Lähtökohtaisesti on aina kiinnostavaa, kun joku legendaarinen pitkän uran tehnyt persoonallisen äänen omaava laulaja käy käsiksi muiden artistien tuotantoon. Hienoja esimerkkejä tästä ovat mm. Johnny Cashin myöhäistuotannon mainiot versiot rokki- ja-poppiklassikoista tai Lemmyn karu Lemmy/Slim Jim/Danny B. –levy.

Alice Cooper ei ole kaikkein arvostetuin laulaja tekniseltä taituruudeltaan, mutta omaa erinomaisen kyvyn tulkita erilaisia tunnetiloja ja showrockin isoisänä hänen teatraalisuuden tajunsa on kiistaton. Luonnollisesti Alicen suosion suurin syy on hienojen biisien lisäksi herran omaperäisessä äänessä, joka muuntuu luontevasti ja ammattitaitoisesti eri tyylilajeihin. Tämän Cooper todistaa viimeistään 10 vuotta täyttävällä Hollowood Vampiresin debyyttilevyllä.

”Hollywood Vampires” on Alice Cooperin alulle panema projekti, mutta soololevyn sijaan kyse on pikemmin supertähtien kokoontumisajosta tai superbändistä. Vampyyrilevyn selkärankana toimii Alice itse sekä kitaristit Joe Perry (Aerosmith) ja Johnny Depp (tunnettu näyttelijä). Tämän lisäksi levyllä vierailee suuri määrä muita kuuluisia vierailijoita (mm. sir Paul McCartney, Perry Farell, Brian Johnson ja Dave Grohl). Neljäs selkärankaosaston tukipilari on tuottaja Bob Ezrin, joka on tuottanut kaikki Alicen alku-uran klassikkolevyt ja joitain uudempia myös. Ezrinin kädenjälki takaa albumille 1970-luvulle haiskahtavan Cooper-soundin ja sovituksellisen otteen.

Teemana on 1970-luvulla toiminut Hollywood Vampires -niminen juopotteluklubi, johon kuului Alicen lisäksi lukuisia edellisen ja kuluneen vuosikymmenen legendaarisia artisteja. Alkuperäisiä päävampyyreita olivat Alicen mukaan hän itse, Keith Moon, Ringo Starr, Micky Dolenz ja Harry Nilsson. Vierailevia vampyyreita olivat mm. John Lennon, Jim Morrison, Marc Bolan, John Belushi sekä Keith Allison. Levyn biisivalinnat kytkeytyvät eri tavoin juuri alkuperäisen Hollywood Vampiresin jäsenten tuotantoon. Valinnat ovat onnistuneita, mikä luo tasapainoisen ja monipuolisen albumikokonaisuuden.

Levy alkaa edesmenneen Hollywoodissakin mainetta niittäneen vampyyrilegendan eli Christopher Leen puheosuudella, jonka jälkeen kuolleet ryyppykaverit herätetään eloon Hollowood Vampiresin omalla kelvolla kappaleella ”Raise The Dead”. Sitä seuraa The Whon ikimuistoinen ”My Generation”, joka on täydellinen valinta, sillä kaikki albumin laulut ovat Alicen sukupolven kynästä lähtöisin. Oma hauskuus piilee siinä, että harvat eloon jääneet sukupolvensa vampyyriedustajat alkavat käydä jo yhdeksättä vuosikymmentä. Mieleenpainuvinta vampyyrien ”My Generation” -versiossa on Alicen pätkivän suhautteleva laulutyyli ja mainiosti bassottelevan Bruce Witkinin suoritus.

”My Generationia” seuraa Led Zeppelinin vuoden 1969 ikoninen ”Whole Lotta Love”, joka on levyn kiinnostavimpia ja onnistuneimpia sovituksia. Aluksi edetään Alicen laulamana hidastetulla temmolla jousienkin soidessa taustalla. Sitten tempoa nopeutetaan ja lauluvastuun ottaa Brian Johnson. Cooper soittaa biisissä huuliharppua ja Alicen sanojen mukaan Zeppelin-kitaristi Jimmy Page on kehunut hänen lyhyttä sooloaan.

Seuraavana kajautetaan Spiritin 1968 julkaisema ”I Got A Line On You”, joka toimii mallikkaasti ja siististi, muttei ole levyn suurimpia kohokohtia hienosta taustalaulusta huolimatta. Sen sijaan Doorsin ”Five To One/Break On Through” –kimara on levyn parhaimmistoa. Erityisen hyvin toimii ”Break On Through”, jonka koko bändi naulaa kohdalleen loistavalla doorsmaisella svengillä. Myös Cooper uppoaa tässä parhaiten toisen laulajan sieluun jäljitellen taitavasti Jim Morrisonin psykedeelistä laulutyyliä, mutta tehden sen kuitenkin myös omakseen.

Harry Nilssonin ”One”/”Jump Into The Fire” on yksi levyn onnistuneimpia lainoja ja Hollywood Vampiresin versio sopisi sellaisenaan mille tahansa Alicen 1970-luvun levylle. Myös sanaleikkimäinen sanoitus on kuin laulajan omasta kynästä: ”One is the loneliest number that you’ll ever do. Two can be as bad as one, it’s the loneliest number since the number one.” Laulusta vastaa Alicen lisäksi mm. Jane’s Addictionista tunnettu Perry Farrell, jota hädin tuskin erottaa päämiehestä.

Sitten seuraa levyn kaksi ehkä hyväntuulisinta kappaletta. Ensimmäisenä on vuorossa Paul McCartneyn ”Come And Get It”, jolla McCartney laulaa hilpeän käheästi duettona Alicen kanssa ja soittaa kuuluisaa Höfner-bassoaan pimputtaen vielä muutaman pianotahdin. T. Rexin kepeässä boogiessa ”Jeepster” Alice porskuttaa kuin kala vedessä jäljitellen Marc Bolanin makeilevaa laulutyyliä. Myös biisin kitarointi on levyn rokkaavinta osastoa. Erityisesti Alice tuntuu nautiskelevan laulaessaan: ”And I’m gonna suck ya!”

John Lennonin ”Cold Turkeyn” Alice laulaa ex-beatlelle ominaisesti voimakkaan efektin läpi. ”Turkey” tarjoaa kiekon hienointa kitarointia, vaikka pitkälti bluesskaalalla liikutaan. Kylmästä kalkkunasta päästään Jimi Hendrixin mainioon ”Manic Depressioniin”, joka ei ole levyn kiinnostavinta antia, vaikka ei siinä mitään erityistä vikaa ole. Alice onnistuu  tavoittamaan myös Hendrixin laulumaneereita kiitettävällä tavalla.

Small Facesin ”Itchycoo Park” on levyn vahvinta osastoa, eikä ole tyylillisesti kovin kaukana Alicen omasta varhaisen sooloajan tuotannosta. Erityistä hupia tässä kappaleessa saadaan ”high”-sanalla leikittelemällä. Puistoretkeä seuraa ”School’s Out”/”Another Brick On The Wall” -kimara, jossa mennään nostalgian puolelle mukaan liittyessä Alice Cooper –bändin alkuperäinen rumpali Neil Smith sekä basisti Dennis Dunaway. Myös Brian Johnson duetoi biisissä Alicen kanssa, mikä on kiinnostavinta tässä puhkisoitetussa kappaleessa, joka sooloja lukuun ottamatta seuraa varsin uskollisesti alkuperäistä versiota. Keskelle kappaletta on kuitenkin lisätty Pink Floydin ”Another Brick On The Wall”, jota Cooper on usein veivannut omissa konserteissaan.

Varsinaisen levyn päättää Hollywood Vampiresin sävellys ”My Dead Drunk Friends”, joka on parhaimpia Alicen biisejä pitkään aikaan ja on miehen tutulla mustalla huumorilla höystetty kunnianosoitus vanhoille juopottelukavereille. Samanaikaisesti se on myös kaunistelematon kuvaus rocktähden elämästä 1970-luvun alussa. Ilmeisesti myös kapteeni Jack Sparrow vierailee kyseisen biisin keskellä olevassa juoppolaulukohtauksessa. Kertosäkeen sanoin: ”I’m raising my glass and tossing it back, but I can’t remember why. So let’s have another for all of my brothers, who drank until they died! My dead drunk friends.”’

Deluxe versiosta löytyy lisäraitoina lisäksi biisit ”I’m A Boy”/”Seven And Seven Is” ja ”As Bad As I Am”. Kappaleet toimivat Vampyyrien käsittelyssä hyvin, mutta varsinaiselle levylle on onnistuttu valitsemaan kaikkein parhaiten toimiva kokonaisuus. The Whon ”I’m A Boy” nostattaa  sanojen puolesta hymyn huulille, sillä siinä lauletaan pojasta nimeltä ”Alice” (alkuperäisessä sanoituksessa kyseessä oli Bill).

Kaiken kaikkiaan Hollywood Vampiresin levy on laadukas sekä monipuolinen kokonaisuus ja ehdoton rikaste Alice Cooperin pitkälle uralle. Vaikka levy on tuotettu laadukkaasti, on siitä kuultavissa tekemisen iloa ja aitoa hyväntuulista energiaa. Jos edes mahdollista, on se tarjonnut Alicelle kelpo kanavan esitellä vielä uusia ulottuvuuksia äänestään, jota ikä ja laulukilometrit tuntuvat lähinnä parantavan. Myös soittajat ovat Johnny Deppista lähtien hyvässä vedossa, eikä kiekon eheys kärsi kirjavasta vieraslistasta.

9/10

Miikka Merikoski

1.The Last Vampire
2.Raise The Dead
3.My Generation
4.Whole Lotta Love
5.I Got A Line On You
6.Five To One/Break On Through (To The Other Side)
7.One/Jump Into The Fire
8.Come And Get It
9.Jeepster
10.Cold Turkey
11.Manic Depression
12.Itchycoo Park
13.School’s Out/Another Brick In The Wall
14.My Dead Drunk Friends
Bonus tracks (deluxe edition):
15.I’m A Boy
16.Seven And Seven Is
17.As Bad As I Am