Syksy, tuo suomalaisen melankolian ja harmauden tyyssija, jossa hallitsevat loputon sade, kylmyys sekä kuolema.
Marraskuussa tulevaisuudessa siintää se sietämätön ilon juhla, joka täyttää kadut kirkkaista valoista ja väreistä. Takana kummittelee se kesä, kun olisi pitänyt tehdä jotain järkevää. Tähän vuodenaikaan varmasti monille ihmisille maistuu tuota surun ja yksinäisyyden tunnetilaa välittävä musiikki genrestä riippumatta.
Niin päätin jakaa omat viisi suosikkialbumia syksyiseen tunnelmaan, viimein katkaista kirjoituskammoni niskan ja kirjoittaa tiivistetyt arvostelut/kuvaukset levyistä, joita itse syksyn aikana olen suurkuluttanut, joita Metalliluolassa ei vielä ole käyty läpi ja joita voin suositella samanhenkisille kuuntelijoille selkä suorana.
1. None – Damp Chill Of Life (2019)
Yhdysvalloista ponnistava None on itselle näistä kaikista uusin tuttavuus. Alun perin törmäsin yhtyeeseen kaverin kautta. Hän suositteli vahvasti tätä albumia, joka yhtyeen tuotannossa on järjestyksessään kolmas.
”Damp Chill Of Life” alkaa tunnelmallisella ja hiljaisella introlla, joka tekee selkeäksi kuinka syvissä vesissä seuraavat 44 minuuttia vietetään. Nimikkoraidan polkaistessa käyntiin korvat täyttyvät hidastempoisesta poljennosta, jota hiljalleen saattaa terävä kitarointi. Kappaleiden välissä tunnelma rauhoittuu yleensä hiljaisen pianon tai kitaran saattelemana ja täten antaa aikaa valmistautua seuraavaan koettelemukseen. Idea on suhteellisen simppeli, eikä sen mitään muuta tarvitse olla, sillä se täyttää kaikki fiilikseen kuuluvat kriteerit transsinomaisella tunnelmalla. Vokaalit huokuvat täyttä tuskaa sekä ahdistusta kuten genressä kuuluu ja ajoittaisen tuplabasareiden vahvistaessa paikoittain jopa melodiseksi muuttuvaa kitarointia.
Tiivistettynä levy on suora ja rehellinen esitys totaalisesta antautumisesta tunnetilojen valtaan ja kuulostaa loppujen lopuksi uskottavan aidolta suoritukselta. Tähtihetkiksi nostaisin nimikkokappaleen lisäksi esityksen ”It’s Painless To Let Go”. None ei jätä albumillaan epäselväksi mitä edustaa, toisin kuin jäsenistönsä joka kuvataan Metal-Archives sivulla osuvasti ja ytimekkäästi (None).
2. Forest Of Shadows – Among The Dormant Watchers (2018)
Ruotsalaisen Niclas Frohagenin kipparoima death/doom -projekti Forest Of Shadows avarsi omaa maailmankatsomusta metallimusiikin maailmassa jo lukioaikoina. Alkupään tuotantoon tutustuessa materiaali oli jo uskomattoman melankolista ja apeaa, mutta vuoden 2018 ”Among The Dormant Watchers” nostaa riman huomattavasti korkeammalle.
Yli tunnin kellottava albumi lähtee käyntiin tärykalvot herättävällä kuolonkorinalla viulun kauniisti säestäessä. Täyspitkällä kuullaan paljon puhdasta laulua joka tunnelmaan sopivasti tuntuu siltä, kuin se olisi tehty väsyneesti ”vähän sinne päin”, laulusuoritusten tanssiessa jatkuvasti nuotilleen sekä hieman nuotin vierestä menevien äänien välillä.
Normaalisti tästä paukkuisi paljon miinusta, mutta en tiedä onko se vuosien kuuntelu, vai albumin tunnelma, joka sen sijaan herättää autenttisen ja elämään kyllästyneen vireen. Musiikillisesti tämä matka kahlataan suhteellisen syvissä tunnelmissa, eikä kaavasta poiketa huomattavasti. Kitarat elävät paikoin hiljaiseloa antaen tilaa rummuille sekä bassoille rauhoittaa tunnelmaa. Vastaavasti kokonaisuuden pelatessa samanaikaisesti musiikki imeytyy suoraa niskalihaksiin, eikä välttämättä edes huomaa liikkuvansa sen tahtiin.
Albumin huippua edustavat ehdottomasti kappaleet ”Drowned By Guilt”, ”Lost Within” sekä ”Lullaby”. Suosittelen tätä Swallow the Sunin, Shape Of Despairin sekä October Tiden kuuntelijoille ja kehotan myös tutustumaan yhtyeen aiempaan tuotantoon, josta itse olen aloittanut.
3. Lustre – Blossom (2015)
Jatketaan länsinaapurimme osaajien keskuudessa kohti ambient-projekti Lustrea, jolle soolona kipparoiva Nachtzeit on julkaissut urallaan kiitettävät seitsemän täyspitkää albumia lukemattomien pienjulkaisujen kera.
Neljään osaan jaettu ”Blossom” lähtee käyntiin hieman positiivisia vivahteita omaavalla syntikkamelodialla, jota tukevat suhteellisen yksinkertainen rumpu- sekä kitararaita. Ei sovi antaa sen hämätä, sillä näiden kosmisten melodioiden taakse kätkeytyy jatkuvasti syvenevää mystiikkaa kaukaisuuteen kurkottavien manauksien saattelemana. Niiden sanomaa ei tavallinen kuolevainen kykene ymmärtämään.
Lyyristä antia koko albumilla on vain noin kahdeksan lauseen verran, eikä tällainen äänimaailma toisaalta enempää tarvitse. Materiaali pysyy koko kokemuksen ajan suoraviivaisena ja tarjoaa toinen toistaan haikeampia melodioita kuulijalle. Reippaan 33 minuutin aikana voi useaan otteeseen sulkea silmänsä ja unohtaa hetkeksi kaiken muun.
Vuoden 2015 ”Blossom” huokuu pimeää tunnelmaa ja soveltuu niihin iltoihin kun ensimmäiset lumihiutaleet laskeutuvat mustan maan päälle ja katoavat yhtä nopeasti kuin ovat tulleet.
4. Kalmankantaja – Musta Lampi (2014)
Seuraavaksi siirrymme kotimaan tarjontaan ja hyvinkääläisen Kalmankantajan viidenteen pitkäsoittoon ”Musta Lampi”. Kalmankantaja jättää tuotannossaan edellä mainitun Lustren ikuiseen pimentoon, sillä yhtye on 10-vuotisen uransa aikana julkaissut huikeat 19 studioalbumia, puhumattakaan lukuisista pienjulkaisuista, kokoelmista ja demoista.
Henkilökohtaisesti ”Musta Lampi” edustaa yhtyeen uran ehdotonta parhaimmistoa ja osuvasti fyysisellä CD:llä levyn kerrotaan olevan nokkamies Grim666:n täysin itse äänittämä ja luoma henkilökohtainen matka syviin vesiin. ”Musta Lampi” pitää sisällään ainoastaan kaksi kappaletta, ”Hiljaisessa Syvänteessä” sekä ”Menetyksen Laulu”, joiden yhteinen kesto ylittää 41 minuuttia.
Selkäkarvat nostattavan haikean ja yksinäisen aloituksen aikana käydään läpi tyypillisen syntikkapainotteisen dark ambientin, sellon säestyksen, puhtaan -sekä säröisen kitaramelodian ja hitaan rumpukompin muodostava kokonaisuus, jonka kliimaksi avaa ”Mustan Lammen” portit 10 minuuttia levyn alkamisesta. Tästä eteenpäin tuotanto tanssii tavanomaisen vuodatuksen ja kolkon tunnelman välillä taitavasti, jonka jälkeen ensimmäinen kappale hiljentyy sinne mistä lähti. Toinen biisi ei aloituksellaan säästele vaan ajaa suoraan asiaan. Tuttuun tapaan kitarat ja hidas rumpukomppi saattelevat särkeneen sielun huudot korville ja välillä puhdas kitara hiljentää tunnelmaa haikeaksi kunnes suru ottaa jälleen vallan.
Pakko myöntää, että Grim666 on lahjakkaasti luonut juuri sellaisen äänimaailman jota albumin teemat edustavat, eikä kuuntelija tätä tunnelmaa hakiessaan tule pettymään. ”Musta Lampi” on synkkä matka sinne pimeään pohjaan, jossa odottaa vain toivottomuus ja tyhjyys.
5. Burzum – Hliðskjálf (1999)
Tiemme päättyy black metallin sydänmaille Norjaan. Vuonna 1999 ilmestynyt järjestyksessään kuudes Burzumin studioalbumi äänitettiin yhdellä syntikalla viikossa nokkamies Varg Vikerneksen istuessa tuomiotaan vankilassa tuhopoltosta ja murhasta. Monelle saattaa tulla yllätyksenä, että tämä kyseinen albumi oli itselle se portti Burzumin muuhun suuresti arvostettuun tuotantoon. Tutustuin levyyn joskus lukiossa kaverin kautta ja sen synkkä tunnelma vei mennessään. Ennekuin upposin syvemmälle black metallin maailmaan, tämä levy tarjosi parasta sadekelin kävelymusiikkia niinä ankeina aamuina.
Kahdeksan instrumentaalia dark ambient -teosta kantava ”Hliðskjálf” alkaa yllättävällä ja ahdistavalla äänimaailmalla, joka etenee ja muuttuu vajotessamme syvemmälle albumiin, käyden aina keskiaikaisen sotamarssin kaltaisen mahtipontisen tömistelyn lisäksi taianomaisessa aaltoilevassa tunnetilassa. Tämä pysyy keskeisenä kaavana läpi albumin ja on välillä uskomatonta kuinka kolkkoa ja ahdistavaa tuotantoa Vikernes on vähäisillä työkaluillaan saanut aikaan. Albumin fyysisillä versioilla tarjotaan kappaleiden taustalla olevat tarinat, joiden lukemista suosittelen suunnattomasti, sillä ne avaavat ajatuksia ja syitä sille miksi ”Hliðskjálf” kuulostaa itseltään.
Levy tuskin puree perinteisen black metallin kuuntelijakuntaan kuten bändin muu tuotanto, mutta uskon, että ”Hliðskjálf” on toiminut kulmakivenä useammalle dark ambientista kiinnostuneelle kuulijalle ja kehotan kokeilemaan albumia yksinäisten metsäretkien taustamusiikiksi. Kohokohdiksi nostan ”Der Tod Wuotans”, ”Einfühlungsvermögen” ja ”Die Liebe Nerþus”, joista viimeisen nokkahuilulla opettelusta herää yhä lämpimiä muistoja.
Ja näin päätän tämän albumikokoelman tähän. Suosittelen kuuntelemaan kaikki levyt joko fyysisessä muodossa tai yllä olevista linkeistä kokonaisuudessaan ja sopivassa ympäristössä. Toivottavasti listasta löytyi uusia tuttavuuksia ja viimeisiin synkkiin iltoihin sopivaa musiikkia.
Iisakki Anttila
Oluen ja ajanhaaskaamisen ohella parhaiten uppoaa black ja folk metal mutta olen avoin myös monille muille genreille. Vittu Fuck Ass.
