Yli 50 vuoden uran tehnyt Uriah Heep jaksaa edelleen.
Yhtye saapui syksyn myötä kylmenevään Suomeen peräti 10 keikkaa sisältävälle kiertueelle ja täällä bändi on aina ollut näin mitattuna kovassa suosiossa. Jo Tampereella avausiltana tunnelma oli katossa, ja sama voittokulku tuntui jatkuvan myös Helsingin maaperälle.
Edessä on lauantai-ilta Helsingin Kulttuuritalossa. Paikalla on nähty viimeisten 20 vuoden aikana Judas Priestin, Iron Maidenin ja Yngwie Malmsteenin kaltaisia legendoja. Näiden jatkoksi Uriah Heep sopii mainiosti. Yhtyeen kävellessä lavalle ilmapiiri täyttyy yhtä aikaa nostalgian ja samalla vanhakantaisen brittiläisen hard rock -musiikin riemun hiukkasista. Laulaja Bernie Shawn ääni on aina ollut riittävän omaperäinen täyttääkseen jo 35 vuotta sitten menehtyneen David Byronin pitkät saappaat, samalla Bernien melodiat ovat kuin bändin 1970-luvun huippuhetken ”The Magician’s Birthday” kansikuvasta.
Shawn laulaessa ”July Morningia” kyyneleet olivat vokalistin lisäksi monella yleisössä silmäkulmissa. Kappale on lähes yhtä vanha kuin yhtye itse, mutta sen sävelet ovat ajattomia. Tuhansia kertoja kuultu biisi nousee lentoon jälleen kerran ja tuntuu vievän jonnekin muualle, paikkoihin jossa jokainen Heepin uuden levyn mukaisesti elää unelmaansa.
Yhtyeen setti sisältää neljä poimintaa uudelta ”Livin’ The Dream” -albumilta, muilta Shawn viimeisten 30 vuoden aikana esittämiltä levyiltä ei saada kuuluviin lainkaan materiaalia. Heepin metallilevyksi kutsutun ”Abominogin” rivakkaa ”Too Scared To Run” -vetoa lukuunottamatta kaikki biisit ovat lähtöisin 1970-luvun alusta yhtyeen viideltä ensimmäiseltä LP:ltä. Ajalta jolloin kasetitkaan eivät vielä olleet lyöneet itseään läpi ja digitaalinen musiikki oli sci-fi novellien tarinaa. Kulttuuritalon pölyiset soundit sopivat esittäjälle nyt täydellisesti, eikä volyyminappia ole käännetty liian kovalle.
Setin lopusta löytyvät ne kappaleet, joita jokainen yleisöstä odottaa. ”Lady In Black” ja ”Easy Livin’” ovat tuttuja jukebokseista, karaokesta, tuhansilta rock-yhtyeiden keikoilta. Biisit ovat selkärangassa ja niiden melodiat jo kansansävelmiin rinnasteisia. Moni ei nykyisin tiedä alkuperäisesittäjän nimeä. Ainoastaan leveä hymy kasvoillaan koko illan esiintynyt Mick Box on ollut nykykokoonpanosta mukana niitä levyttämässä. Box muistuttaa nykyisin olemukseltaan jo Sormusten Herran Gandalfia, mutta äskettäin jo toisen kerran Euroopan kiertueensa siirtäneeseen ikätoveriinsa Ozzy Osbourneen verrattuna, kitaristi voisi seistä lavalla toiset 50 vuotta.
Heepin veteraanijäsenet ovat valkoisine hiuksineen yhtä aikaa muistomerkkejä menneisyydestä ja samalla elävämpiä kuin moni nykymusiikoista. Bändin aloittaessa uraansa mustavalko-TV oli vielä yleisempi näky kansan olohuoneissa kuin väriversio – jos ylipäätänsä omisti television. Tätä taustaa vasten yhtyeen merkitys peilautuu eri tavalla. Kulttuuritalon yleisön ikäjakauma painui vahvasti 50 ikävuoden paremmalle puolelle. He ovat ihmisiä, jotka aikanaan ostivat vinyylinsä kaupasta ja monet kävivät keikoilla useamin kuin nykypäivän instant- musiikin kulutukseen tottunut sukupolvi. Korviin käytävällä kantautuneen puheensorinan perusteella moni oli nyt ensimmäisellä keikallaan vuosiin. Paikalle olisi mahtunut selvästi enemmän katsojia, mutta positiivisesti Heep tuntuu nyt esiintyvän myös monta aiempaa kiertuetta suuremmissa esiintymissaleissa.
Keikan jälkeen kävimme hetken seuraamassa Hard Rock Cafessa asialleen omistautuneen tribuuttiyhtye Innocent Victimsin konserttia, jossa myös Heepin jäsenistö kävi vierailulla ja kuuleman mukaan lähtömme jälkeen Heepin Russell Gilbrook nousi rumpujen taakse esittämään version ”Easy Livin’” –kappaleesta. Kappale summaa Heepin asennetta elämään ja musiikkiin. Vaikka supertähteys karttoi jäseniä, se korvattiin yhä läsnä olevalla maanläheisyydellä ja vakuuttavalla yhteissoiton kemialla.
Uriah Heepiä Kulttuuritalossa lämmitteli kotimainen Melrose, jonka rock huokui asennetta ja vimmaa, vaikka omaperäisyyttä ei erityisesti tarjottu. Molempien bändien tyylikkäät paidat poimittiin merchandise-tiskiltä muistoksi.
Teksti: Ville Krannila
Kuvat: Hannu Juutilainen ©Metalliluola
