The Way Of Vikings: Amon Amarth, Arch Enemy & Hypocrisy @Black Box, Helsinki 9.12.2019.

Johan Hegg / Amon Amarth. Helsingin jäähalli 9.12.2019

Ruotsalaista death metal –huippuosaamista esitellyt kolmen yhtyeen paketti saapui pääkaupunkiin vuosikymmenen lopussa ja vuoden synkimpänä aikana.

Ilta oli lievästi muotoiltuna synkkä. Talvesta ei ollut tietoakaan ja mustaa ilmaa sekä muutamaa plussa-astetta saatteli kasvoihin vihmonut sade, Puoli tuntia jonotusta sateessa ei tästä huolimatta juhlamieltä latistanut ja yleisön joukosta kuultiin jo bändejä eri arvojärjestykseen laittavaa puheensorinaa sekä pääesiintyjää tukeneita viikinkihuutoja. 50 metrin jono narikkaan sai siirtymään välittömästi sisätiloissa lavan läheisyyteen, josta ei loppuillan ajaksi enää liikuttu. Loppuunmyyty Black Box sai pohtimaan, olisiko koko halli kannattanut avata tälle ohjelmistolle koko mitassaan. Tosin tiiviimpi tila takasi paremmin kattoon nousseen tunnelman.

Peter Tägtgrenin johtama Hypocrisy on uudelleen aktivoitunut päämiehen vuosien takaisten lopetuslausuntojen jälkeen. Edellisestä levystä on jo kuusi vuotta aikaa. Bändin musiikki on aina ollut kaksijakoista ja livenä sama tahti tuntui jatkuvan. Parhaat biisit kuten ”Fire In The Sky” sekä ”Eraser” toimivat hienosti, mutta jokaiselle levylle tuntuu eksyneen myös keskinkertaista huttua, eikä jonkinlaisena anthemina pidetty ”Roswell 47” nyt irronnut tavalla, jonka yhtye olisi ansainnut pitkän tauon jälkeen.

Parhaiten illasta suoriutui Immortal-mies Horgh, jonka voimakasta ja tarkkaa rumpujen takomista oli ilo katsoa läpi setin. Huolimatta vaisuhkosta lopputuloksesta, toivon mukaan uutta materiaalia saadaan Tätgrenin toimesta mieluummin tältä yhtyeeltä, kuin joidenkin ihmeen korkealle arvostamalta Pain-keskinkertaisuudelta, Lindemanista puhumattakaan.

“The World Is Yours” –hitillä lavalle syöksynyt Arch Enemy iski kehiin selvästi edellistä esiintyjää hiotumman ja iskevämmän shown. Yhtyeen musiikki ei ole oikeastaan death metallia vaan perinteisen metallin sekä thrashin fuusiota, jota komeäääninen Alissa White-Gluz kapellimestarina johtaa.

Kitaristikaksikko Jeff Loomisin sekä Michael Amottin yhteispeli toimi hienosti ja White-Gluz pystyi lavalla pienestä koostaan huolimatta todella vakuuttavaan skaalaan ärinää, huutoa sekä syvempää murinaa. Vanhemmat kappaleet ”My Apocalypse” ja ”Under Black Flags We March” taipuivat erinomaisesti Alissan tulkittavaksi. Yhtye sai parhaimmillaan päälle hurjan riffivireen.

Settilista ei tarjonnut minkäänlaisia yllätyksiä ja vahvassa nosteessa ollut keikka tuntui jäävän kesken. Viimeisin ”Will To Power” –levy oli kiertuesyklin lopussa enää muutamalla kappaleella edustettuna, näistä ”The Eagle Flies Alone” on noussut jo ehdottomaksi livesuosikiksi, jolle on helppo ennustaa näkyvyyttä bändin setissä vielä vuosien päähän.

Lopussa ilman turhia fanfaareja esiteltiin aina Arch Enemyn konsertit päättävä ”Nemesis”, joka sai Wackenissa pari vuotta sitten liekkeineen yleisön repeämään. Nyt jollain tavalla vaisumman katselijakunnan ja pienimuotoisemman shown myötä versio jäi puolitiehen. Biisi ei lähtenyt lentoon ja yhtye tuntui kiirehtivän lavalta pois outron aikana tapahtuneista hymyistä sekä kumarruksista huolimatta. Onneksi takana oli sen verran vakuuttava setti, ettei lopun pieni notkahdus yleistä tunnelmaa haitannut.

Amon Amarthin viikinkilaiva on seilannut vuosia jatkuvassa myötätuulessa. Jokaisella Suomen keikalla noustaan astetta korkeammalle tasolle ja Helsingissä huomasi selvästi miksi bändi on yksi Wackenin vuoden 2020 pääesiintyjistä. Jo ”Berserker”-lakanan taustalta soinut Iron Maidenin ”Run To The Hills” nostatti tunnelman kattoon ja yhtyeen syksyessä lavalle uuden kappaleen ”Raven’s Flightin” tahdissa, sota oli täydessä vauhdissa.

Pyröt lämmittivät vilpoisaa Jäähallia.

Liekeissä, lavarekvisiitassa ja shown mahtipontisuudessa ei säästelty vaan jokaisessa kappaleessa riitti tapahtumia. Toisin kuin esimerkiksi Manowarin konserteissa, meininki ei missään vaiheessa luisunut parodiaan vaan yhtye tarjosi musiikkiin sekä vahvaan sanomaan pohjautuneen tarinan sankaruudesta ja sotatantereista. Yleisö tuntui olevan aidosti vakuuttunut muovipatsaista ja jopa encoren aikana esiin nousseesta merihirviöstä, jota laulaja Johan Hegg takoi vasarallaan.

Hegg osaa White-Gluzin tavoin ottaa yleisönsä ja miehen ”kiitos paljon”-, ”perkele”– sekä ”kippis” –huudot saivat lämpimän vastaanoton. Välissä kulauteltiin sarvesta olutta ja suomalainen sisu mainittiin useaan kertaan. Viisaasti HIFK:n pelipaidat oli kiedottu rullalle kattoon, etulinjassa tasaiseen tahtiin suihkuneet liekinheittimet olisivat muuten saattaneet käräyttää muutaman punatrikoon katonrajasta. Yleisöstä lähti ääntä pohjoismaisessa mittakaavassa hyvin ja biisien kertosäkeet tarjosivat yhteiskuoroille mainion pohjan.

Amon Amarthin suosion kaava on yksinkertainen. Erityisesti bändin uusi materiaali on helppoa kuunneltavaa ja samalla jossain määrin kuluneesta kaavasta veistettyä, ”Raise Your Horns” on jo muodostunut yhteislaulullaan vakionumeroksi, vaikka levyltä kappaletta ei ole enää jaksanut kuunnella. ”Jomsviking”-albumilta olisi mielellään kuullut vaikkka ”One Thousand Burning Arrowsin” tämän tilalla.

Livetilanne tarjoaa usein yllätyksiä omien suosikkien osalta. Studiossa Amon Amarth on sykäyttänyt vasta kahdella viimeisellä albumillaan, mutta tähän suntaan Helsingissä kovimmat säväykset teki yllättäen vanhempi materiaali ja erityisesti encoressa kuullut ”The Pursuit Of Vikings” sekä ”Twilight Of The Thunder God”. Myös setissä aiemmin tulipatsaiden säestyksellä soinut ”Death In Fire” iski sydänalaan todella voimakkaasti.

Bändi päätti keikan juhlaviin tunnelmiin, vaikka varmasti biisi tai kaksi olisi yleisölle vielä maistunut. Illan jälkeen tuntui siltä kuin metallimusiikki elää ja hengittää edelleen näiden yhtyeiden kautta. Vahva perinteisen liekin tuoksu säilyi hallin käytäviltä polun kulkiessa viilenevään yöhön, ja kaikki ei ollut lähtöisin aiemmin lavalla käytetystä kerosiinista.

Teksti: Ville Krannila
Kuvat: Raisa Krogerus ©Metalliluola

1 KOMMENTTI

  1. Pöh, Hypocrisy oli mielestäni erittäin paljon parempi kuin Arch Enemy, joka oli itselleni pienoinen pettymys. Liikaa lava-elehdintää leidillä. Hypocrisy loi synkän metsätunnelman, jossa oli hyvä olla <3

JÄTÄ VASTAUS

Kommenttisi
Pistä nimesi tähän