Tuskan viimeinen päivä huipentui kauhurock-tähti Alice Cooperin esiintymiseen Suvilahdessa. Lauteilla nähtiin myös mm. ruotsalainen Opeth sekä suomalaiset Mokoma sekä Visions-levyn kokonaisuudessaan esittänyt Stratovarius.
Johtuiko sitten pitkälle menneestä lauantaista, niin tuskaisena saavuimme Suvilahteen vasta Mokoman astuessa lavalle. Suureen suosioon noussut Mokoma herätteli krapulaisia ja väsyneitä faneja varmalla otteella. Alkujäykistelyn jälkeen yleisö heräili unistaan ja oli yllättävänkin hyvin mukana Mokoman pommittaessa kappaleitaan. Settilistassa kuultiin tasaisesti uudempaa kuin vanhempaakin tuotantoa. Mielestäni Mokoma on niitä harvoja yhtyeitä, jotka saavat livetilanteessa biiseihin ylimääräistä virtaa, jotka uppoaa myös uudemmille kuulijoille. Vaikka sunnuntain iltapäivä ei ajankohdallisesti paras esiintymisaika olekaan, niin Mokoma veti ammattitaidolla ja suurella energiamyrskyllä settinsä lävitse. (JK)
Mokoman jälkeen seuraavana tarkastelussa The Sirens. 
Vaikka naiskolmikosta ääniskaalaa löytyykin, niin Tuskassa se ei päässyt juuri loistamaan. Soitannallisesti sekä myös ulkopuitteellisesti The Sirens oli vaisu, mikä saikin allekirjoittaneen poistumaan kauemmaksi vetämään mustaa kahvia kiduksiin. (JK)
Seuraavaksi päälavalle odoteltiin ruotsalaista, nykyisin 70-luvulle jämähtänyttä progemetallin suuruutta Opethia. Vaikka yhtyeen kaksi viimeisintä albumia ovatkin suuresti mielipiteitä jakavia, niin yhtyeen taitotasosta ei kannata edes keskustella. Opeth astelikin lavalle maailmantähtien elkein ja alun säätämisen jälkeen päästiin ”hitampaan” vauhtiin ”Eternal Rains Will Come:n” sekä ”Cusp Of Eternityn” tahdissa, jotka molemmat edustavat uudemman hempeilyn parhainta loistoa. Soundillisesti biisit soivat kirkkaasti ja Åkerfeldtin laulussa oli tunnetta mukana. Kieltämättä kaksi kevyempää biisiä peräjälkeen ei faneja täysin tyydyttänyt. Mainion Blackwater Park- albumin ”The Drapery Falls” iskikin sitten suoraan tajuntaan. Jotenkin suora auringon paiste sopi ajattomiin melodiankulkuihin ja biisin aikana olisi tehnyt mieli mennä makaamaan asfaltille ja tuijottaa väsynein silmin kohti taivasta. Ja kyllähän sitä örinääkin saatiin kuulla ”The Grand Conjurionin” aikana, eikä siinä äänellisesti mitään vikaa ollutkaan. Itse vanhemman Opeth-materiaalin fanina jäin kaipaamaan enemmän myrskyä ja raivoa, mutta kokonaisuudessa Opeth veti asiallisen keikan. Väsyneet jääkiekkojutut saivat aikaan vähän vaivaantuneita huokauksia ja nauruja, mutta yritys oli laulaja Åkerfeldtiltä hyvä. (JK)
Seuraavana Inferno Stagelle asteli yksi Suomen power metallin kuninkaista Stratovarius. Vaikka yhtyeen alkuperäisestä Visions-levyn kokoonpanosta ei olekaan mukana kuin laulaja Timo Kotipelto sekä kosketinsoittaja Jens Johansson, niin yhtye otettiin avosylin vastaan. Timo Tolkin korvaaja Matias Kupiainen on täyttänyt suuret saappaat parhaimmalla mahdollisella tavalla. Miehen ammattitaito on hienoa katseltavaa ja etenkin kuultavaa. Kotipellon ääntä on parjattu vuosien aikana, mutta Tuska-esiintyminen sai ainakin allekirjoittaneelta hyvät pisteet. Ainoat suuremmat särähdykset koettiin ”Paradisen” aikana, mutta muuten Kotipelto hoiti tonttinsa nostalgisessa mielessä erinomaisesti. Etenkin väsyneeseen kuuntelijaan iskivät herkkä ”Before The Winter”, jonka avulla pystyi matkustamaan vaivatta ajassa taaksepäin vuoteen 1997. Ja kyllähän ”Coming Home” teki ihan vastaavanlaisen tempun. Vaikka levyn biisilistaa olikin muutettu, niin mielestäni Strato veti hienon keikan, joka päättyi odotettuun ”Black Diamondiin”. (JK)
Alice Cooper päätti Tuska 2015 –festivaalin itseoikeutetusti ja vahvasti kolmen kitaristin voimalla. Uutena bändinjäsenenä ilotteli energinen naiskitaristi Nita Strauss. Myös 67-vuotias Alice Cooper itse oli todella kovassa vedossa ja näytti nuoremmille artisteille esimerkkiä. Alice Cooperin kutakuinkin katkeamattomalta 50-vuotiselta uralta riittää hittejä ja klassikoita hengästyttävän paljon, mutta luonnollisesti show rakentui kuitenkin avainbiisien ympärille maustettuna muutamalla yllättävämmällä valinnalla. Settilistan ensimmäisenä kuultiin ”Hello Hooray” ja siitä konsertti jatkui viime vuosien tapaan rokkaavammalla setillä, jota seurasi teatraalisemmat esitykset giljotiineineen, pakkopaitoineen ja myös Lordin käärme pääsi vierailemaan lavalla. Erikoismaininnan voi antaa ”He’s Back (The Man Behind The Mask)” versiolle, joka toimi alkuperäistä diskoversiota huomattavasti paremmin rokkiversiona. (MM)
Jo useampia Alice Cooperin keikkoja nähneelle mielenkiintoisinta antia oli loppupään cover-biisiosio, jossa Alice tarjoili esimakua jo pitkään viivästyneeltä coverlevyltään, jolla Alice esittää vanhojen ystäviensä biisejä. Illan settilistalla oli Doorsin ”Break On Through (On The Other Side)”, Beatlesin ”Revolution”, Jimi Hendrixin ”Foxy Lady” ja The Whon ”My Generation”. Lainabiisit toimivat ainakin livenä mainiosti, mutta jaksaako niitä kuunnella levytettynä montaa kertaa jää nähtäväksi. Loppuun soitettiin vielä Alicen ykköshitti ”Poison” ja Michael Monroen kanssa yhdessä esitetty ”School’s Out”, jonka keskellä oli sovitettu Pink Floydin ”Another Brick On The Wall”. Shown päätteeksi Alice ilmoitti palaavansa marraskuussa Suomeen Mötley Crüen kanssa. Aion olla paikalla, vaikka illan esityksen perusteella Alicen ura voi jatkua vielä pitkäänkin, sen verran kovasta teräsvaarista on kysymys .
(MM)
Toimittajat: Juha Karvonen, Miikka Merikoski & Ilmari Pöntinen
Kuvat: Metalliluola & Ilmari Pöntinen
Levylautasella soi raskaamman musiikin osalta lähinnä black metal, Volbeat sekä Metallica. Läheinen suhde myös 90-luvun death metaliin. Levyhyllyjä täyttävät myös itärannikon hip hop - albumit. Työstä ja musiikista jäävä vapaa-aika kuluu kuntosalilla, lätkäkaukalossa, fudiskentän reunalla sekä customoidulla harrikalla kruisaillessa. Harrastuksiin lukeutuvat myös elokuvat, tv-sarjat, vinyylit ja lukeminen. - Fire Walk With Me-
){kind=link}