50-vuotisjuhlaa viettävä ”Demons And Wizards” oli Uriah Heepille käänteentekevä albumi monessa mielessä. Ensinnä se oli kaupallinen menestys ja kantaa edelleen bändin myydyimmän LP:n titteliä. Levyltä löytyvä jättihitti ”Easy Livin´” soi Suomenmaalla kesällä 1972 joka niemennotkossa ja kissanristiäisissä. Suomi on ainoa maa, jossa albumia ostettiin listaykkösen arvoisesti. Se pysytteli meillä ykkösenä kunnioitettavat 14 viikkoa ja valoi sementin fanipohjalle, jonka varaan keikkoja sekä kiertueita oli hyvä tulevaisuudessa heittää. Uskokaa huviksenne, että Uriah Heep on soittanut Suomessa jo yli 100 konserttia!
Toiseksi levyllä soittava kokoonpano on ensimmäinen ns. klassisen Uriah Heepin näytös. Basistin ja rumpalin tontti olivat jatkuvassa kiertoliikkeessä eikä pysyvää miehistöä tahtonut ennen ”Demons And Wizardsia” löytyä. Hätiin tulleet basisti Gary Thain sekä rumpali Lee Kerslake pysyivät mukana useamman vuoden. Juuri tämän kokoonpanon 1970-luvun alkupuolella työstämät levyt ovat niitä klassikkostatuksen arvoisia, vaikka totuuden nimessä on sanottava, että edelliset ”Look At Yourself” ja ”Salisbury” ovat loistavia ja debyytiltä löytyy myös muutama herkku.
Jos luulee, että ”Demons And Wizards” on pelkkää helppoa kuunneltavaa ”Easy Livin´”in hengessä, tulee luultavasti pettymään. Tällä levyllä bändi haastoi kuulijaa tosissaan muilla tyylisuunnilla kuin heavy rockin saralla. Albumin kuuntelu palkitsee ja kun siihen pääsee sisälle, on sen kuuntelua vaikeaa lopettaa.
LP:n käynnistää singlenä julkaistu ”The Wizard” ja heti käy ilmi, että uusia tuulia on ilmassa. Akustiset kitarat hallitsevat äänimaailmaa. Tästä on heavy rock kaukana lukuun ottamatta b-osaa, jossa painetaan säröpoljinta ja pöläytetään keuhkoista tervat pihalle. Tyyliltään biisi on pääosin folk rockia balladimaisin keinoin. Avausraidaksi kyseessä on hieman outo valinta, mutta sikäli oikealla paikalla, että esittelee bändin uusia puolia. Pikku triviana voi heittää, että kappale on ainoa, jota hetken aikaa basistina bändissä toiminut Mark Clarke ehti olla tekemässä.
”Traveller In Time” johdattaa kuulijan sitten tutummille vesille eli siihen jylhään Hammondien ja raskaiden riffien maailmaan, josta yhtye oli jo tullut tutuksi. Sovituksellisena jippona säkeiden taustat kulkevat hempeämmissä merkeissä, kunnes kertosäkeesä päästellään jo aavistuksen rempseämmin. Kuunnelkaa muuten piruuttaan mitä bassokuviota Thain heittää jatkuvalla syötöllä! Tuntuu, että soittajat ovat ilmiliekeissä vokalisti David Byronin ohella. Ainoa miinus tässä biisissä on, että tuntuu kuin se loppuisi liian aikaisin. Livenä tätä on varmasti runtattu huomattavasti pidempään ja mikä sitä on soitellessa, koska riffi on maukas.
”Easy Livin´”:iä ei liene tarvitse liiemmin mainostaa, sillä sen ovat kuulleet kaikki rock musiikkiin perehtyneet. Deep Purplella on samana vuonna ilmestynyt ”Smoke On The Water”, Black Sabbathilla aiemmin julkaistu ”Paranoid” ja Uriah Heepillä tämä boogie, joka toimii edelleen kuin rekka soratiellä. Reilut kaksi ja puoli minuuttia soiton riemua, joka tarinan mukaan kirjoitettiin Byronin shownumeroksi. Siinä on saanut livenä lanne kyytiä Elviksen tapaan ja eturivin tytöt ovat olleet sulaa vahaa tämän soidessa. Hitti on pysynyt settilistassa nyt jo 50 vuotta eikä loppua näy, vaikka tämän levyn tehneestä viisikosta on hengissä enää kitaristi Mick Box.
”Poet´s Justice” on erinomainen albumiraita, joka on suotta jäänyt tunnetumpien esitysten varjoon. Tästä tulee mieleen tuon ajan Deep Purple ja menisi varmasti täydestä, mikäli vokalistina olisi Ian Gillan. Tämä raita sisältää kovan luokan instrumentaation ja soolo-osion. Vaikka kertosäe ei nyt aivan maailmoja kaada, se sopii hienosti sovitukseen.
”Circle Of Hands” on A-puolen päättävä yli kuusiminuuttinen tiilenmurikka, joka lyödään käyntiin jylhällä Ken Hensleyn Hammond-introlla. Kappale on tempoltaan raskas ja tuo etäisesti mieleen ”July Morningin” säeratkaisullaan, jossa soivat Hensleyn Hammondit seuranaan ainoastaan Byronin vokaali. Biisi on jälleen todellinen taidonnäyte kaikilla saroilla. Vaikka suurennuslasilla etsisi niin en löydä napisemista mistään. Tuntuu uskomattomalta, että yhtye sai tälläistä jälkeä aikaan uunituoreella kokoonpanolla näin lyhyessä ajassa. Mutta niin ne levyt ennen vanhaan tehtiin. Nopeasti ja liikaa hieromatta. Viisi kappaletta suhahtaa ohi kuin huomaamatta ja mieli tekisi jo nyt kuunnella ne uudelleen, sillä niissä riittää tapahtumia, melodioita sekä soiton riemua.
Vaan voiko B-puoli jatkaa voittokulkua vai loppuuko sulkakynästä muste? Voin lohduttaa epäilijöitä, ettei muste lopu vaan tummuu tummumistaan. ”Rainbow Demon” on todella synkkä biisi ja kuuluu levyn ehdottomiin klassikoihin. Jälleen pauhaavat Hammondit ja vokaaleille annetaan tilaa hienosti kasvattaa sovitusta kertosäkeeseen, joka sopii sävellykseen kuin nokka tikan päähän. Kiirettä ei pidetä tempon kanssa ja siinä piilee hieno tehokeino, joka tuo uhkaavuutta ja syvyyttä tummonpuhuvaan melodiaan. Box soittaa komean soolon ja Byron vie sävellyksen maaliin komeasti.
”All My Life” on jälleen yksi unohdettu helmi ja tätä kuunnellessa alkaa pää nytkyä. Kiemurainen kitarakuvio, komea säemelodia ja kitarariffi säkeen alla saattelevat raidan korkealta kulkevaan kertosäkeeseen. Se paljastaa kyseessä olevan täysverinen rakkauslaulu Uriah Heepin tapaan. ”I will love you all my life” hokemaa toistetaan loppuun asti ja täytyy sanoa, että ratkaisu on perin erilainen, tai odottamaton. Ei sooloja, ei kahta säkeistöä enempää ja vain yksi kertosäe johon esitys päättyy vajaan kolmen minuutin mittaisena. Erittäin kummallinen biisi, mutta todella hyvä!
”Paradise” on jälleen sovitus, jossa akustiset kitarat hallitsevat äänimaailmaa Thainin bassokuvion ohella. Aluksi ei edes tajua kuinka tärkeässä roolissa basso on, mutta ilman sitä biisi olisi köyhemmän kuuloinen. ”Paradise” sävellettiin albumin päättävän ”The Spellin” introksi ja joissain CD-painoksissa ne on yhdistetty ”Paradise – The Spell”. Yksittäisenä esityksenä tämä ei oikein lähde lentoon, eikä se ole ollut tarkoitus, vaan se johdattelee kuulijan loppuhuipennukseen, joka on…aikamoinen.
Kesken ”Paradisen” loppufeidauksen nousee taustalta sisään ”The Spellin” yllättävän rivakka tempo eikä heti uskoisi, kyseesä on levyn pisin raita. Vajaat 13 minuuttia progesävyjä, temponvaihteluja sekä mahtavaa soitinten hallintaa. Sitä tämä uskomaton kahden raidan paketti pitää sisällään. Eikä tämä avaudu aivan ensi kuulemalla, mutta on ehdottomasti kokonaisuuden kärkikastia kaikilla asteikoilla. Kun ”The Spell” vihdoin loppuu, tulee valinnan vaikeus kumman levynpuolen soittaisi uudestaan, Niin vahva albumi on kyseessä.
Jos pitäisi valita yksi albumi Uriah Heepin tuotannosta mukaan autiolle saarelle, se olisi ”Demons And Wizards”. Tällä albumilla osui kaikki kohdalleen ja se on kestänyt aikaa loistavasti. Jos joku ei ole vielä LP:tä kokonaisuudessaan kuullut niin on korkea aika. Tämän parissa on luvassa musiikillinen seikkailu.
10/10
Tomi Nousiainen-Gunnar
1.The Wizard
2.Traveller In Time
3.Easy Livin’
4.Poet’s Justice
5.Circle Of Hands
6.Rainbow Demon
7.All My Life
8.Paradise
9.The Spell
Raskaamman musiikin aktiivinen kuluttaja. Rumpujen soitto on seurannut mukana kesästä 1985 asti ja bänditouhuissa on vaikutettu mm. entisen AC/DC-vokalisti Dave Evansin Finnish Badasses-yhtyeessä. Vapaa-aikaan kuuluvat kalastus, koirat ja lukeminen.
 Metalliluolan arvio, Tomi Nousiainen-Gunnar.){kind=link}