Slash feat. Myles Kennedy & The Conspirators Jäähalli (Helsinki) 28.5.2015

slash
Aurinkoisen torstai-illan ratoksi oli Metalliluolan uunituore toimittaja raahannut luunsa Isolle kirkolle tarkistamaan ehkä maailman tunnistettavimman kitaristin, eli Slashin livekunnon. Kitaristin historia musabisneksessä on pitkä ja sen tietäminen kuuluu varmaan jo jonkinlaiseen yleissivistykseen, joten sitä on tässä turha kerrata.

Tätä keikkaa varten Jäähallin ylimmät katsomonosat oli rajattu pois yleisökäytöstä, joten jäähallista oli muotoutunut varsin intiimin oloinen areena, jollaiselle Helsingissä olisi varmasti tilausta. Koska Helsinki oli valikoitunut Slashin ja hänen bändinsä Myles Kennedy & The Conspiratorsin Euroopan kiertueen avauspisteeksi, lämppäribändin pestin hoiti Suomen ikioma Michael Monroe. Ja hyvin muuten hoitikin, sillä melko tarkasti kello 20 lavalle ryntäsi Suomen ”virallinen” rocktähti bändinsä kera ja rysäytti illan käyntiin Sensory overdriven hittibiisillä ”78”. Tässä vaiheessa varsin miesvoittoista ja keski-iältään noin 35-45 vuotiasta yleisöä oli paikalla varovaisen arvion mukaan ehkä noin 2000 silmäparia. Ne toiset mokomat, jotka eivät vielä olleet paikalla missasivat varsin kovan keikan, sillä Miken yllättävän pitkä lämppärisetti (14 biisiä) sisälsi soolokipaleiden lisäksi yhden UK Subs-coverin (Endangered species), pari Demolition 23-vetoa (Same shit, different day ja Hammermith palais) ja pari Hanoi-klassikkoa, joissa Mikeä ja bändiä tuli vahvistamaan kolmanteen kitaraan pääaktin basisti Todd Kerns. Pitkänhuiskealla Kernsilla oli silmin nähden hauskaa soittaa ”Malibu Beach Nightmare” ja ”Oriental Beat” -klassikot. Hanoi-vetojen jälkeen bändi päräytti vielä ”Dead”, ”Jail or Rock & Rollin” ja homma oli sillä selvä.

Koko keikan ajan Mike jaksoi hyppiä ja pomppia entiseen tyyliin osoittamatta minkäänlaista väsymystä tai huolta siitä, että kesäkuussa mittariin pärähtää 53 vuotta. Myös bändi näytti nauttivan esiintymisestä sillä sen verran herkässä oli Sami Yaffalla ja Steve Contelle hymyt koko keikan ajan. Lopuksi on vielä nostettava esiin se, että Mike esitti tällä keikalla nykyisen pumppunsa kanssa ensimmäistä kertaa livenä Not Fakin’ it-albumilta löytyvän ”Man with no eyesin”. Kiitos Mike. Kiitos Bändi.

Lyhyen tankkaustauon jälkeen olikin aika siirtyä odottamaan itse illan päätähteä. Melko tarkasti sovittuun aikaan, eli noin puoli kymmeneltä tuttuun silinterihattuun ja aurinkolaseihin sonnustautunut Slash bändeineen valtasi lavan ja rysäytti oman osuutensa käyntiin Apocalyptic lovelta löytyvällä radiohitillä  ”You’re a Lie”. Tätä seurasi tuttuakin tutumpi Gunnari-klassikko, eli ”Nightrain” ja yleisö oli myyty. Slash bändeineen oli hionut lavaiskunsa muutamaa päivää aiemmin loppuneella jenkkirundilla kovaan kuntoon, joten seuraava viisu ”Avalon” hujahti allekirjoittaneelta melko huomaamatta ohitse samoin kuin sitä seuraava ”Standing in the Sun”. Seuraava tunnelman nostattaja oli viidentenä kuultu vokalisti Myles Kennedyn jo Slash-sooloalbumilla vokalisoima ”Back from Cali”, joka nosti tunnelman taas kattoon. Näkyipä erään naispuolisen katsojan silmäkulmassa kyynelkin tämän viisun aikana.

Toimittaja oli tehnyt monien mielestä pyhäinhäväistyksen rokkikeikalla, eli ottanut netin kautta selvää bändin settilistasta etukäteen. Seuraava kipale ”Standing in the Sun” noudattikin vielä USA:n setin järjestystä, mutta sitten tulikin pientä muutosta. ”You could be Mine” oli korvattu toisella Gunnari-klassikolla, eli ”Mr. Brownstonella”, mikä ainakin minulle kelpasi. Ja näytti kelpaavan muillekin, sillä sen verran kovaa yleisö lauloi mukana I used to a little-mantraa. Seuraavana olikin aika ottaa sisään illan ”vierailija”, sillä lavalle tuli takaisin Mike Monroe. Miken osuus kattoi 2 biisiä, eli Slash-soololla Lemmyn vokalisoiman ”Doctor Alibin” ja samalla levyllä Iggy Popin laulaman ”We’re all gonna Dien”. Myles Kennedyn ”Fucking rock & roll ray of sunshineksi” nimeämän pyörremyrskyn jälkeen bändi jatkoi ”Beneath the Savege Sunilla” ja ”The Dissidentillä”. Meiniki yltyi taas hurmostilaan, kun bändi palasi Gunnari-osastolle: ”Rocket Queen”.
Mike & Slash (2)

Mutta tämä ei ollut tässä. Slash pisti lisää pökköä pesään. ”Bent to fly, World of Fire” ja ”Anastacia” edustavat allekirjoittaneelle miehen soolomateriaalin ehdotonta eliittiä. Samaa mieltä tuntui olevan myös tiukasti mukana rokannut yleisö. Tässä vaiheessa oli jo selvää, että olemme keikan loppusuoralla. Keikan loppu ei säästellyt, sillä varsinaisen setin 2 viimeistä viisua olivat ”Sweet Child of Mine”-klassikko ja Velvet Revolverin isoin hitti ”Slither”. Yleisölle tämä ei riittänyt ja bändi palasi lavalle vielä kerran ja heitti kehiin erään 80-luvun isoimmista rock-hiteistä ”Paradise Cityn” ja yleisö sai niskaansa melkoisen satsin paperisilppua Allekirjoittanut seuralaisineen oli enemmän kuin tyytyväinen. Mainio rock-keikka ilman turhaa kikkailua.

Lopuksi on hyvä todeta jotain Slashin ja bändin soittoiskusta. Itse maestro Slash hoiti homman tiukalla ammattitaidolla kotiin. Kitara lauloi tuttuun tyyliin ja tunnistettavalla tatsilla. Bändissä pitkään mukana ollut rytmiryhmä Todd Kerns ja Brent Fitz eivät pettäneet ja soittivat ammattimuusikoiden varmuudella. Kerns hoiti myös merkittävän osan taustalauluista ja miehen stemmalaulanta toimikin koko illan mainiosti. Kakkoskitaristi Frank Sidoris jäi lavalla selkeästi pienimpään rooliin, mutta mies hoiti komppauksen ja taustalaulut jämäkästi. Vokalisti Myles Kennedy on jakanut monien kuulijoiden mielipiteet. Osa tykkää, osa inhoaa. Tykkäsi tai ei, niin Alter Bridgessäkin laulavan miehen ääniala on melkoinen ja pumminuotteja oli turha edes mahdollisten rokkipoliisien odottaa. Allekirjoittanut tykkäsi, kuten tykkäsi koko keikasta.

Ilkka Järvenpää

 

JÄTÄ VASTAUS

Kommenttisi
Pistä nimesi tähän