aukeaminen vaatii paljon kuuntelukertoja ja avautuessaankin se kaivertaa musiikillisia elämyksiä ristiriitaisesti. Levyn parhaimpien kappaleiden kohdalla Watain kuulostaa suorastaan loistavalta, kun taas pahimmillaan yhtyeeltä joka harhailee pimeydessä tietämättä mihin suuntaan edetä.

Levyllä on mittaa 80 minuuttia. Death SS:n coveri ”Chains Of Death” on ainoa bonuskappale ja mielestäni täysin turha, joka ei raskasta kuuntelusessiota mitenkään täydennä. Tuotannollisesti levy on timanttinen ja soundimaailma erittäin selkeä. Voisi sanoa, että levy on Watainille liiankin viimeistelty ja parin biisin tiputtaminen levyltä ei olisi ollut kokonaisuutta ajatellen huono ratkaisu. Vaikka levyllä säröjä löytyykin, niin vaakakupissa painaa enemmän ne loistavat sävellykset, jonka palaset ovat loksahtaneet kohdalleen ilman pienintäkään kitkaa. ”Malfeitor”, ”Reaping Death” sekä ”Waters Of Ain” nostavat levyn yksittäisten kappaleiden rajat niin korkealle, että myös hyvät kappaleet kuten ”Wolfes Curse”, ”Total Funeral” sekä ”Four Thrones” tuntuvat valitettavan keskinkertaisilta. Lawless Darkness on albumi, joka palaa soittimeen tasaisin väliajoin ja tuntuu, että joka kerralla levyyn suhtautuu eri tavalla. Joskus se potkii kuin raivoava demoni, kun taas toisinaan kauniit kitaramelodiat johdattaa sinut rauhalliseen unenomaiseen tilaan.

8+ / 10

Juha Karvonen

1. Death’s Cold Dark
2. Malfeitor
3. Reaping Death
4. Four Thrones
5. Wolves Curse
6. Lawless Darkness
7. Total Funeral
8. Hymn to Qayin
9. Kiss of Death
10. Waters of Ain

Cannibal Corpse – A Skeletal Domain (2014)

Tekijä

Juha Karvonen

-

13.9.2014

[three_fourth]

Tuntuu uskomattomalta ajatella, että siitä on jo 24 vuotta kun Cannibal Corpsen raaka debyyttilevy ilmestyi. Levyn kannessa kävelevä ruumis syö itseään. Vielä enemmän sekaannusta aiheutti seuraavat levyn kannet, joista Tomb Of The Mutilatedin kansi oli paheksuttavin. Omat vanhempani varmasti miettivät , että onko teini-ikäisellä pojalla kaikki kunnossa, kun kuuntelee musiikkia missä öristään ja levynkannet ovat suorastaan kuvottavia. Minun mielestä kannet olivat tietenkin hienoja ja niille lähinnä naurettiin. Ei niitä kukaan “tosihevari” tosissaan ottanut. Näistä ajoista lähti käyntiin verinen hyökyaalto, joka ei ole vieläkään pysähtynyt. Nyt julkaistu A Skeletal Domain on yhtyeen kolmastoista studioalbumi. Bändi ei ole menettänyt otettaan vaan brutaali death metal porskuttaa eteenpään vahvempana kuin vuosiin.

Uudelle levylle muutoksia oli tehty sen verran, että tuottaja Eric Rutain sai väistyä Mark Lewisin tieltä. Tässä haettiin enemmänkin uusia näkökulmia ja modernisuutta musiikkiin, kuin että yhtye olisi ollut tyytymätön Eric Rutainin työhön. Ratkaisu oli varmasti oikea, koska soundillisesti ja tuotannollisesti levy on erittäin vahva kokonaisuus.

Levyn avaava ”High Velocity Impact Spatter” pistää vasarat ja lekat heilumaan ja murjoo sen verran vakuuttavasti, että ihme jos biisi ei saa kunniaa toimia tulevan kiertueen settilistan avaajana. Kappaleessa on jotain alkuaikojen raivoa, joka täydentyy erittäin teknisellä riffiosastolla. Bändi tuntuu elinvoimaiselta, eikä mitään keski-iän väsymystä ole havaittavissa. Levyn alku onkin takuuvarmaa Cannibal Corpsea. Biisit etenevät myrskyn lailla eteenpäin ja bassotaituri Alex Websterin kädenjälki kuuluu voimariffien seassa. “Corpsegrinderin” äänessä on voimaa ja mahtipontisuutta, joka kuljettaa biisit maalin vaikka sävellyksistä viimeinen viilto puuttuisikin. Cannibal Corpsen ongelma on monella levyllä ollut kappalemateriaalin samankaltaisuus ja tälläkin kertaa siihen ollaan vaipumassa kunnes ”The Murderer’s Pact” heittää veret naamalle ja iskee riffeillään kuulijan hereille. Biisin monipuolisempi rakenne sahausriffeineen ja sooloineen nostaa kappaleen levyn parhaimmistoon. Reilu viisi minuuttinen biisi esittelee yhtyeen edelleen kunnianhimoisena ja raivokkaana kuolemankoneena.

Levyn loppupuolelta on turha yllätyksiä odottaa. Yhtyeelle ominaiset laahustavat, hitaamman puoleiset runttaukset saavat myös levyllä osansa. Parhaiten ne tulevat esille brutaaleissa kappaleissa ”Icepick Lobotomy” sekä ”Vector Of Cruelty”. Biisit eivät sorru kumminkaan ylitsepääsemättömään fiilistelyyn, vaan veren vuodatus saa jatkua kun veitsikäsi on saanut hetken levätä.

Cannibal Corpse näyttää edelleen pitävän brutaalin death metallin mestarin viittaa harteillaan. 44 minuuttinen albumi pitää sisällään 13 kappaletta. Levyn kansitaide ei ole alkuaikojen veroinen, mutta kansivihkossa olevat Dexter-tyyliset valokuvat ovat tyylikkäitä. Biisikatraan parit heikommat sävellykset eivät vaikuta juurikaan levyn kokonaisuuteen kun vastapainoksi löytyy ”High Velocity Impact Spatterin” tai ”A Murderer’s Pactin” kaltaisia taideteoksia. Mielestäni on harmillista, että Cannibal Corpsen taitavat muusikot eivät saa ansaitsemaansa tunnustusta. Alex Webster on varmasti yksi metallimaailman parhaimpia basisteja eikä kitaristikaksikko O’Brienin ja Barretin taitojakaan voida väheksyä. A Skeletal Domain on hyvä albumi, josta riittää pureskeltavaa pitkäksi aikaa. Nosturissa todistetaan sitten uusien biisien toimivuus ja yhtyeen livekunto.

8 ½ / 10

Juha Karvonen

[/three_fourth]
[one_fourth_last]

01. High Velocity Impact Spatter
02. Sadistic Embodiment
03. Kill Or Become
04. A Skeletal Domain
05. Headlong Into Carnage
06. The Murderer’s Pact
07. Funeral Cremation
08. Icepick Lobotomy
09. Vector Of Cruelty
10. Bloodstained Cement
11. Asphyxiate To Resuscitate
12. Hollowed Bodies[/one_fourth_last]

Dead Samaritan – The Devil Tunes (2014)

Tekijä

Juha Karvonen

-

12.9.2014

[three_fourth]Yhtyeen debyyttilevy The Only Good Samaritan (2012) oli toimiva paketti old school thrashia death metallilla maustettuna. Albumi sai hyvän vastaanoton ja nyt uutukaiselta odotukset ovat entistä korkeammalla. Yleensä pitäisi välttää vertauksia, mutta kun kyseessä on suurelle yleisölle vielä tuntemattomampi yhtye, niin on varmasti hyvä hakea yhtymäkohtia. Musiikillisia viitteitä voi hakea hollantilaisesta Legion Of The Damnedista sekä thrash yhtyeiltä Kreatorista Destructioniin. Mistään suoranaisesta kopioinnista tai jäljitelmästä ei ole kysymys, vaan Dead Samaritan liikkuu kuin ohjus kohti omaa päämääränsä. Bändin voimavara on yhtyeen naispuolinen laulaja Valendis Suomalainen, jonka laulutyyli on demonisen matalaa kähinää, aivan kuin manaaja-elokuvan riivattu tyttö olisi mikin varressa.

Heti levyn avausbiisissä ”In For The Kill” otetaan luulot pois ja isketään melodista kuolemanriffiä Carcassin hengessä. Kappaleen melodiankulku ja tarvittavat koukut osoittavat, että yhtyeen hehkutus ei ole tuulesta temmattua. Bändin soundimaailma on rosoisen raskas, mutta tavallaan taas pirteä joka korostuu etenkin kitaraliideissä ja sooloissa. Pirteä meno jatkuu kappaleissa ”Out With Your Feet First” sekä ”Raise A Riot”, jotka vyöryvät eteenpäin kuin ylienerginen zombie tuhoten kaikki tielle osuvat. Vaikka kappaleet ovat pääosin suoraviivaisia rutistuksia, niin sopivissa hetkissä isketään groovaavia riffejä death metallin hengessä tuomaan kappaleisiin tarttumapintaa ja keskitempoista jytinää.

Valendis Suomalaisen ääni pääsee parhaiten oikeuksiinsa levyn parhaimmistoon nousevalla ”In The Wake Of Burning Churches” – kappaleen aikana, jonka tarina kietoutuu pienen lapsen ja papin kohtaamisen ympärille. Valendiksen eläytyminen lapsen ja papin rooleihin on mielenkiintoinen, joita aika harvoin tällä tavalla hyväksi käytetään. Biisin tarina kulminoituu synkempään riffittelyyn kuin myös valoa tuoviin melodioihin. Perinteisempää osastoa tarjoillaan loistavassa nimibiisissä ”The Devil`s Tunessa” jossa lekalla lyödään turhat palaset pois ja annetaan täyslaidallinen thrashin likaisuutta ja death metallin purevuutta. Riffit porautuvat kuuntelijan pääkoppaan ja tempon vaihtelut pistävät livetilanteessa varmasti yleisöön liikettä.

Raskaampaa osastoa tarjoilee ”The Fire Of Contempt”, jonka tunnelmallisia melodioita olisi voinut kuunnella pidempäänkin. Basisti Eero Virtasen säveltämä ”Apex Beast” tarjoilee kimuranttia riffiä ja raskasta sahausta tuoden levylle vähän erilaista näkökulmaa. Vaikka levy ensikuulteluilla kuulostaakin suhteellisen yksitoikkoiselta murjomiselta, niin levyltä löytyy kyllä tarvittavaa monipuolisuutta. Albumi saa ansionmukaisen päätöksensä eeppisessä kappaleessa ”Last Man Wears the Crown”, joka tekee pesäeroa muihin kappaleisiin, eikä pelkästään 6 minuutin mitallaan.

Albumille on päätynyt 11 kappaletta ja mittaa sopivat 37 minuuttia. Levy on paketoitu tyylikkäästi tummanpuhuviin kansiin jota itse pääpiru koristaa. Sanoituksiin on panostettu ja joidenkin biisien tarinat ovat varsin kiehtovia. Purevia riffejä täydentää rumpali Janne Honkasen voimakas soittaminen. Basso seurailee aika tarkasti kitaroiden rytmikulkua ja välillä olisi kaivannut kunnon ruoskan iskuja riffien sekaan. Biisit pysyvät pääosin hyvin siellä kolmen minuutin nurkilla, eikä niitä ole kokeiltu pidentää turhilla sovituksilla tai väliosilla. Levyltä puuttuu kuitenkin se todellinen hittibiisi ja paikoin levy vajoaa tasaisuuteen. Pienistä kauneusvirheistä huolimatta The Devil Tunes on hyvä albumi, joka tulee kuin tilauksesta täyttämään tyhjiöitä suomen thrash / death genressä. Uskon, että albumi tulee ravistelemaan myös suurempaa kohdeyleisöä rajojemme ulkopuolelta. Farkkuliivit niskaan ja lähimpään asianmukaiseen levykauppaan mars!

8 / 10

Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]

1. In for the Kill 03:30
2. Out with Your Feet First 02:40
3. Raise a Riot 02:57
4. In the Wake of Burning Churches 02:45
5. The Madman’s Portrait 04:11
6. The Devil’s Tune 02:05
7. Darkness Brings the Beast 03:08
8. The Fire of Contempt 03:27
9. Apex Beast 02:53
10. Shoot ‘em in the Head 03:21
11. Last Man Wears the Crown 05:45[/one_fourth_last]

Ofghost – Eeva (2014)

Tekijä

Juha Karvonen

-

9.9.2014

Olen aina pitänyt yhden miehen bändeistä ja projekteista. Kun sävellystaidot ovat kohdallaan niin musiikillisesti voi mennä juuri sinne minne haluaa, eikä kukaan ei ole tuomassa risteäviä mielipiteitä. Kuinka monesti hyvätkin yhtyeet kaatuvat kompromisseihin? Jyväskyläläinen Ofghost on yhden miehen projekti, joka on kuljettanut äärimetalliaan nyt kolmen albumin verran. Bändin sielu ja moottori on Sami, jonka taiteellisuus ja musiikilliset visiot tulevat esille uusimmassa julkaisussa nimeltä Eeva.

Musiikillisesti liikutaan primitiivisen black / death metallin juurilla, jonne on upotettu industrial vaikutteita. Riffit vyöryvät välillä eteenpäin varsin tehokkaasti ja kaaosmainen tunnelma on kieltämättä toimivaa ja omalaatuista. Sami käyttää rumpukonetta, mikä vähän häiritsee ja sekoittaa kokonaisuutta. Seitsemän biisin katraasta löytyy hyvää, mutta myös asioita joita oma ’taiteellinen’ puoleni ei sisäistä. Pahin esimerkki on kappale ”Goatholic”, jonka ratkaisut tuntuvat suorastaan järjettömiltä.

Levyn parasta antia tarjoilee ”Dust”, ”For The Fire” sekä etenkin nimibiisi ”Eeva”, jonka tunkkainen ja kylmä tunnelma vyöryvine kitaroineen toimii hienosti. Samin matalat murinat ovat varsin kelvollisia ja tuntuvat sopivan hänen musiikkiinsa. Välillä isketään myös puhtaita lauluosuuksia luomaan folk-tyylistä tunnelmaa.Levyä kuunnellessa tulee väkisinkin mieleen, että onko musiikkiin tuotu vähän liikaa tavaraa, mutta tämä on juuri yksinäisten sävellyssusien voimavara ja mahdollinen heikkous.

Soundillisesti levy on resurssien puitteissa ihan kohtuullinen. Paremmalla tuotannolla ja aidoilla rummuilla levy pääsisi myös laadukkaampaan lopputulokseen. Levyn parissa voi sanoa viihtyvänsä vaikka tietyt sovitukselliset ratkaisut ampuvat yli. Potentiaalia on ja uskon, että virheistä otetaan opiksi ja jatkossa kuullaan hiotumpia ratkaisuja biisien suhteen. Tutustukaa Eevan rauhassa, antakaa pimeyden laskeutua ja jos vielä vesisade piiskaa luontoa, niin saatte paremmat lähtökohdat matkalle kohti Ofghostin kylmää maailmaa.

2+ / 5

Juha Karvonen

Candlemass – Epicus Doomicus Metallicus (1986)

Tekijä

Juha Karvonen

-

5.9.2014

[three_fourth]”Please, Let me Die In Solitude”

Ruotsalainen doom veteraanin Candlemassin debyytti on ehtinyt jo lähes 30 vuoden ikään. Doom-metalli on monille ihmisille kuin punainen vaate, joka kielletään ennen kuin tarkistetaan mistä on kysymys. Olen kuulunut ihan samaan ryhmään ja onnistuin välttelemään Candlemassia, kunnes vasta aikuisiällä kuulin sattumalta muutaman biisin ja mietin, että eihän tämä ole sellaista miksi kuvittelin. Minulle doom-metalli tuo heti mieleen Saint Vituksen hidastempoiset synkistelyt tai death metal vaikutteiset My Dying Briden tai Anatheman ensimmäiset levyt. Epicus Doomicus Metallicus on kuitenkin omassa genressään yhtä merkittävä julkaisu kuin samana vuonna ilmestynyt Slayerin Reign In Blood tai Metallican Master Of Puppets. Yhtye on perustettu vuonna 1984 Leif Edlingin toimesta, joka on toiminut myös pääasiallisena säveltäjänä sekä sanoittajana.

Levyn kansi on klassinen ja varmasti suurin osa on sen jossain yhteydessä nähnyt. Seivästetty pääkallo ja musta tausta toimivat ja kuvaa albumin yleistä tunnelmaa paremmin kuin hyvin. Albumi sisältää vain kuusi kappaletta ja pituutta on yhteensä 43 minuuttia. Pituutta siis löytyy, mutta Candlemassin käsittelyssä ne eivät tunnu puuduttavilta, eikä doom-metallille tyypillisiin venytyksiin tai turhiin väliosiin juuri sorruta. Biisirakenteet ovat suhteellisen yksinkertaisia ja raskaat riffit pitävät kappaleet koossa. Levyn ahdistava ja painostava tunnelma kulminoituu albumille sessiolaulajaksi palkattuun Johan Längqvistin lauluun. Seuraavalla albumille Nightfallille (1987) laulajaksi tuli Messiah Marcolin, joka on varmasti tunnetuin Candlemassin äänenkäyttäjä. Längqvistin panos levyllä on ehdottomasti huomionarvoisin ja hänen eläytyminen kappaleisiin puhuttelee suoraan tunteisiin.

Levyn avaa yksi yhtyeen tunnetuimmista kappaleista ”Solitude”, joka näyttää levylle suuntaa. Raskas tunnelma ja Länqvistin hienot laulusuoritukset jättävät varmasti jälkensä kuuntelijaan. Leif Edlingin oma suosikki ”Demons Gate” kolisuttelee taivaan tai helvetin portteja vielä vakuuttavammin. Biisiä suunniteltiin aluksi levyn avausraidaksi, mutta ehkä se toimii paremmin ”Solituden” jälkeen iskien kuuntelijan mielen jonnekin hämärän rajamaille. 9 minuutin kappale pitää tiukasti otteessaan ja voisi kuvitella, että tämän paremmaksi ei Candelmass levyllä tule pääsemään. ”Crystal Ball” jatkaa kumminkin vähintään yhtä vakuuttavasti ja nousee omaksi suosikiksi levyltä. Jälleen kerran Länqvistin laulut raapivat tunnetiloja ja raskaat riffit repivät sielusi palasiksi. Levyn vahva linja jatkuu myös kappaleissa ”Black Stone Wielder” sekä ”Under The Oak”, mutta lopullisen tyrmäyksen levylle antaa herkkä ”A Sorcerer`s Pledge”. Biisin alun balladimainen tunnelma kasvaa eeppisiin mittasuhteisiin ja doomahtavaan raskauteen. Kappaleen lopussa meno rauhoittuu ja kaunis naislaulu päättää levyn paratiisin rauhanomaiseen tunnelmaan.

Tämä on ehdottomasti yksi parhaita metallialbumeita 80-luvulta, ja ehdoton suunnannäyttäjä koko genrelle. Soundillisesti albumi on erittäin hyvä eikä aika ei ole syönyt terävyyttä pois. Albumin kappaleita on jälkeenpäin nauhoitettu Messiah Marcolinin laulamana, mutta samaan tunnelmaan näissä ei kyllä päästy. Candlemassin seuraava albumi Nightfall on myös erittäin vahva kokonaisuus, jota voin myös varauksetta suositella kaikille.

10 / 10

Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]

Solitude – 5:37
Demons Gate – 9:13
Crystal Ball – 5:23
Black Stone Wielder – 7:36
Under the Oak – 6:56
A Sorcerer’s Pledge – 8:17[/one_fourth_last]

Obituary – Frozen In Time (2005)

Tekijä

Juha Karvonen

-

4.9.2014

[three_fourth]Floridan auringossa kypsyneen Obituaryn levy Back From the Dead (1997) oli melkoinen pettymys, joka varmasti edesauttoi yhtyettä painumaan telakalle teroittamaan veitsiä ja miettimään yhtyeen tulevaisuutta. Seitsemän vuoden hiljaiselon jälkeen ja yhtye palasi studioon tekemään uutta albumia. Kokoonpano oli säilynyt ennallaan ja death metallin suosio oli alkanut taas nostelemaan päätään, joten odotukset olivat myös fanien keskuudessa korkealla. Levy saatiin ulos vuonna 2005, joka kantoi nimeä Frozen In Time. Levyn kansi muistuttaa erehdyttävästi The End Completen kansikuvaa, mutta nyt pimeys on vaihtunut talviseksi maisemaksi. Kansikuva on erittäin tyylikäs, vaikkakin antarktinen tunnelma ei mielestäni Obituarylle täysin istukaan.

Kansikuva ei petä ja heti ensimmäisen biisin aikana voi aistia paluun The End Completen ja World Demisen aikakausille. Erikoisesti nimetty ”Rednec Stomp” on instrumentaali, jossa selvästi lämmitellään kuulijaa Obituaryn vahvaan paluuseen. Hyviä riffejä ja laahaavaa tunnelmaa sisältävä kappale voisi hyvin olla 90-luvun alusta, mutta mielestäni sen laittaminen avausbiisiksi on kyseenalaista. Seuraava kappale ”On The Floor” olisi ajanut asian paljon tehokkaammin ja biisin nopeampi tempo tuo väistämättä mieleen ”Back To Onen” albumilta The End Complete. Erittäin hyvä biisi, mikä täyttää Obituraryn kaikki tunnusmerkit. John Tardy on entisissä voimissaan ja West / Peres kitaristikaksikko puskee ulos alavireisiä riffejään.

Minun on hyvin vaikea ajatella asiaa siten, että jos tämä olisi ensimmäinen kuulemani Obituaryn albumi, niin tekisikö se samanlaisen vaikutuksen kuin esimerkiksi Cause Of Death tai The End Complete aikoinaan. Vaikka Frozen In Time kiskaisee kuulijan tiukasti mukaansa ja pitää koko levyn ajan käsivarret punaisena otteessaan, niin en voi olla tuntematta olotilaa, että levy on liian tuttavallinen ja turvallinen. Esimerkiksi biisit ”Insane” sekä ”Blindsided” toimivat hyvin, vaikka eivät räjäytäkään jäävuoria palasiksi. Viides kappale ”Back Inside” sitten herättää vanhemman polven Obituary-fanin talviunesta, joka alle kolme minuuttisella tiukalla riffittelyllään nousee levyn parhaimmistoon. Vaikka mitään hienouksia kappaleessa ei esitellä, niin jotenkin sen suoraviivainen keskitempoinen jytinä uppoaa ytimeen ja saa veren kiertämään niskan seudulla.

Levyn loppupuoli ei tarjoa yllätyksiä vaan liikutaan perusasioiden äärellä, keskitempoista raskasta riffiä toisen perään, harkitusti tempon vaihteluja sekä tietenkin Allen Westin tunnistettavia sooloja. Joissakin kohtaa tulee tunne, että sävellykset ovat tehty tekemisen pakosta ja se nuoruuden hulluus sekä intohimo ovat poissa. Missään nimessä Frozen In Time ei ole huono, mutta Obituaryn mittapuulla keskinkertainen. Levyn lopussa kuultavat ”Denied” sekä ”Low Jack” potkivat perseelle sen verran, että levyn saa kyllä soittimeen uudelleenkin. Levyllä on mittaa sopivat 34 minuuttia.

Levyn soundipuoli on hyvin tutun kuuloinen Scott Burnsin tuotos. Levy on äänitetty Morrisound Studiolla, joten yhtäläisyyksiä löytää varmasti vanhemman Obituaryn suuntaan tältäkin suunnalta. Frozen In Time ei ole kumminkaan yhtä viimeistelty kuin The End Complete ja ainakin itselle tulee tunne, että tuotannollisesti on menty huomattavasti pienemmällä budjetilla. Tämä ei kumminkaan ole häiritsevä tekijä ja levyn raskaat sekä aavistuksen tunkkaiset soundit sopivat Obituaryn keskitempoiseen kuolemanmarssiin. Bändi on levyllä voimissaan, vaikka se kirkkain liekki tuntuu uupuvan. Obituary julkaisee lokakuussa 2014 uuden albumin nimeltä Inked In Blood ja sitä odotellessa Frozen In Time on takuuvarma valinta, vaikka ne hiotuimmat timantit ovat siellä kolmen ensimmäisen albumin joukossa.

8- / 10

Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]

1. Redneck Stomp 3:32
2. On the Floor 3:10
3. Insane 3:25
4. Blindsided 2:56
5. Back Inside 2:42
6. Mindset 3:54
7. Stand Alone 3:44
8. Slow Death 3:03
9. Denied 3:37
10. Lockjaw 4:13

[/one_fourth_last]

Nightwish – Oceanborn (1998)

Tekijä

Juha Karvonen

-

1.9.2014

Suomen parhaimpiin metallin vientituotteisiin lukeutuvan Nightwishin toisen studioalbumin Oceanbornin julkaisusta tulee jo 16 vuotta. Nightwish oli tuohon aikaan vielä suhteellisen tuntematon yhtye, mutta Oceanborn oli se julkaisu jolla alettiin raivaamaan tilaa Suomesta sekä myös muualta maailmasta. Nightwish oli ajallisesti oikeaan aikaan liikenteessä, kun melodinen metalli oli suosionsa huipulla ja tilausta oli juuri Nightwishin tyyliselle yhtyeelle.

Kun edellinen albumi Angels Fall First oli vielä kevyesti taottua taidetta, niin tällä levyllä peruskallioon oli hakattu semmoiset uurteet, jotka kannattavat yhtyettä tulevaan maailmanlaajuiseen suosioon. Vaikka yhtye olikin nuori ja kokematon, niin se ei levyllä juuri kuulu. Tuomas Holopainen on jälkeenpäin todennut, että levyä tehtäessä mentiin yhtyeen taitotasojen äärirajoilla ja äänityssessiot olivat erityisen raskaita. Nightwish oli omaan tahtotilaan sitoutunut ryhmä nuoria muusikoita, joihin eivät ulkoiset koneistot vaikuttaneet. Levyn jälki on omalla tapaa herkkä, kaunis sekä myös taiteellisen synkkä, olematta kumminkaan pinnallinen tai liian kaupallinen. Oceanborn on mielestäni Nightwishia parhaimmillaan, vaikka visiot olivat korkealla, niin käytännön toteutus oli vielä hyvin perinteisellä tasolla. Levyä kuunnellessa ylimääräisiä orkestereita ei jää edes kaipaamaan. Tuomas Holopainen oli saanut puristettua yhtyeestään ja omasta soittimestaan kaikki tehot irti ja jälki on kerrassaan vakuuttavaa.

Kuinka moni ei olisi ihastellut avausbiisin ”Stargazersin” mahtipontista ja vangitsevaa melodiankulkua. Biisi nousee Tarjan avulla semmoisiin korkeuksiin, joihin hyvin harva Nightwishin tulevien albumeiden avausraita on pystynyt. Yhtään heikommaksi ei jätä ”Gethsemane”, jonka kosketinvoittoiset sävelmät jatkaa levyn hienoa tunnelmallista linjaa. Jos ihokarvat eivät vielä ensimmäisten biisien aikana ole pystyssä, niin ”Sacrament Of Wilderness” korjaa asian. Biisin kaunis mutta jylhä tunnelma kulminoituu Tarjan erittäin hienoon lauluun. Biisin sovitukselliset ratkaisut ovat esimerkillisiä nuoren yhtyeen päättäväisyydestä tehdä musiikillaan jotain ainutlaatuista. Levyn ensimmäinen balladi ”Swanheart” on herkkä kappale, joka saa karskeimmankin hevikarjun silmäkulmat lähes kostumaan. Kappaleen lopussa kuultavat soolot kuljettavat kuulijaa unenomaiseen paikkaan, jossa voi aistia levynkannen rauhallisen olotilan. ”Moondance” laittaa sitten jalalla koreaksi ja voin hyvin kuvitella, että tämän biisin aikana moshaukset ovat saaneet tilaa kansantanssiaskelilta. Kaikessa korniudessaan folk-tyyliset iloiset sävelmät istuvat albumin kokonaisuuteen ja biisi huokuu positiivista ilmavirtaa.

Nightwishin osaamista voi myös ihastella kaikkien tunteman lumimies-piirretyn tunnuslaulun aikana. ”Walking In The Air” on kappaleena niin klassikko, että oli jo riski kajota siihen. Nightwishin sovitukselliset ratkaisut nostavat biisin alkuperäisen tasolle, tai jopa sen ylitse. Erittäin hieno coverointi, joka ei ole menettänyt otettaan vuosien aikana. Myöhemmillä painoksilla mukana ollut ”Sleeping Sun” päättää levyn erittäin kauniilla tavalla. Ainoan pienen kauneusvirheen saa kappale ”Devil & The Deep Dark Ocean”, jonka rankempi lähestymistyyli ei täysin napsahda kohdalleen. Jostain syystä tämä kappale ei ole itseäni näiden vuosien aikana koukuttanut ja vieläkin sen monesti levyä kuunnellessa ohitan.

Oceanborn on ajalleen omistautunut taideteos, joka onnistuu vielä tänäkin päivänä saamaan hienoja musikaalisia elämyksiä kuuntelijassaan. Tuomas Holopainen osoittaa levyllä olevansa suomen parhaimpia muusikoita jo parikymppisenä. Kitaristi Emppu Vuorinen sai levyllä myös paljon tilaa. Vuorisen riffit ja kitaramelodiat ovat vahvimmillaan juuri Oceanbornilla tai seuraavalle levyllä Wishmasterilla. Tarja Turunen on omassa luokassaan, vaikka hänenkin osuuttaan jotkut ovat vuosien aikana kritisoineet. Tämä on mielestäni Nightwishin paras albumi, jonka kokonaisuutta ja tunnelmaa yhtyeen vahvimpana albumina eivät uudempien levyjen laajamittaiset sävellykset ja orkesterit horjuta. Levyltä on kuultavissa jollain tapaa viattomuus sekä nuoruus, jotka yhdistyvät varmasti myös omaan maailmankuvaan vuonna 1998.

9 ½ / 10

Juha Karvonen

1.Stargazers
2.Gethsemane
3.Devil & The Deep Dark Ocean
4.Sacrament Of Wilderness
5.Passion And The Opera
6.Swanheart
7.Moondance
8.The Riddler
9.The Pharaoh Sails To Orion
10.Walking In The Air
11.Sleeping Sun

Night Crime – Metal Pollution (2014)

Tekijä

Ville Krannila

-

30.8.2014

[three_fourth]Helsinkiläinen Night Crime tykittää vahvaa melodista heviä kakkosdemollaan ”Metal Pollution”. Ensimmäinen julkaisu ”City Of Crime” lupaili jo pari vuotta sitten hyvää, ja nyt pistetään vieläkin paremmaksi. ”Metal Pollution” on edellistä demoa vielä aavistuksen monipuolisempi ja jämäkämpi.

Kansikuva tuo nopealla vilkaisulla mieleen uuden aallon thrash-metal yhtyeet, mutta olikin virkistävää huomata sisältä löytyvän aitoakin aidompaa kasarikauden heviä. Musiikki tuo vahvoja mielleyhtymiä bändeihin kuten Krokus, Kiss, Scorpions sekä jopa raskaampi Ratt debyyttialbuminsa ajoilta.

Kaikissa demon kolmessa kappaleessa on vahva melodinen ote läsnä ja kertosäkeet jäävät soimaan päähän pitkään kuuntelun jälkeen. Laulaja Leo Barzola vetää korkealta ja kovaa, mutta kuitenkin eräänlaisella kaupallisella soundilla, joka vakuuttaa kuulijan. Miehen tulkinta tuo paikoitellen mieleen Mark Slaughterin, joskin ja ehkä onneksi aivan yhtä huimiin korkeuksiin ei äänessä mennä. Taustalauluihin on panostettu ja kuten tämän tyyppiseen musiikkiin sopii, kuorot raikaavat jokaisessa biisissä vahvasti. Kitaristit Matias Palm ja Antti Ronkainen panostavat hyvin perinteiseen soundiin ja myös basso on pinnassa mukavasti.

Kaiken kaikkiaan yhtyeellä on erittäin hyvin paketti kasassa. Kun se suurin toisen aallon suosio ja samalla lukuisat toisen luokan yrittäjät tämän kaltaisesta vanhan liiton tavarasta ovat jo ehkä hieman laantuneet, on markkinoilla nähdäkseni hyvin tilaa Night Crimen mainiosti edustamalle tyylisuunnalle. Varsinkin, kun se tehdään tarkkuudella ja innolla kuten tämä demo todistaa. Toivotaan, että se kokopitkä sieltä myös jossain vaiheessa saadaan, koska nämä kolme kappaletta jättävät ehdottomasti kuuntelijan kaipaamaan lisää.

Night Crime keikkailee taas tänä syksynä, joten menkääpä ihmiset ihmeessä tsekkaamaan tämä yhtye.

4½/5

Ville Krannila

[/three_fourth] [one_fourth_last]

1.Eyes Of The Devil
2.Metal Pollution
3.Mole In The Hole[/one_fourth_last]

Dismember – Like An Everflowing Stream (1991)

Tekijä

Juha Karvonen

-

29.8.2014

[three_fourth]Carnagen tuhkista syntynyt Dismember julkaisi debyyttinsa yli 20 vuotta sitten. Aika on ihmeellinen käsite ja miten se vaikuttaa levyihin eri tavalla. Dismemberin Like An Everflowing Stream kuulostaa vielä tänäkin päivänä tuoreelta, aivan kuin voisi haistaa albumia kuunnellessa juuri vuodatetun veren. Tämä on yksi niitä levyjä, jonka ansiosta eurooppalainen ja etenkin ruotsalainen death metal valtasi alaa ja avasi portteja lukuisille yhtyeille. Dismemberin ohella ruotsin kultaiseen nelikkoon kuuluvat myös yhtyeet Unleashed, Entombed sekä Grave, jotka olivat omalla panoksellaan aiheuttamassa sekasortoa 90-luvun alussa.

Levyn kun ottaa käsiin niin se saa jo tuntemaan, että jotain suurta on tiedossa. Nämä ovat niitä asioita, joihin olen aina itse kiinnittänyt levyissä huomiota. Erittäin tyylikäs levynkansi 90-luvun hengessä ja takakannen bändikuva on huomiota herättävä. Takakuvassa bändin jätkät ovat veressä, tuimat katseet sekä alaspäin oleva risti ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan toimiva yhdistelmä. Kappaleiden nimet tyyliin ”Skin Her Alive”, ”Bleed For Me”, ”Dismembered” saavat levyn soittimeen kuin itsestään.

Tämä on ehdottomasti Dismemberin paras levy. Tästä asiasta ei tarvitse edes keskustella, vaikka myöhempien julkaisujen joukossa pari helmiä löytyy. Heti ensimmäinen biisi ”Override of the Overture” laittaa levylle semmoiset lähtökohdat, että ei paremmasta väliä. Rosoiset alavireiset kitarat uppoaa ytimiin kuin veitsi tuoreeseen lihaan. Levyn soundimaailma on jotain selittämätöntä, joka erottaa Dismemberin kanssaveljistään rapakon takana tai muualla Euroopassa. Tätä soundia ovat monet bändit hakeneet, mutta harvoin siinä onnistuneet. Vielä kun Dismemberin biisien taso on niin kova, niin se saa näyttämään kopioijat entistä huonommilta. Suomalaissukuisen laulajan Matti Kärjen laulu on raapivaa ja aggressiivista. Kärjen huudahdukset tulevat kuin mielisairaalan käytäviltä, mikä lisää entisestään levyn synkkää tunnelmaa. Vaikka levyn yleisilme soundeiltaan on raaka ja erittäin raskas, niin kitaraleadit ja soolot ovat jollain tapaa surumielisiä ja koskettavia. Mihinkään kyyneltenvuodatukseen ei tarvitse kumminkaan ryhtyä, koska itkuvirret eivät kuulu tämän yhtyeen kategoriaan. ”Soon To Be Dead” on vajaa kaksiminuuttinen rykäys joka pistää veren kiertämään ja jalat hakemaan juoksuaskelia lähimpään moshpittiin. ”And So If Life” on levyn suosikkejani, jonka tapporiffit saavat huonommankin päivän käyntiin.

Levyn melodisempaa puolta tarjoilevat ”Dismembered” sekä ”In Death`s Sleep”, joiden aikana kaasujalkaa vähän löysennetään ja annetaan kitaristien puhua kaunista kieltään. Mutta juuri kun olet vaipumassa unenomaiseen tilaan, niin biisien tempoa muutetaan ja veret lentää taas seinille. En voi myöskään väheksyä rumpali Fred Estbyä, jonka sävellyskynä on terävimmillään juuri tällä levyllä. Hänen improvisointinsa rummuissa, mutta paketin kasassa pitäminen on ihailtavaa mihin harvemmin tämän tyylin bändeissä kiinnittää huomiota. Loppuun on vielä nostettava kappale ”Skin Her Alive”, jonka sanoitukset ja biisin suoraviivainen sävellys ovat esimerkillinen näyte yhtyeen toimivuudesta.

Like An Everflowing Stream on albumi, joka kuuluu kaikkien death metallistien levyhyllyyn. Tämä ei ehkä uppoa perinteisen hevin kuluttajalle, mutta suosittelen tutustumaan levyyn ihan yleistiedon takia. Dismember on nykyisin kuopattu, mutta heidän ensimmäiset levytyksensä elävät ja puhuvat karua kieltään. Tuskassa vuonna 2004 tuli todistettua bändin livekunto. Se oli hieno keikka joka päättyi kappaleeseen Dreaming in Red, joka kuvastaa yhtyettä enemmän kuin hyvin.

9 ½ / 10

Juha Karvonen

[/three_fourth]
[one_fourth_last]

1. Override of the Overture
2. Soon to Be Dead
3. Bleed for Me
4. And So Is Life
5. Dismembered
6. Skin Her Alive
7. Sickening Art
8. In Death’s Sleep [/one_fourth_last]

Metalliluola

Behind Dead Eyes – Dead End EP (2014)

Watain – Lawless Darkness (2010)

Cannibal Corpse – A Skeletal Domain (2014)

Dead Samaritan – The Devil Tunes (2014)

Ofghost – Eeva (2014)

Candlemass – Epicus Doomicus Metallicus (1986)

Obituary – Frozen In Time (2005)

Nightwish – Oceanborn (1998)

9 ½ / 10

Night Crime – Metal Pollution (2014)

Dismember – Like An Everflowing Stream (1991)

Mainos:

Viimeisimmät:

Alestorm julkaisi viimeisen singlen perjantaina julkaistavalta ”The Thunderfist Chronicles” -albumiltaan

Kivisydämen toinen single tarjoaa synkkää sinfoniametallia

Roost julkaisi debyyttialbuminsa ”Lower Your Standards”

Omnium Gatherumin ”The Last Hero” -single enteilee ”May The Bridges We...

Terromania julkaisi uuden singlen ”Reawakened”